Ihmisten ja eläinten välisiä suhteita on tutkittu yhteiskuntatieteissä viime vuosina runsaasti, mutta lapsuudenaikaisia suhteita eläimiin on tutkittu varsin vähän. Artikkelissani Sosiologia-lehden numerossa 3/2017 tutkin kertomuksia lapsuudenaikaisista kokemuksista sekä muistoista läheisen eläimen kuolemasta. Eläinten kuolema kytkeytyy erityisen keskeisesti siihen, miten ihminen ymmärretään ja määritellään erilaiseksi kuin (muut) eläimet, sillä kuolemaa jäsentävät rituaalit ja moraalisäännöt ovat ihmisten ja eläinten kohdalla erilaiset. Ihmisen ja eläinten erilaisuus tai samanlaisuus on aina ollut keskeinen osa ihmisyyden määrittelyä, ja eläinten kuoleman suremiseen sekä eläinten tappamiseen liittyvien käsitysten muuttuminen kertoo tämän eron moniselitteisyydestä. Lapsuuden eläinsuhteiden tutkimus tuottaa uutta tietoa siitä, miten suhteet eläimiin ja käsitykset niistä ovat kulttuurisesti tuotettuja. Koska eläinsuhteiden tutkimus on perustunut miltei yksinomaan aikuisten eläinsuhteiden tarkasteluun, se ei riitä avaamaan kokemuksia siitä, millaisia lasten suhteet eläimiin voivat olla.
Tutkimukseni perusteella läheisen eläimen menetystä on nykyään sallittua surra samaan tapaan kuin läheisen ihmisen kuolemaa. Menetyksen keskiössä on eläinyksilön kanssa eletty arki ja yhteinen historia. Sureminen ulottuu myös hyötykäytössä oleviin eläimiin silloin, kun näihin on muodostunut yksilöllinen, emotionaalinen suhde. Maatalouskulttuuriin sijoittuvissa kokemuksissa näkyy myös jännitteitä lasten ja aikuisten välillä, sillä aiemmin surua eläimen kuolemasta ei pidetty sopivana näyttää, eikä surevaa lasta aina osattu lohduttaa. Nykyisessä lemmikkikulttuurissa eläimiin liittyvien tunteiden ilmaiseminen on hyväksytympää. Eläinten kuolemaan liittyy myös eettisiä kysymyksiä eläimen tappamisen moraalisesta oikeutuksesta. Kun eläin ymmärretään yksilönä ja sosiaalisen suhteen osapuolena, sen kuolema koetaan helposti vääränä ja epäoikeudenmukaisena. Silloin kun tällaista yhteyttä eläimeen ei ole, sen lopettaminen tai teurastaminen saatetaan kokea oikeana.
Lapsuuden kokemukset eläinten kuolemasta kertovat ennen kaikkea siitä, miten ihmisen ja eläinten välinen käsitteellinen raja – ero ihmisen ja muiden eläinten välillä – ymmärretään eri tavoin tilanteesta riippuen. Suru eläimen kuolemasta kätketään, jos sen näyttäminen tuntuu vaikealta, ja tällöin ihmisen ja eläinten välinen raja korostuu (Redmalm 2015). Silloin kun surun kokeminen on turvallista ja suru voidaan näyttää avoimesti, ei raja ole yhtä tärkeä. Kuolema tuo siten ihmisen ja eläinten suhteista esiin sellaisia rajanvetoja, jotka eivät eläinten kanssa eletyssä arjessa välttämättä näy.
Lapsuudessa rajat ihmisen ja eläinten välillä eivät kuitenkaan hahmotu itsestään selvinä. Suhteet eläimiin vertautuvat lapsuudessa usein ihmisten välisiin ystävyys- ja perhesuhteisiin, ja eläimet koetaan yksilöinä. Lisäksi eläinsuhteet sijoittuvat kulloiseenkin sosiaalisten suhteiden, normien ja käytäntöjen maailmaan ja nivoutuvat muihin yhteiskunnan ilmiöihin kuten kaupungistumiseen. Kokemukset lapsuuden eläinsuhteiden läheisyydestä ja eläinten kuoleman aiheuttamasta surusta ja moraalisesta pohdinnasta antavat kuitenkin viitteitä siitä, että suhde eläimiin on lapsuudessa usein vähemmän hierarkkinen kuin aikuisilla (Tipper 2011). Suhteet eläimiin ovat osa lapsen sosiaalista elämää, ja kulloisestakin tilanteesta ja suhteen osapuolista riippuu, miten läheisenä lapsi eläimen kokee.
Kirjoittaja: Nora Schuurman
Teksti perustuu Sosiologia-lehdessä 3/2017 julkaistuun artikkeliin Eläimen kuolema lapsuuden kokemuskertomuksissa.
Kirjallisuus:
Redmalm, David. 2015. ”Pet Grief: When is Nonhuman Life Grievable?” The Sociological Review 63:1, 19–35.
Tipper, Becky. 2011. ”’A Dog Who I Knew Quite Well’: Everyday Relationships between Children and Animals.” Children’s Geographies 9:2, 145–165.