Oletko kuullut, että istuminen tappaa? Varmemmin ja todennäköisemmin kuin tupakointi tai HIV – tai näin meille ovat ainakin kertoneet tänä syksynä useat kansalliset ja kansainväliset mediat.
Maailma on täynnä potentiaalisia uhkia, joten me valitsemme ne asiat, jotka näemme kulloinkin suurimpina ja päivänpolttavimpina vaaroina, kuten Mary Douglas ja Aaron Wildavsky teoksessaan Risk and Culture ovat todenneet. Jokainen kulttuuri tuottaa oman näkemyksensä siitä, minkälainen ”luonnollisen” toimintaympäristön kuuluu olla. Tämä näkemys rajaa sitä, mikä on loogista nähdä ja kokea uhkaksi. Viime aikoina rummutettu istumisen vaara sopii yhteen sen kanssa, että toimistotila on palkkojen jälkeen yritysten suurimpia kulueriä, josta pyritään säästämään. Viime vuosina yksi säästämisen tapa on ollut luopua standardeista työpisteistä ja luoda toimistoympäristöjä, joissa kenelläkään ei ole enää vakiintunutta omaa työtilaa, pöytää ja tuolia, vaan koko toimisto muodostuu yhteisestä julkitilasta. Tällaista toimistoa palvelevat parhaiten istuimet, jotka ovat tarpeeksi hyviä, jotta niissä on mukava istahtaa, mutta eivät tarpeeksi mukavia pidempiaikaiseen istumiseen. Tällaista toimintaympäristöä ja -kulttuuria palvelisi parhaiten se, että istuminen koettaisiin uhkaksi terveydelle.
Tällainen näkemys vaikuttaa jo nyt tilojen ja kalusteiden suunnitteluun. Tarkkailin ja haastattelin tutkimustani varten kalusteyrityksessä uuden toimistotuolin suunnittelusta ja tuotannosta vastanneita muotoilijoita, suunnittelijoita, testaajia ja projektipäälliköitä. Huomasin, että kalusteyritys rakensi jo suunnitteluvaiheessa tuolin tulevista käyttäjistä uudenlaisen työelämän ja toimistoympäristön vaatimusten mukaista kuvaa. Uudesta tuolista tehtiin lähtökohtaisesti sellainen, jota ei käytetä ”vanhanaikaiseen” päätetyöskentelyyn ja ”byrokraattiseen kokoustamiseen” vaan ”liikkuvaan” ja ”rentoon” ”ihmisten kohtaamiseen”. Siksi siitä tehtiin aulatuolin tapainen, eikä se ole tarkoitettu pitkään istumiseen. Visio uudesta työelämästä materialisoitui tuoliin, ja samalla uusi tuoli nähtiin uuden työelämän rakennuspalikkana.
Arkkitehtuurin historian tutkija Beatriz Colomina on kirjoittanut, että meillä tulisi olla tieteellisiä salapoliisikertomuksia interiöörien, sisustuksien piilevistä ja salatuista mekanismeista. Tällaiset tarinat kiinnittävät huomion siihen, miten silloinkin, kun olemme yksin, olemme harvoin täysin yksin. Läsnä ovat erilaiset materiaalisen maailman esineet ja järjestykset kuten tuolit, kahvikupit tai vaikkapa puistojen puut. Ne kantavat kulttuurisia merkityksiä ja arvoja ja estävät ja kutsuvat tietynlaista toimintaa. Niiden kehystäessä jokapäiväistä arkeamme emme usein ryhdy ihmettelemään, miten esimerkiksi tuolimme on valmistettu tai miten se mahdollisesti välittää kulttuurisia ja ideologisia merkityksiä. Mitä vähemmän olemme tietoisia näistä ”salatuista mekanismeista” sitä enemmän astumme itse toimijoina osaksi ”lavastuksia”, joita emme osaa ihmetellä tai kyseenalaistaa.
Virve Peteri
Kirjoitus perustuu Sosiologia-lehdessä 4/2014 julkaistuun artikkeliin Muotoiltuja toimijoita. Tapaustutkimus toimistotuolista.