Westermarck-seuran myöntämän vuoden 2023 gradupalkinnon on voittanut Aino Poroila Helsingin yliopistosta tutkielmallaan ”Eihän me mitään turhia lelunostajia olla oltu” Kulutuseetokset ja -neuvottelut keskiluokkaisten lapsiperheiden arjessa.
Voittajan valinnut raati kuvailee työtä seuraavasti: ”Raati vakuuttui työn hyvin perustellusta teorialähtöisyydestä, metodologisesta kunnianhimoisuudesta, refleksiivisestä otteesta, aineiston laadusta ja sen huolellisesta analyysista. Tulokset ovat mielenkiintoisia ja uskottavia ja niitä sidotaan ansiokkaasti aiempaan tutkimukseen ja käsiteelliseen keskusteluun. Teksti on samanaikaisesti sekä teoreettisesti tarkkaa että juuri sopivasti aineiston kautta keskustelevaa. Tutkielmassa on tasapainoinen ja kaikin puolin sopusuhtainen rakenne, kieli on sujuvaa ja sitä on ilo lukea. Kirjoittaja tunnistaa tutkimuksensa kontribuution sosiologiseen keskusteluun ja myös sen rajoitukset, mikä osoittaa tekijän kypsyyttä. Kaiken kaikkiaan, Poroila tekee mitä lupaa ja tekee sen erittäin hyvin.”
Ainon kiitospuhe Sosiologipäivillä 21.3.2024
Hyvät sosiologit ja sosiologinmieliset,
On ilo ja kunnia saada vastaanottaa Westermarck-seuran gradupalkinto vuoden 2024 Sosiologipäivillä. Tasan vuosi sitten sosiologipäivien aikaan olin Tampereen sijasta kotona ikävän flunssan kourissa ja stressasin, miten ihmeessä saan graduni valmiiksi ennen kevätlukukauden viimeistä deadlinea. Jotkut teistä ovat varmaan tällä hetkellä samassa tilanteessa, joten haluan tsempata teitä: se gradu valmistuu kyllä, ja vuoden päästä saatatte jo pystyä lukemaan omaa tekstiänne irvistelemättä ja olemaan ylpeitä siitä työstä, mitä olette tehneet.
Lasten kulutuskulttuuri on aihe, joka puhuttaa julkisessa keskustelussa toistuvasti, oli sitten kyse älypuhelinten käytöstä, harrastusten kallistumisesta tai esiteinien ”liian aikuismaisista” vaatteista. Maisterintutkielmassani ”Eihän me mitään turhia lelunostajia olla oltu”: Kulutuseetokset ja -neuvottelut keskiluokkaisten lapsiperheiden arjessa syvennyin lasten kulutuskulttuuriin etnografisella otteella havainnoimalla ja haastattelemalla neljän pääkaupunkiseudulla asuvan perheen vanhempia ja 2–12-vuotiaita lapsia heidän kodeissaan. Työni teoreettisena taustana toimi bourdieulainen ja skeggsiläinen luokkateoria sekä lapsuudentutkimuksellinen kulutustutkimus.
Tyypillisenä sosiologina olen utelias ja kiinnostunut hyvin monesta asiasta, ja olisin voinut varmasti päätyä tutkimaan montaa muutakin ilmiötä. Lasten kulutuskulttuurista tutkimusaiheena innostuin kuitenkin jo fuksivuonna, jolloin ilmoittauduin lapsuuden- ja nuorisotutkimuksen johdantokurssille puhtaasta uteliaisuudesta. Minna Ruckensteinin vierailijaluento tuolla kurssilla lapsuudesta ja kulutuksesta sytytti kipinän, joka johdatti minut kirjoittamaan aiheesta ensin kurssin loppuesseen, muutaman vuoden päästä kanditutkielman ja lopulta myös tämän gradun. Myös Bourdieu on kulkenut rinnallani koko tuon ajan, vaikka rinnalla kulkeminen onkin kenties liian rauhallinen ilmaisu kuvaamaan sitä vuoristoratamaista viha-rakkaus-suhdetta, jossa säännöllisin väliajoin tekee mieli heittää Distinctionilla vesilintua, ja silti kerta toisensa jälkeen löytää itsensä soveltamasta Bourdieun käsitteistöä omassa tutkimuksessaan.
Tulosteni keskiössä ovat havainnointi- ja haastatteluaineistosta muodostamani viisi kulutuseetosta eli vanhempien ja lasten tapaa määritellä oikeanlaista tai hyvää kulutusta. Tutkimani vanhemmat tuottavat kunniallista keskiluokkaista vanhemmuutta ennen kaikkea kohtuulliseksi, vihreäksi ja kehittäväksi nimeämieni kulutuseetosten avulla. Samalla he tulevat sulkeneeksi työn otsikkoonkin asti päätyneet ”turhat lelunostajat” tai kulutuksella ”brassailijat” kunniallisuuden ulkopuolelle. Lapset itse puolestaan arvostavat kulutuksessa etenkin sen affektiivisia eli esimerkiksi iloa tuovia sekä etenkin vertaisryhmään kuulumisen sosiaalisia ulottuvuuksia.
Lisäksi tarkastelin lasten ja vanhempien välisiä kulutusneuvotteluita lasten oman rahan, hankintojen, harrastusten ja teknologian sekä ruutuajan näkökulmista. Tulokset osoittavat, että vanhemmat vetoavat lähes kaikkiin eri kulutuseetoksiin perustellessaan lasten kulutuksen rajoittamista tai sallimista. Samaan aikaan myös lapset haastavat vanhempien periaatteita ja toimivat neuvotteluissa aktiivisina ja paikoin myös valtahierarkioita haastavina toimijoina.
Aineistoni maalaama kuva keskiluokkaisista vanhemmista, jotka karttavat muovikrääsää ja ”höpohöpö-lahjoja”, rajoittavat lasten ruutuaikaa ja kuskaavat heitä lukuisiin harrastuksiin, on varmastikin tunnistettava yhteiskuntaluokkaa, makua ja erottautumista Suomessa tutkiville. Oman kontribuutioni tutkimuskenttään olen pyrkinyt tuomaan esittämällä ajatuksen lasten ikään ja sukupolveen perustuvista distinktioista kansainvälisten lapsuudentutkijoiden ajatuksia kehitellen. Näissä ikäpohjaisissa distinktioissa korkeaa pääomaa osoittaa esimerkiksi ymmärrys populaarikulttuurista ja oman ikäryhmän senhetkisistä trendeistä ja villityksistä, joista sitten yhdessä ”kasvetaan yli”. Vaikka lapset ovat taloudellisesti riippuvaisia aikuisista, he eivät ole kulutuksen suhteen passiivisia vanhempiensa keskiluokkaisen maun omaksujia, vaan aktiivisesti haastavat vanhempiensa makua ja luovat omaa kulutuskulttuuriaan muiden lasten kanssa. Tämän vuoksi peräänkuulutankin niin tutkimuksessa kuin mediassakin lasten itsensä kuulemista heidän kulutustaan koskevassa keskustelussa.
Omaa opiskeluaikaani ja graduprosessiani varjostivat 2020-luvun moninaiset ja kiihtyvät kriisit. Myönnän tunteneeni etenkin prosessin alkuvaiheessa jopa syyllisyyden tunnetta aihevalinnastani: mitä järkeä on tutkia leluja ja viikkorahaa, kun meneillään on myös pitkittynyt pandemia, sota Euroopassa ja kiihtyvä ilmastokriisi? Työtäni edistäessä ymmärsin kuitenkin koko ajan paremmin, että nämä yhteiskunnalliset kriisit eivät ole erillään kulutuksesta ja lapsiperheiden arjesta, vaan kietoutuvat niihin olennaisella tavalla. Koronan takia perutut lasten syntymäpäiväjuhlat tai korkeakoulutettujen äitien kokema muovikrääsäahdistus ovat vain muutamia aineistoni esimerkkejä näennäisen pienistä asioista, jotka piilottavat sisälleen suurempia ja monimutkaisempia ilmiöitä. Sosiologiassa itseäni onkin aina viehättänyt sen kyky tarkastella uteliaalla ja kriittisellä katseella niitäkin asioita, joita pidämme itsestäänselvyyksinä, tavallisina, arkisina, ja jotka siksi jäävät usein näkymättömiin.
Tutkielmani ei olisi valmistunut ilman usean ihmisen tärkeää tukea, joten haluan vielä osoittaa kiitokseni heille. Ensinnäkin kiitän ohjaajaani Elina Pajua, joka on paitsi inspiroinut minua lapsuudentutkijana ja etnografina suuresti, myös aidosti välittää opiskelijoistaan ja oli loputtoman kannustava ja rohkaiseva jokaisessa graduprosessin vaiheessa. Seminaariohjaajaani Tarja Tolosta ja koko lapsuuden- ja nuorisotutkimuksen maisteriseminaariyhmääni haluan taas kiittää korvaamattomasta vertaistuesta ja mahdollisuudesta vaihtaa ajatuksia samojen teemojen äärellä työskentelevien ja samojen haasteiden parissa tuskailevien ihmisten kanssa.
Kiitos kuuluu myös koko Helsingin yliopiston sosiologian henkilökunnalle, muun muassa David Inglisille, jolla on ainutlaatuinen taito auttaa opiskelijoitaan aidosti ymmärtämään ja arvostamaan paikoin vaikeaselkoista ja puisevaa sosiologista teoriaa, sekä huomenna täällä pääpuheenvuoron pitävälle Lena Närelle, joka Elinan rinnalla on johdattanut minua erityisesti etnografisten menetelmien saloihin.
Vähintään yhtä tärkeä osa oman sosiologi-identiteettini muodostumiselle ja sosiologisen ajatteluni kehittymiselle on ollut sosiologian opiskelijoiden yhteisö ja oma ainejärjestöni Kontakti ry. Kiitos siis sosiologiystäville kaikista kirjastossa vietetyistä päivistä ja maailmankuvaa avartavista myöhäisillan keskusteluista. Muita läheisiäni haluan kiittää työni oikoluvusta siinä vaiheessa kun tulin omalle tekstilleni sokeaksi, sekä prosessin aikaisen kriiseilyni kärsivällisestä kestämisestä.
Ennen kaikkea haluan kuitenkin kiittää tutkimukseeni osallistuneita perheitä, sillä ilman heitä tätä työtä ei olisi. Kiitos, että uskalsitte avata kotienne ovet tuntemattomalle tutkijalle ja päästitte minut näkemään vilauksen arkeanne. Toivon, että kohtaamisemme ja keskustelumme antoivat teille edes pienen osan niistä oivalluksista ja ilon hetkistä, mitä ne antoivat minulle.
Ja viimeiseksi kiitos vielä kerran Westermarck-seuralle palkinnon myöntämisestä ja jatkuvasta työstänne suomalaisen sosiologian hyväksi. Sosiologisen mielikuvituksen tarve ei maailmassa varmasti ainakaan vähene, joten vaalitaan sitä yhdessä seuraavat kaksi päivää ja sen jälkeen tahoillamme ympäri vuoden. Kiitos!