Kirjoitus perustuu puheenvuoroon Sosiologia yhteiskunnassa -keskustelutilaisuudessa 4.3.2015.
Suomalainen sosiaaliturva ja työllisyyspolitiikka on 1990-luvun laman jälkeen siirtynyt hyvinvointivaltiosta (welfare state) takaisin kohti vastikkeellisuusvaltiota (workfare state), jossa työttömyyden aikainen sosiaaliturva on uudelleen tehty vastikkeelliseksi. Lapiolinjasta on kuitenkin siirrytty työvoiman tarjontaa korostavaan, useimmiten neoliberaaliksi määriteltyyn aktiiviseen työvoimapolitiikkaan, jolla tarkoitetaan työllistymisen edellytysten parantamista.
Monet tutkijat puhuvat aktivoinnin sijaan workfaresta siksi, että aktivointitoimenpiteisiin osallistuminen ei suinkaan ole vapaaehtoista, vaan pakko, jos haluaa säilyttää työttömyysturvansa. Ennen piti henkensä pitimiksi kaivaa työllisyystöissä ojaa, nyt työttömän pitää toimeliaana esimerkiksi erilaiset työnhakuvalmennukset, uudelleenkouluttautuminen tai kuntouttava työtoiminta.
Siirtymää vastikkeellisuuteen on oikeutettu määrittelemällä työttömät passiivisiksi, laiskoiksi ja syyllisiksi omaan työttömyyteensä, usein hyvin moraalisin äänenpainoin. Esimerkiksi Johannes Kanasen mukaan 1990-luvun työpoliittisten lainsäädäntöuudistusten tavoite oli pikemminkin sääntöjen vastaisen käytöksen sanktioiminen, ei varsinaisesti aktivointi tai kannustaminen itsessään. Erityisesti ansiosidonnaisen ulkopuolelle jääneiltä työttömiltä vaaditaan sekä toimenpiteisiin osallistumista että nöyryyttä ja kuuliaisuutta työmarkkinatukensa vastineeksi.
Erilaisista ihmisryhmistä vastikkeellisuus koskee erityisesti alle 25-vuotiaita nuoria, joilla ei ole ammattiin pätevöittävää koulutusta. He saavat työmarkkinatukea odotusajan jälkeen kunhan muistavat hakea yhteishaussa ja suostuvat osallistumaan te-toimiston tarjoamaan koulutukseen tai työhön. Nuorten kohdalla huoli passiivisuudesta ja työttömyydestä yhdistyy huoleen syrjäytymisestä, ja esimerkiksi nuorisotakuu perustuu ajatukselle, että sanktiointi potkii nuoria osallistumaan ja sitten mikä tahansa osallistuminen suojaa syrjäytymiseltä.
Omassa tutkimuksessani olen ollut kiinnostunut aktivointipolitiikan jäljistä. Mitä esimerkiksi tapahtuu, kun työntekijä ja nuori kohtaavat palveluissa, jotka samaan aikaan kannustavat ja sanktioivat? Samalla aktivointipolitiikka on tarjonnut ikkunan tarkastella hyvinvointivaltiota laajemminkin.
Tutkimuksessani olen kerännyt aineistoa te-toimistoissa istumalla havainnoimassa asiakastapaamisia, joissa on käynyt nuoria, joilta ammatillinen koulutus on syystä tai toisesta jäänyt saavuttamatta. Osa asiakkaista oli valtaväestöä, osa maahanmuuttajia tai maahanmuuttajien lapsia ja heidän tilanteensa olivat hyvin erilaisia.
Aktivointipolitiikka näyttää palveluissa mm. tältä:
Aktivointipolitiikan ja nuorten tavoitteet ovat ristiriitaisia.
TE-toimistoissa aktivointipolitiikan määrittelemä organisaatiotason perustavoite on passiivisuuden välttäminen ja nuorten työmarkkinatuen varmistaminen. Nuorten tavoitteet olivat joko koulutuspaikan tai työpaikan löytyminen, ja useimmilla oli jonkinlainen ajatus siitä, miten tämän voi toteuttaa.
TE-toimiston on kuitenkin pakko toimia aktivointipolitiikan tavoitteiden mukaan. Aktivointi aktivoinnin ja työmarkkinatukikelpoisuuden vuoksi ei välttämättä ohjannut nuoria sinne, mitä he tavoittelivat, vaan sinne, minne sanktioinnin uhalla oli pyrittävä. Sillä, mitä se on, ei ole niin väliä, kunhan on jotain tekemistä, ja tekemisen kautta nuorelle kanavoituu yleensä myös työmarkkinatukea ja kulukorvausta. Esimerkiksi liikunnanohjaajaksi haluava poika päätyi palvelualoille valmentavaan koulutukseen, ja ravintolan johtamisesta kiinnostunut poika välttyi täpärästi kokkikoululta. Aktivoimiseen kannustaa myös TEM:n tehokkuusajattelu: työntekijöille on asetettu henkilökohtaiset tulostavoitteet, joista yksi on juuri aktivointiaste.
Aktivointipolitiikan te-toimistosta tavoittamat nuoret eivät ole vakavimmassa syrjäytymisuhassa.
Vastaanotolle asti saapuneiden nuorten tilanne oli melko hyvä: heillä oli suunnitelma, mutta välineet – ymmärrys tai kielitaito – sen toteuttamiseen puuttuivat. Vakavammissa ongelmissa olevia nuoria ei vastaanotolla näy. Melko suuri osa nuorista jättää tulematta vastaanotolle.
Kuuliaisuuden ja säntillisyyden korostaminen sanktioinnin uhalla vie huomiota nuorten onnistumisilta.
Osa vastaanoton nuorista oli sisäistänyt velvoitteen olla kuuliainen ja säntillinen. He aloittivat tapaamisen kertomalla, että ovat ilmoittautuneet sinne, hakeneet tänne ja soittaneet tuonne ja ylipäätään täyttäneet velvoitteensa vaaditulla tavalla. Tapaamisissa myös onnistuttiin: Nuorelle löytyi sopiva koulutus, tai nuori oli iloinen onnistuneesta työkokeilusta tai saamistaan hyvistä arvioista ja koki löytäneensä alansa.
Omien tavoitteiden täyttämien ei kuitenkaan aktivointipolitiikassa riitä, vaan näissä tilanteissa työntekijä joutui ottamaan esiin rikkeitä ja täyttämättä jääneitä velvollisuuksia, joita kaikesta huolimatta oli tullut. Koko velvoitepaletti jouduttiin levittämään nuoren eteen, vaikka velvoitteilla ei olisikaan ollut tekemistä kouluttautumisen tai työllistymisen kanssa. Esimerkiksi cv-netti oli syytä pitää aktiivisena. Rikkeiden ja velvoitteiden kertaus loi epäonnistumisen ilmapiiriä silloinkin, kun oltiin menossa jonnekin.
Heikko kielitaito muodostaa umpikujia.
Maahanmuuttajataustaiset nuoret, joiden kielitaito ei oppilaitosten luokitusten mukaan riitä opiskeluun, jäävät pyörimään palveluihin. Palveluvalikoimaan ei kuulu kielikoulutusta, ja ilman vaadittavaa kielitaitoa on vaikea päästä opiskelemaan. Tutkinnottomuus jättää nämä nuoret vaille toimeentulon turvaa kunnes he täyttävät 25. Heille on tarjolla lähinnä valmentavia koulutuksia, joiden kautta on vaikea päästä eteenpäin.
Te-palveluiden havainnoinnin kautta aukeaa ikkuna muuttuvaan hyvinvointivaltioon: Nuorten asiakkuus ei sinällään johdu aktivointipolitiikasta. Sen sijaan se, millaisiksi kohtaamiset palveluissa muodostuvat, on sidoksissa hyvinvointivaltion perusteiden muutoksiin. Kun istuu te-toimistossa, näyttää siltä, että sanktioivassa aktivointipolitiikassa yksittäiset nuoret kantavat hartioillaan sekä konkreettiset seuraukset sosiaaliturvan vastikkeellistamisesta että yleisen moraalisen ja sosiaalisen huolen passivoituvista ja syrjäytyvistä nuorista. Hyvää tarkoittava ja nuoria tukemaan pyrkivä aktivointipolitiikka tuntuu kiteyttävän hämmennyksen, joka muuttuneisiin työmarkkinapolkuihin ja nuorten työllistymiseen liittyy: kun kukaan ei tunnu tietävän mitä tehdä, paine kasautuu nuoren hartioille.
Lotta Haikkola
Viitteet
Kananen, Johannes. 2012. “Nordic paths from welfare to workfare: Danish, Swedish and Finnish labour market reforms in comparison.” Local Economy 27 (5–6), 558–576.