Sosiologipäivien sosiologiaa

olli_pääkuvablogi_outi

 

 

 

 

David Lodge kirjoittaa akateemista elämää lempeän satiirisesti kuvaavassa romaanissaan Maailma on pieni (1986), että konferenssimatkojen viehätys perustuu totisen ammatinharjoittamisen ja turismin ilojen yhdistämiseen. Ammattitaitonsa kehittämisen ja tieteelliseen keskusteluun osallistumisen nimissä ”voi vierailla uusissa ja kiinnostavissa paikoissa, tapailla uusia ja kiinnostavia ihmisiä ja solmia uusia ja kiinnostavia suhteita; vaihtaa juoruja ja kertoa salaisuuksia (sillä toisen osapuolen ikäkulut tarinat ovat aina toiselle uusia ja päinvastoin); syödä, juoda ja pitää hauskaa toistensa seurassa illasta iltaan; ja kuitenkin kaiken päätteeksi palata kotiin tietäen maineensa vakavina tutkijoina yhä kohentuneen”.

Kaikki konferenssit eivät kuitenkaan ole pelkkiä ”hilpeitä, nautiskelun kyllästämiä huviretkiä”, vaan ne voivat olla myös kuolettavan tylsiä ja ikävystyttäviä, Lodge muistuttaa. Romaanissa on lystikäs kertomus eräästä Jerusalemissa järjestetystä konferenssista, jossa mukana olleista melkein kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että se oli ehdottomasti paras tieteellinen kokous, mihin he olivat ikinä ottaneet osaa. Onnistumisen salaisuus oli se, että virallinen ohjelma oli supistettu minimiin: kunakin päivänä oli vain yksi esitelmä ja sekin heti aamusta. Kaikki loput esitelmät jaettiin osanottajille monisteina, jolloin koko muu päivä vapautui niiden aiheista käytävälle ”vapaalle keskustelulle”, eli uinnille ja auringonotolle konferenssin pitopaikkana toimineen ylellisen hotellin uima-altaalla.

Maaliskuu on Suomessa vielä aivan liian hyytävä auringonottoon uima-altaalla, mutta konferensseille leimallisesta työn yhdistymisestä huviin pääsee silti nauttimaan Tampereen yliopistossa 23.–24.3. järjestettävillä Sosiologipäivillä. Sosiologipäivät ovat jokavuotinen sosiologien ja sosiologian ystävien kokoontumisriitti, joka tapaa kerätä viitisensataa osallistujaa tai ylikin esittelemään tutkimustaan, kuuntelemaan esitelmiä ja keskustelemaan ajankohtaisista sosiologisista kysymyksistä.

Sosiologipäivistä puhuminen riittinä on tietysti sikäli harhaanjohtavaa tai ainakin epätarkkaa, että tieteellinen konferenssi eroaa olennaisilta osin pyhistä seremonioista ja uskonnollisista toimituksista. Konferensseissa myös kohtaa ani harvoin jos koskaan kollektiivista kuohuntaa ja hurmosta, ainakaan muualla kuin illanvietoissa tanssilattialla.

Sosiologipäivistä kuitenkin löytyy monia riittien piirteitä, kuten seremoniallisuus ja säännöllinen toistuvuus. Lisäksi Sosiologipäivät irrottavat osallistujat hetkeksi akateemisen työn arjesta ja suovat näin paljon kaivatun muutaman päivän katkoksen hektiseen ja uuvuttavaan opetus- ja hallintotyöhön keskellä kevätlukukautta. Ne myös uusintavat sosiologiyhteisön tärkeinä pitämiä arvoja ja päämääriä sekä tuottavat yhteisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta (jos kohta yksilölle konferenssiin osallistuminen voi myös voimistaa kokemusta, että on tutkimuksineen ja kiinnostuksenkohteineen marginaalissa, jonkinlainen akateeminen muukalainen – mikä paradoksaalista kyllä onkin varsin yleisesti jaettu kokemus). Yhteenkuuluvuutta vahvistetaan myös kanonisoituja edeltäjiä kunnioittavin menoin. He symboloivat yhteisön jäsenille sitä, mitä pidetään tunnusomaisimmin sosiologiana.

Edelleen, myös yleisesitelmöijien asemassa on jotakin rituaalista. Yleisesitelmän pitäjä on samanaikaisesti kuninkaallinen ja narri, pyhä ja uhri. Hänet on nostettu jalustalle muiden yläpuolelle ja siten yhteisön ulkopuolelle, erilleen profaanista, mutta tavallaan vain tullakseen uhratuksi: onhan hänelle annettu jo lähtökohtaisesti mahdoton tehtävä puhutella heterogeenista yleisöä, kertoa samaan aikaan jotakin täysin yleistä ja erityistä, maalailla isoja linjoja, mutta empiirisesti rikkaalla tavalla, toistaa se, mitä ei ole sanottu kertaakaan, ja sanoa ensi kertaa se, minkä kaikki jo tietävät. Konferenssien yleisesitelmien universaali piirre tuntuu olevan, että ne teilataan, joskin tämä tapahtuu tyypillisesti esitelmöijän selän takana. Kukaties yleisesitelmien yksi funktio onkin rauhoittaa tiedeyhteisöä uhkaavat sisäiset konfliktit, joita voi syttyä helposti tämän tästä niin tutkimusrahoituksesta, tunnustuksesta kuin opetustehtävistä kilpailtaessa? René Girardia mukaillen: koska väkivallan halu ei voi purkautua vertaisiin eikä läheisiin kollegoihin vailla kohtalokkaita seurauksia, se täytyy kääntää kohti uhraamisen uhria. Ja yleisesitelmän pitäjä on ainoa, joka voidaan uhrata vaaratta, sillä häntä ei ole puolustamassa kukaan. Uhri korvaa yhteisön kaikki jäsenet ja turvaa rauhaisan yhteiselon jatkumisen. Samaan aikaan jokainen yhteisön jäsen myös haluaisi itse olla tuo uhri, sillä siksi pääseminen on arvostettua ja suuri tunnustus.

Sosiologi voi havainnoida Sosiologipäivillä myös työryhmäesitelmiä ja akateemisen performanssin muuttumista, kun esitelmistä on tullut PowerPoint-esityksiä. Kirjassaan PowerPoint, Communication, and the Knowledge Society (2012) saksalainen sosiologi Hubert Knoblauch analysoi PowerPoint-esitystä oivallisesti akateemisessa kulttuurissa kaikkialla läsnä olevana ja määräävänä kommunikaation muotona. Samalla kun se parhaimmillaan mahdollistaa moniaistisen ääntä, tekstiä ja kuvaa yhdistelevän tiedon tuottamisen ja esittämisen tavan, PowerPoint myös rajaa pois tiettyjä argumentoinnin muotoja. Köyhimmillään esitykset menevät pelkäksi valkokankaalla näkyvien pallukoiden osoitteluksi.

Sosiologipäivät ovat tietyssä mielessä myös seurallisuutta, joka Simmelin mukaan kumpuaa toisten kanssa yhteenliittymisestä saatavasta nautinnosta ja mielihyvästä. Seurallisuus luo ihanteellisen sosiologisen maailman, jossa yksilön ilo on kokonaan sidottu siihen, että myös muut nauttivat. Kukaan ei voi olla seurallinen yksin tai muiden kustannuksella. Tosin konferenssiseurallisuuskaan ei ole ehdottoman sisäänsulkevaa, vaan siinäkin tapahtuu ulossulkemista. Onkin kenties niin, että missään oloissa ihminen ei voi tuntea itseään yhtä yksinäiseksi ja hylätyksi kuin ollessaan konferenssin väkijoukossa vailla keskustelukumppania.

Nähdäksemme Sosiologipäivillä toteutuu ihannetapauksissa myös seurallisuuden demokraattinen rakenne: asemalla, maineella tai oppiarvolla ei ole väliä, vaan niin opiskelijat kuin varttuneet tieteentekijätkin osallistuvat kanssakäymiseen suhteellisen tasaveroisina. Yhtä matala osallistumiskynnys on todella harvinainen esimerkiksi kansainvälisissä konferensseissa.

* * *

Käsillä olevan numeron kirjoitukset luotaavat monipuolisesti sosiaalisen maailman eri ilmiöitä, aina työväenluokan eletystä kokemuksesta jätepolitiikkaan ja johtajuuden visuaalisista ulottuvuuksista talonvaltauksiin. Artikkeleita yhdistää se, että ne kaikki nostavat valokeilaan normaalisti näkymättömiksi tai itsestään selviksi asemoituja ilmiöitä ja tuovat esiin näennäisen yksioikoisten prosessien monimutkaisuuden ja moninaisuuden.

Lehden ensimmäisessä artikkelissa Mari Käyhkö kartoittaa vähälle huomiolle jäänyttä ulottuvuutta suomalaisessa luokkatutkimuksessa: sosiaalisen ja kulttuurisen luokan elettyä kokemusta akateemiselle uralle lähteneiden työväenluokkaisten naisten ja heidän kotimaailmansa suhteissa. Kollektiivisen muistelumenetelmän avulla toteutetussa tutkimuksessa selviää, että vaikka naisten kotimaailmassa yliopisto-opiskelu voidaan hyväksyä periaatteellisessa tasolla, arjessa se kuitenkin aiheuttaa erinäistä hankausta ja ristiriitoja.

Jätteeseen kytkeytyviä hallinnallisia prosesseja tekevät näkyviksi Jarno Valkonen, Veera Kinnunen, Heikki Huilaja, Johanna Saariniemi, Reetta Näsi, Riitta Uusisalmi ja Janne Honkasilta artikkelissaan ”Jätehallinta ja ympäristönsuojelu”. Kun jäte nähdään kiertotalouden periaatteita soveltaen hävitettävän ongelman sijasta arvokkaana resurssina, jätteestä voi yllättäen olla pulaa. Tällöin jätehallinnan ympäristönsuojelulliset periaatteet joutuvat taipumaan jätetalouden alle. Tapaustutkimuksessaan Lapin jätehuollosta Valkonen ja kumppanit osoittavat, miten Pohjois-Suomen kansalaiset eivät alistuneet raaka-aineen tuottajiksi jätetalouden tarpeisiin ilman sen logiikan kyseenalaistamista.

Kuvallisia ja kielellisiä tutkimusmenetelmiä yhdistetään tieteidenvälisessä artikkelissa ”Johtajuuden visuaaliset kategoriat”. Jari Martikainen ja Anneli Hujala osoittavat, miten visuaalisen aineiston avulla on mahdollista päästä kiinni yleensä tiedostamattomiksi jääviin käsityksiin ja kategorioihin johtajuudesta. Nämä tutkimusmenetelmät voivatkin olla arvokas apuväline tutkimukselle, joka pyrkii tuomaan esille vaihtoehtoisia tai kriittisiä näkökulmia.

Maija Jokela puolestaan kuvaa, miten sosiaalikeskus Sataman ja sen yhteydessä sijainneen romanileirin käsittelyn näennäisen byrokraattinen prosessi oli läpeensä poliittinen. Jokelan artikkeli on myös avaus suomalaisen uuden radikalismin tutkimukseen, sillä Sataman tapauksen voidaan nähdä edustavan käännettä helsinkiläisessä talonvaltauksen historiassa aiempaa radikaalimpaan suuntaan.

* * *

Sosiologian toimituskunnan kokoonpanossa tapahtui vuodenvaihteessa muutoksia. Lehden edellinen päätoimittaja Eeva Luhtakallio (Tay) ja Suvi Salmenniemi (TY) jättivät toimituskunnan täysin palvelleina viime vuoden lopussa, ja heidän tilallaan aloittivat tämän vuoden alussa Elina Paju (HY) ja Johanna Nurmi (TY). Haluamme esittää sydämelliset kiitokset Eevalle ja Suville heidän kaikesta lehden hyväksi tekemästään työstä ja toivotamme Elinan ja Johannan lämpimästi tervetulleiksi toimituskuntaan!

Osallistuva sosiologia

 

olli_pääkuvablogi_outi

 

Sosiologia-lehden 4/2016 pääkirjoitus.

Juuri päättynyt Yhdysvaltain presidentinvaalikilpa sekä Britannian kesäinen EU-kansanäänestys saivat monet politiikan asiantuntijat puhumaan ”totuudenjälkeisestä politiikasta” (post-truth politics). Käsitteellä tarkoitetaan, että nykypolitiikassa tosiasioilla ei ole niin väliä – äänekkäin mielipide voittaa.

Termi kuvaa pohjimmiltaan myös tutkimustiedon väheksymistä politiikanteossa. Esimerkiksi Suomen nykyhallituksen ylimielinen, vähättelevä ja jopa vihamielinen suhtautuminen tieteeseen on kuohuttanut tieteentekijöitä. Yhdysvalloissa Donald Trump on puolestaan syyttänyt ilmastonmuutosta kiinalaisten salajuoneksi yhdysvaltalaista teollisuutta vastaan – siitä huolimatta, että tiedeyhteisö on pitkälti yksimielinen ilmastonmuutoksesta ja uhkaavasta ekologisesta katastrofsta. Ilmastonmuutoksen kieltäjiä löytyy myös suomalaisista politiikoista. Samalla logiikalla kuin piirroshahmo Homer Simpson, jonka tokaisu ”Faktat! Niillä nyt voi perustella mitä tahansa!” on muuttunut totuudenjälkeisestä politiikasta puhuttaessa eräänlaiseksi lentäväksi lauseeksi, julisti Timo Soini vuonna 2009 ”plokissaan”: ”Ilmastonmuutos kelpaa mihin vain.” 

Politiikan totuudenjälkeisyys ei ole kuitenkaan mikään uusi asia. Politiikka-lehden päätoimittaja Paul-Erik Korvela muistuttaa osuvasti, että ”poliittisessa retoriikassa asioiden esittäminen parhain päin tai tapahtumien ja faktojen spinnaaminen itselle edulliseen muotoon on ollut olennainen osa koko toimintaa jo antiikista lähtien”.

Tutkijat eivät myöskään voi pakottaa poliittisia päättäjiä lukemaan julkaisujaan, ottamaan asioista selvää ja nojautumaan faktoihin. Voimme vain koettaa edistää sitä, että tutkimustieto löytää paremmin käyttäjänsä. Ja tässä on edelleen paljon parannettavaa. Singaporessa julkaistava The Straits Times julkaisi viime vuoden huhtikuussa mielipidepalstallaan aiheeseen pureutuvan kirjoituksen ”Prof, no one is reading you”. Tekstin kirjoittajat Asit K. Biswas ja Julian Kirchherr harmittelevat, että vaikka professorit kuuluvat maailman johtaviin ajattelijoihin, joilla on laajaa ja perusteellista asiantuntemusta yhteiskunnallisista asioista, heidän näkemyksensä eivät useinkaan pääse kuuluviin päätöksenteossa tai politiikan linjauksia tehtäessä.

Tämä johtuu Biswasin ja Kirchherrin mukaan osin siitä, että tutkijat ovat melko vastahakoisia osallistumaan yhteiskunnallisiin debatteihin ja ehdottamaan keinoja yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi. Kun 1930- ja 1940-luvuilla 20 prosenttia esimerkiksi The American Political Science Review -aikakauslehdessä julkaistuista artikkeleista tarjosi politiikkasuosituksia, nykyään osuus on vähentynyt 0,3 prosenttiin. Sosiologian numerossa 3/16 julkaistussa artikkelissaan Johanna Hokka teki samansuuntaisen havainnon suomalaisen sosiologian kentästä käyttämällä aineistona suomalaisten sosiologian professoreiden haastatteluja vuosilta 1979–1981 ja 2012–2014. Myöhemmässä haastatteluaineistossa professorit arvottavat kentän Hokan mukaan niin, ettei aktiiviselle yhteiskunnalliselle osallistumiselle jää tilaa, kun tavoitteena on tuottaa kansainväliset laatukriteerit täyttäviä vertaisarvioituja julkaisuja ja kilpailukykyistä huippututkimusta. Poliittisesti kantaa ottavaa tutkimusta ja suurelle yleisölle kirjoittamista ei pidetty ”oikeana” ja ”vakavasti otettavana” tieteen tekemisenä.

Muiksi syiksi tutkijoiden vähäiseen näkyvyyteen yhteiskunnallisessa ja poliittisessa keskustelussa Biswas ja Kirchherr esittävät ensinnäkin tutkimustiedon ylitarjontaa. Maailmassa julkaistaan vuosittain yhteensä noin 1,5 miljoonaa tieteellistä vertaisarvioitua artikkelia, ja esimerkiksi yhteiskuntatieteissä 32 prosenttiin julkaistuista artikkeleista ei viitata kertaakaan. Toiseksi monet journaaliartikkeleista ovat maksumuurien takana hankalasti saatavilla. Kolmantena tekijänä kirjoittajat mainitsevat tieteellisten julkaisujen vaikeaselkoisuuden ja liiallisen pituuden.

Biswas ja Kirchherr ehdottavatkin, että jos tutkijat haluavat todella vaikuttaa yhteiskuntaan, heidän on kirjoitettava puheenvuoroja populaarimediaan. He tosin tiedostavat, että tämän laajamittaisempi toteutuminen edellyttäisi akateemisten meriittien jakamisen uudelleenorganisointia. Niin kauan kuin esimerkiksi yliopistollisten opetustehtävien täytössä painoarvo on arvostetuissa tieteellisissä  aikakauslehdissä julkaistuilla artikkeleilla, tutkijoiden on keskityttävä työssään vertaisarvioitujen tiedejulkaisujen tehtailuun riippumatta siitä, lukeeko niitä kukaan.

Kirjoittajien pääviesti ulkoakateemisten yleisöjen tavoittamisesta on tärkeä. Tiedettä ei (pidä) tehdä vain tiedeyhteisölle. Biswas ja Kirchherr kuitenkin ymmärtävät tieteentekijän julkisen roolin lopulta varsin perinteisellä tavalla: osallistuva tutkija on lehtiin kirjoitteleva professori (sic), joka lähinnä virittää keskustelua sen sijaan, että olisi suoraan kontaktissa yleisöjensä kanssa. Niin Michael Burawoy ajatuksellaan orgaanisesta julkisesta sosiologiasta kuin Juha Suoranta ja Sanna Ryynänen kirjassaan Taisteleva tutkimus kuitenkin korostavat kirjoittamisen ja julkaisemisen lisäksi tutkijan aktiivisempaa osallistumista yhteisössä, kaksisuuntaista valistussuhdetta ja erilaisia yhteistoiminnan muotoja. Suorantaa ja Ryynästä lainaten tarvitaan ”yhteiskuntaa oikeudenmukaiseksi ja yhdenvertaiseksi muuttavaa tutkimusta, jossa tutkija panee likoon itsensä muutenkin kuin akateemisessa kilpailussa”.

Lisäksi ei ole mitenkään annettua, että yhteiskunnallisen vaikuttamisen tulisi tapahtua nimenomaan tarjoamalla tutkimustietoa poliittiseen päätöksenteon tai yhteiskunnallisen suunnittelun palvelukseen. Professori Pertti Alasuutari on todennut osuvasti, että sosiologia ei ole senkaltainen tiede, jonka ensisijaisena tehtävänä olisi tuottaa valtiolle ja valtaapitäville käyttökelpoista, luotettavaa ja hyödyllistä tietoa suunnittelun ja politiikan tarpeisiin, vaan sosiologia avaa uusia, odottamattomia ja epämieluisiakin perusteltuja näkökulmia yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Vastaavasti antropologi Tim Ingold näkee antropologian eteenpäin katsovana, uudistavana ajattelun kriittisenä työnä: antropologia on kriittistä ihmiselämän edellytysten ja kykyjen tarkastelua ja sen luotaamista, millaisia voisimme maailmassa olevina ihmisinä olla ja mitä maailma voisi olla meille. Antropologi ja Occupy Wall Street -liikkeen hoviintellektuelli David Graeber menee vielä pidemmälle. Pamfletissaan Fragments of an Anarchist Anthropology hän hahmottelee anarkistisen antropologian ääriviivoja. Se ei olisi niinkään teoria kuin asenne tai pikemminkin tapa järjestää sosiaaliset suhteet niin, että maailmasta tulisi elettävämpi.

Myöskään kuva tieteellisten artikkelien vaikeaselkoisuudesta ja tavoittamattomuudesta ei ole yhtä synkkä kuin jollaisena Biswas ja Kirchherr sen maalaavat. Esimerkiksi toimittajat tuntuvat löytävän Sosiologian artikkelit oikein hyvin j osaavan arvioida niitä kriittisesti. Lisäksi lehden blogissa julkaistavat, lehdessä ilmestyneihin tutkimusartikkeleihin perustuvat yleistajuiset ja lyhyehköt blogitekstit ovat kirjoittajille hyvä tilaisuus laajentaa lukijakuntaansa: parhaimmillaan blogikirjoitukset ovat tavoittaneet tuhatkunta lukijaa. Toivoaksemme tekstit saavat ainakin jotkut tiedeyhteisöön kuulumattomat lukijat kiinnostumaan myös itse artikkelista ja yleisemmin sosiologiasta.

Käsillä olevassa vuoden viimeisessä Sosiologian numerossa julkaistavat artikkelit osallistuvat hyvin eksplisiittisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kirjoitukset luotaavat eri näkökulmista vallan prosesseja sekä erilaisiin poliittisiin tai politisoituneisiin toimijapositioihin ja oikeudenmukaisuuteen liittyviä kysymyksiä.

Juha Herkman tutkii artikkelissaan populistiskandaaleja analysoimalla kahden perussuomalaisen kansanedustajan (Jussi Halla-ahon ja Olli Immosen) aikaansaamia kohuja. Herkman löytää skandaalien yleistymisen taustalta nyky-yhteiskunnassa vallitsevan arvoristiriidan konservatiivisten ja liberaalidemokraattisten arvojen välillä, mikä ilmenee muun muassa populistipoliitikoiden kohulausuntojen ja median välisessä dynamiikassa. 

Anna Elomäki, Johanna Kantola, Anu Koivunen ja Hanna Ylöstalo puolestaan hahmottavat artikkelissaan poliittisen järjestelmän muutoksia sukupuolten välisen tasa-arvon näkökulmasta. He jäljittävät feministisen vastarinnan uusia muotoja ja sen kietoutumista yhteen akateemisen asiantuntijuuden kanssa uusliberaalia hallintaa soveltavassa strategisessa valtiossa, aineistonaan vuoden 2015 hallitusohjelmalta vaadittu sukupuolivaikutusten arviointi ja sen liikkeelle laittamat prosessit.

Anna-Kaisa Kuusisto-Arposen artikkeli myötätunnon politiikasta taas käsittelee yksintulleiden maahanmuuttajanuorten arjen poliittisuutta sekä näiden nuorten tutkimiseen liittyviä metodologisia kysymyksiä. Kuusisto-Arponen kartoittaa myötätunnon politiikan potentiaalia luottamuksellisen, kunnioittavan tutkimussuhteen rakentamisessa sekä sen käyttömahdollisuuksia yhteiskunnallisiin epäkohtiin puututtaessa.

Lehden numerosta tuli siten miltei puolivahingossa ja suunnittelematta eräänlainen poliittisen sosiologian teemanumero. Uskomme, että numero myös puolustaa tiedelehtien paikkaa yhteiskunnallisen keskustelun ja osallistumisen kanavina.

Tiedejulkaisemisen etiikka ja tiedeyhteisön vastuu

olli_pääkuva blogi_outi

 

 

 

 

Sosiologia-lehden 3/2016 pääkirjoitus.

Sosiologian päätoimittaja osallistui kesäkuussa Strasbourgissa järjestettyyn The European Association of Science Editors -järjestön konferenssiin, jonka yleisteemana oli tiedejulkaisemisen etiikka ja loukkaamattomuus. Konferenssissa teemaa käsiteltiin ennen kaikkea (bio)lääketieteen näkökulmasta, mikä ei ole ihme, kun otetaan huomioon eettisten rikkomusten seuraamuksellisuus näillä aloilla. Vaikka esimerkiksi aineistojen sepittäminen tai tulosten vääristeleminen on ehdottoman väärin myös yhteiskuntatieteissä, useimmiten ja ensisijaisesti tästä on seurauksena korkeintaan tutkijan itsensä, hänen kollegoidensa, yksikkönsä, yliopistonsa ja tulokset julkaisseen aikakauslehden tai kustannustalon julkinen häpeä. Yksittäinen tutkija menettää kunniansa, kasvonsa, arvovaltansa ja usein myös työpaikkansa, ja hänet suljetaan tieteellisen yhteisön ulkopuolelle. Sitä vastoin esimerkiksi lääketutkimuksessa tutkimustulosten manipulointi voi johtaa vakavimmillaan jopa potilaiden kuolemaan.

Tutkimuksen loukkaamattomuuden rikkeet vaihtelevat tietoisesta ja tahallisesta tiedevilpistä inhimillisiin virheisiin ja silkkaan huolimattomuuteen. Yksi tunnetuimmista huijaustapauksista lienee niin sanottu Schön-skandaali, joka syntyi, kun paljastui että niin arvostetuissa Nature- kuin Science-lehdissä julkaissut saksalainen fyysikko Jan Hendrik Schön oli useissa tapauksissa sepittänyt tutkimustuloksensa. Sosiologiaa lähemmin liippaava tapaus on Tilburgin yliopistossa Alankomaissa dekaanina ja sosiaalipsykologian professorina toimineen Diederik Stapelin petos. Stapel irtisanottiin työstään, kun kävi ilmi, että hän oli manipuloinut ja sepittänyt tutkimusaineistojaan. Erityisen valitettavaa Stapelin vilpissä on se, että se vei pohjan myös monen hänen ohjattavansa ja kollegansa väitöskirjalta tai artikkelilta, sillä nämä olivat käyttäneet aineistoja omissa tutkimuksissaan tietämättä niiden ongelmallisuudesta. Stapelin vilppi paljastui, kun valppaat jatko-opiskelijat alkoivat epäillä, että aineistoissa oli jotakin mätää.

Vääristelyn ja sepittämisen lisäksi tiedevilppiä on myös toisten tekstin tai ajatusten plagiointi. Sosiologian toimitusprosessissa ei ole toistaiseksi käynyt ilmi viitteitä plagioinnista. Samaa raportoi Tuukka Tammi Yhteiskuntapolitiikka-lehden numeron 6/2014 pääkirjoituksessaan. Kansainvälisen tiedejulkaisemisen kentällä toisten ajatusten ja tekstin luvaton kopiointi on kuitenkin jo merkittävä ongelma. Naturen tieteellisille kustantajille teettämässä kyselyssä yksi aikakauslehti ilmoitti joutuneensa hylkäämään peräti 23 % jo hyväksytyistä artikkelikäsikirjoituksista sen jälkeen, kun lehdessä otettiin käyttöön elektroninen plagiaatintunnistusohjelma.

Mainitussa Euroopan tiedetoimittajien liiton konferenssissa Elsevierin edustaja kertoi henkilökohtaisessa keskustelussa, että hän joutuu hoitamaan lähes viikoittain kaikille osapuolille kiusallisia tapauksia, joissa lehtien käyttämä plagiaatintunnistusohjelma on paljastanut ongelmia tarjottujen artikkelikäsikirjoitusten alkuperäisyydessä. Toisinaan kirjoittajat ovat saattaneet anastaa toisten tekstiä sivutolkulla vaihtaen esimerkiksi vain tutkimuskohteen – kuten tarkastellun oireyhtymän nimen – toiseksi. Seula ei ole kuitenkaan aukoton. Aina plagiointia ei havaita vielä käsikirjoitusvaiheessa, vaan hieman kuten urheilijoita on dopingtutkimuksen menetelmien kehityttyä kärynnyt takautuvasti jopa vuosia myöhemmin, myös plagioinnista voi jäädä kiinni pitkänkin ajan päästä. The Indian Express uutisoi vastikään tämän vuoden heinäkuussa, että Springer oli vetänyt pois kolmen tunnetun intialaisen tutkijan artikkelin 14 vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun oli käynyt ilmi, että teksti sisälsi osia toisten tutkijoiden julkaisuista vailla asianmukaisia lähdeviitteitä.

Muutama vuosi sitten myös sosiologia sai oman plagiaattiskandaalinsa, kun Times Higher Education raportoi tunnetuimpiin elossa oleviin sosiologeihin lukeutuvan emeritusprofessori Zygmunt Bauman jääneen kiinni plagioinnista. Cambridgen yliopiston jatko-opiskelija Peter Walsh oli ihmetellyt Baumanin vuonna 2013 julkaistua kirjaa Does the Richness of the Few Benefit Us All lukiessaan, miksi Bauman viittaa eriarvoisuuden kasvamisesta argumentoidessaan vuonna 1998 julkaistuun Inhimillisen kehityksen raporttiin, vaikka raportista julkaistaan uusi versio vuosittain. Google-haun jälkeen Walsh huomasi, että Bauman oli plagioinut kirjaansa Asia Times Onlinessa vuonna 2012 ilmestynyttä haastattelua (jopa sen virheet toistaen), jossa niin ikään oli tukeuduttu kyseiseen raporttiin. Niinpä Walsh päätti kaivaa syvemmälle. Tulos oli pysäyttävä: kirjasta paljastui muun muassa useita sanatarkkoja tai vain kosmeettisesti muokattuja lainauksia Wikipediasta ja muista internetlähteistä.

Bauman vastasi syytöksiin ilmeisellä välinpitämättömyydellä. Hän puolustautui vakuuttamalla, ettei ole 60-vuotisen uransa aikana koskaan jättänyt tunnustamatta käyttämiensä käsitteiden tai ajatusten omistusoikeutta. Lisäksi hän sortui professorsplainingiin kertoessaan säälivänsä Walshia, koska tämä hänen itsensä tavoin ”tiedon palveluksessa” oleva nuorempi kollega ei nähtävästi osaa tehdä eroa ”teknistä menettelytapaa koskevien sääntöjen” ja varsinaisen ”oppineisuuden” välillä.

Tietoinen huijaaminen on toki ehdottoman tuomittavaa, mutta se on tavallaan vain ääri-ilmiö tutkimuksen integriteetin vaarantumisesta. Hollantilainen Lex Bouter Amsterdamin yliopistosta esitti Strasbourgin konferenssin yleisesitelmässään, että tutkimusetiikan loukkaamattomuuden kannalta huolimattomasti toteutetut tutkimukset, niin sanottu sloppy science, voivat olla jopa varsinaista tahallista tiedevilppiä suurempi ongelma (ks. esim. tämä artikkeli). Bouterin mukaan piittaamattomuus hyvästä tieteellisestä käytännöstä on tieteentekijöiden keskuudessa itse asiassa yllättävän yleistä: useamman tieteentekijöille tehdyn kyselytutkimuksen mukaan jopa yli 30 % prosenttia tutkijoista myönsi ainakin osan tutkimuskäytännöistään jossain määrin kyseenalaisiksi (questionable research practice, QRP). Tällaisia ovat niin tulosten pilkkominen useaksi artikkeliksi, jotta yhdestä ja samasta tutkimuksesta saadaan aikaiseksi mahdollisimman monta julkaisua (ns. salami slicing ja least publishable unit -ilmiö), ei-toivottujen tulosten julkaisematta jättäminen kuin tutkimukseen osallistumattomien sisällyttäminen yhteisjulkaisun kirjoittajajoukkoon. Jonkinlaisen harmaan alueen muodostavat Bouterin mukaan muun muassa haluttomuus jakaa tutkimusaineistoja muiden tutkijoiden kanssa, aineistojen riittämätön tai huolimaton käsittely ja säilytys, puutteellinen ohjaus sekä rahoitushakemusten ja käsikirjoitusten epäreilu arviointi. Mitä viimeksi mainittuun tulee, tutkijoiden on toisinaan havaittu pelaavan strategista peliä: jos heidän oma käsikirjoituksensa on hylätty, he ovat taipuvaisia hylkäämään heille tutkimusaiheestaan arvioitavaksi tarjotun käsikirjoituksen.

Strasbourgissa järjestetyssä konferenssissa vähemmälle huomiolle jäivät tieteellisten aikakauslehtien ja julkaisijoiden itsensä kyseenalaiset käytännöt. Niihin kuuluu esimerkiksi impact factoreiden eli vaikuttavuuskertoimien keinotekoinen nostaminen. On lehtiä, joissa kirjoittajia velvoitetaan viittaamaan kyseisessä lehdessä aiemmin julkaistuihin artikkeleihin. Tiedetään myös tapauksia, joissa journaali on julkaissut ongelmallisen ja heikon artikkelin lähinnä vain saadakseen aikaan keskustelua sivuillaan. Eräs lehti julkaisi jopa teemanumeron, joka keskittyi tällaisen edellisessä numerossa ilmestyneen artikkelin teilaamiseen. Myöskään kaikkien tieteellisten aikakauslehtien tai kirjakustantajien arviointikäytännöt eivät ole aina täysin tasapuolisia kaikille. Osa journaaleista pelaa ikään kuin kaksilla korteilla: koska nimekkäät kirjoittajat tuovat lehdelle mainetta, arvostusta ja kenties myös lisää lukijoita, heidän artikkeleitaan saatetaan julkaista kriittisistä tai jopa hylkäävistä referee-palautteista huolimatta. Tai sitten nämä tekstit pääsevät lehteen ohituskaistaa edes käymättä koskaan referee-prosessia läpi.

On aiheellista pohtia syitä vilpillisten keinojen käytölle ja piittaamattomuudelle hyvästä tieteellisestä käytännöstä. Yksilötekijöillä on varmasti vaikutusta, mutta ne eivät millään muotoa selitä ilmiötä mitenkään tyhjentävästi. Tutkijat tuskin ovat yleisesti ottaen sen moraalittomampia (jos kohta moraalisempiakaan) kuin muutkaan ihmiset, eikä liene myöskään perusteita olettaa heidän olevan työssään erityisen huolimattomia tai älyllisesti laiskoja. Lisäksi on syytä pitää mielessä, että valtaosa tieteentekijöistä edelleen tekee tutkimustyötään vastuullisesti ja eettisiä ohjenuoria noudattaen.

Tiedevilppi ja tutkimusetiikan laiminlyönnit selittynevätkin ennemmin tiedekulttuurin ja –järjestelmän piirteillä. Koventuneet julkaisupaineet, kiire, pisteiden metsästäminen ja kiihtynyt kilpailu eivät välttämättä suinkaan ole paremman tutkimuksen tae, vaan ne saattavat olla omiaan kasvattamaan houkutusta julkaisujen tehtailuun samalla moraalista joustaen, etenkin niin kauan kuin kiinnijäämisen riski on verraten pieni ja vilpistä saatava hyöty suuri. Saatetaan plagioida muita tai itseä tai jopa käyttää haamukirjoittajia. Olisi myös hyväuskoisuutta ja etnosentristä oman rinnan röyhistämistä uskoa, että tiedevilppi olisi vain kansainvälisen tiedeyhteisön ongelma, joka ei koskisi meitä “rehellisiä” ja “ahkeria” suomalaisia. Ei ole niin, että laiminlyönteihin sorrutaan vain sellaisissa maissa, joissa tutkimuksen eettiset periaatteet eivät ole vielä täysin vakiintuneet, kun taas Suomessa oltaisiin sitouduttu noudattamaan hyvää tieteellistä käytäntöä. Helsingin Sanomat julkaisi tämän vuoden helmikuussa artikkelin, jonka mukaan valtion suurin tutkimuslaitos Teknologian tutkimuskeskus VTT pimitti vuosien ajan tietoisesti vakavia tiedevilppiepäilyjä. Helsingin Sanomien mukaan huippututkimusryhmän jäsenet ilmoittivat johdolle epäilyistään, mutta se ei tehnyt asialle mitään, ja asiasta tehty selvitys salattiin. Tiedevilppi onkin myös järjestelmätason ongelma. Kynnys puuttua ongelmiin nousee, kun pelissä on miljoonien eurojen rahoitus. Myös yliopistojen välinen kilpailu esimerkiksi rankingeissa saattaa johtaa vilppitapausten hyssyttelyyn. Vilppiin syyllistynyt saa kenties varoituksen, mutta tapauksien ei haluta vuotavan julkisuuteen, sillä yliopistot koettavat varjella mainettaan.

On myös syytä keskustella siitä, ohjeistetaanko tutkijanalkuja riittävästi eettiseen ja vastuuntuntoiseen tutkimuksentekoon. Jotkin kustantajat ovat tehneet aloitteita tähän suuntaan. Esimerkiksi Elsevier käynnisti vuonna 2012 ohjelman, joka opastaa nuoria tutkijoita tieteen loukkaamattomuuden tärkeydestä. Kustantajan Publishing & Reasearch Ethics –sivustolla on online-luentoja, materiaaleja ja kursseja esimerkiksi tekijyydestä, tekstien omistajuudesta, plagioinnista ja tiedehuijauksista.

Tieteellisen julkaisemisen ja tutkimuksen etiikan opetusta ei tietysti kuitenkaan sovi jättää pelkästään kustantajille, vaan korkeakouluilla ja yliopistoinstituutiolla on oltava koulutuksessa ensisijainen vastuu. Useassa kotimaisessa yliopistossa on jo käytössä plagiaatintunnistusjärjestelmä opinnäytteiden alkuperäisyyden tarkastamiseksi. Parhaimmillaan järjestelmä myös opettaa opiskelijalle lähdekriittisyyttä ja oikeita viittaamiskäytäntöjä. Kuitenkin niin kauan kuin järjestelmän suomenkielinen tietokanta on suppea ja kyky tunnistaa erikielisten tekstien välisiä yhtäläisyyksiä heikko, järjestelmä tunnistaa plagiaattitapauksia kehnosti ja toimii ainakin toistaiseksi valitettavan huonosti opetuksenkaan tukena. On ymmärrettävää, että järjestelmän oikeudet omistavalla yhtiöllä on huomattavasti suuremmat taloudelliset intressit kehittää esimerkiksi mandariinikiinan ja englannin kuin suomen ja englannin välistä käännettävyyttä.

Keskeisin vastuu on silti lopulta tiedeyhteisöllä ja sen avaintoimijoilla: opettajilla, ohjaajilla ja toki kirjoittajilla itsellään. On vahvistettava vastuullisen tutkimustoiminnan kulttuuria niin ohjaus- ja opetustyöllä kuin myös näyttämällä nuoremmille sukupolville esimerkkiä. Vain siten tuo kulttuuri voi välittyä annettuna myös uusille opiskelija- ja tutkijasukupolville.

* * *

Tässä numerossa esittelemme Kirjat-palstan alla uutena kokeiluna alaosion nimeltä Kirja-symposium. Idea siihen on saatu – vaan ei varastettu – kansainvälisen tiedejulkaisemisen kentältä. Vastaavanlainen osio on ollut käytössä ainakin muutamissa englanninkielisissä tieteellisissä aikakauslehdissä jo vuosia. Latinan symposium tulee tunnetusti alun perin yhteisjuominkeja tai oppineiden hilpeää tai juhlallista yhteen kokoontumista jonkin tietyn aiheen ympärille tarkoittaneesta kreikan sanasta symposion. Tässä tapauksessa tuo oppineiden yhteen kerääntyminen on luonteeltaan tekstivälitteistä: osio sisältää aina kaksi tai useampaa arviota jostakin ajankohtaisesta ja tärkeästä teoksesta. Tämä toivottavasti tarjoaa lukijalle rikkaamman ja monipuolisemman lukukokemuksen ja myös havainnollistaa sitä, miten kirjan lukeminen eri näkökulmasta tekee siitä aina hieman erilaisen. Kohteena on tällä kertaa viime vuonna julkaistu brittisosiologi Mike Savagen ja hänen työryhmänsä teos Social Class in the 21st Century, joka perustuu suurimpaan Britanniassa koskaan tehtyyn luokkatutkimukseen. Yli 320 000 vastaajaa kattanut kysely kerättiin vuonna 2011 BBC:n verkkosivuilla, ja tutkimus on synnyttänyt Britanniassa runsaasti keskustelua.

Call for papers: the 2017 English issue of Sosiologia

Sosiologia, the Finnish journal of sociology published by the Westermarck Society, calls for papers for its third ever issue in English.  Sosiologia is the leading journal for sociological research and debate in Finland. It reaches an extensive readership with about 1500 subscribers and also with a nation-wide library distribution enabled by the national Elektra database. All submitted manuscripts go through a double-blinded peer review process.

We warmly welcome article submissions of various kinds – empirical, methodological, and theoretical manuscripts are all equally welcome. It is preferable, however, that the articles relate to the Finnish society, though manuscripts will not be selected primarily on the basis of their suitability for the theme, but rather based on academic quality.
The call for papers is open for all. However, we encourage submissions in particular from non-native-Finnish faculty, researchers, and PhD students working in Finland, on Finland – you who so far have not had access to Sosiologia due to its language selection. The English issue is planned for publication in 2017.

Please send your manuscript (up to 9 000 words, including references)
by 10 August, 2016, to sosiologialehti@gmail.com
NB: Please use the APSA style in your manuscript:
http://www.apsanet.org/files/APSAStyleManual2006.pdf

For further information, please contact the editor Olli Pyyhtinen (olli.pyyhtinen@staff.uta.fi)

or the subeditor Outi Koskinen (outi.koskinen.h@student.uta.fi).

Sosiologia-lehti ja kotimainen tiedejulkisuus

olli_pääkuvablogi_outi

 

 

 

 

Sosiologia-lehden 1/2016 pääkirjoitus.

Sosiologia-lehti siirtyy 53. vuosikertaansa vailla suuria muutoksia. Sosiologia jatkaa yleissosiologisena lehtenä, jota ei ole sidottu mihinkään tiettyyn sosiologisen tutkimuksen perinteeseen, koulukuntaan, teoriaan tai sen paremmin menetelmäänkään. Teemme jatkossakin tinkimätöntä työtä (yhdessä kirjoittajien kanssa) julkaistaksemme mahdollisimman korkeatasoista tieteellistä aikakauslehteä, joka sisältää originelleja ja ansiokkaita artikkeleita, uusia näkökulmia avaavia ajankohtaisia keskustelupuheenvuoroja sekä informatiivisia ja paneutuneita arvioita tuoreista kirjoista. Lehden blogi ja Facebook-sivut esittelevät kunkin numeron sisältöä populaarimmalla otteella. Lisäksi jatkamme viime vuonna toteutettua avausta kansainvälisen tiedejulkaisemisen kentälle: tänäkin vuonna lehden numeroista yksi (2/2016) on englanninkielinen. Myös viime vuoden joulukuussa allekirjoitettu levityssopimus EBSCOn kanssa tarjoaa väylän levittää lehden aineistoja elektronisesti aiempaa laajemmin. Lehden pääpaino pysyy silti kotimaisen tiedejulkaisemistehtävän toteuttamisessa.

Tämän numeron artikkelit kuvastavat hyvin Sosiologian – ja yleisemmin tietysti myös sosiologian tieteenalan – pyrkimystä tuottaa ymmärrystä ajankohtaisista yhteiskunnallisista ilmiöistä. Helsingin Sanomien tiedetoimitus listasi alkuvuodesta julkaistussa, vuoden merkittävimpiä tiedeuutisia ennustavassa artikkelissa tietokoneella käsiteltävien suuraineistojen, “big datan”, vuoden 2016 trendiksi kotimaisissa yhteiskuntatieteissä (HS 6.1.2016). Käsillä oleva Sosiologian numero sisältää sattuvasti ensimmäisen suomenkielisen big dataa käsittelevän yhteiskuntatieteellisen artikkelin. Ilmiötä usealta eri kantilta valottavassa artikkelissaan Semi Purhonen ja Arho Toikka esittävät, että vaikka väite big datan vallankumouksellisuudesta saattaa olla liioiteltu, sen haaste ja mahdollisuudet on silti syytä ottaa vakavasti. Yhteiskuntatieteilijöille kysymys big datan olemassaolosta ja käytöstä ei rajoitukaan pelkkään suuraineistoihin käsiksi pääsyyn, vaan big data pakottaa ajattelemaan uudelleen koko sosiologisen tiedontuotannon luonnetta. Sosiologisen tutkimuksen teoreettis-metodologisten lähtökohtien ja käytäntöjen pohdintaa on toki tarpeen pitää yllä myös ohi big datan. Tuukka Kaidesojan artikkeli tarkastelee sosiologisen teorianmuodostuksen dynamiikkaa pureutumalla Robert K. Mertonin ajatukseen keskitason teorioista. Kaidesoja pyrkii paitsi täsmentämään keskitason teorian käsitettä myös kehittelemään sitä edelleen. Pasi Pyöriä ja Satu Ojala puolestaan tarttuvat artikkelissaan ajankohtaiseen kysymykseen palkkatyön prekarisaatiosta. Tilastokeskuksen työoloaineistoja analysoimalla kirjoittajat esittävät tuloksenaan, että vaikka työn prekaisoituminen on tosiasia, prekaariutta ei kuitenkaan voida pitää koko suomalaista työelämää määrittävänä ilmiönä.

Sosiologista tutkimusta ei ole mieltä tehdä vain toisille sosiologeille ja yhteiskuntatieteilijöille, vaan sosiologia on Pekka Sulkusen tunnetun luonnehdinnan mukaan “keskustelua yhteiskunnan kanssa”. Punnittu tutkimustieto esimerkiksi suomalaisista työmarkkinoista on arvokasta myös muun muassa työvoimapolitiikassa. Näkyvimpänä sosiologisen tutkimuksen näyteikkunana maassamme Sosiologia on erinomainen väylä myös akateemista yleisöä laajemman yhteiskunnallisista kysymyksistä kiinnostuneen lukijakunnan tavoittamiseksi. Sen lisäksi, että lehdellä on 1 500 vuositilaajaa, sen artikkelit ovat ladattavissa sähköisinä versioina Kansalliskirjaston ja Kopioston ylläpitämässä Elektra-tietokannassa puolen vuoden viiveellä. Sosiologia on Elektran käytetyimpiä aineistoja. Elektran tilastojen mukaan Sosiologia oli vuonna 2015 kuukausittain vähintään kahdeksan käytetyimmän aineiston joukossa. Viime vuonna lehden artikkeleita ladattiin yhteensä 8 957 kertaa (huippuna syyskuu, jolloin latauksia oli 1 235), mikä on enemmän kuin puolet siitä, kuinka monta kertaa lehteä ladattiin aikavälillä tammikuu 2005 – lokakuu 2008. Tuolloin lehden artikkeleiden latauskertoja oli neljän vuoden aikana yhteensä 17 642 (ks. Sarpavaaran pääkirjoitus, Sosiologia 1/2009).

Tätä taustaa vasten budjettileikkausten rasittaman Helsingin yliopiston kirjaston viime vuoden joulukuussa tekemä päätös lopettaa Elektra-tietokannan tilaus on huolestuttava. Lakkautuspäätös tekee hallaa ei vain Sosiologialle vaan koko kotimaiselle tiedejulkaisemiselle rajoittaessaan aineiston saatavuutta ja kotimaisten tiedelehtien lukijakuntaa: Suomen suurimman yliopiston henkilökunnalla ja opiskelijoilla ei ole vastedes enää käyttöoikeutta Elektran palvelimelta löytyvään yli 33 000 artikkelia kattavaan aineistoon. Lakkautuspäätöksellä on huomattavan vakavia ja kauaskantoisia seurauksia kotimaisille tiedelehdille siinä tapauksessa, jos muiden yliopistojen kirjastot seuraavat mukana. Monille kotimaisista tiedelehdistä Elektra on ollut ainoa sähköisen jakelun kanava, ja Elektran maksamat käyttökorvaukset myös muodostavat merkittävän osan niiden toimintabudjettia. Näin myös Sosiologian tapauksessa. Kansalliskirjasto kyllä ilmoitti tammikuun lopulla vastaavansa HY:n kirjaston Elektran vuosimaksusta tämän vuoden osalta, mutta tämä tarjoaa vain tilapäisen ratkaisun. Piikki ei liene auki loputtomasti.

Jotta aineistojen saatavuus tutkijoille, opettajille ja opiskelijoille saadaan taattua jatkossa, kirjastojen resurssien riittävyyttä on syyttä vaalia. Resursointia laittavat ahtaalle paitsi hallituksen leikkauspolitiikka myös suurten kansainvälisten kustantajien omistamien lehtien korkeat instituutiotilausmaksut. Lehtitilaukset nielevät alati suuremman osan yliopistokirjastojen budjetista – esimerkiksi Iso-Britanniassa jopa 65 %. Tästä johtuen kirjastoilla on aiempaa vähemmän resursseja hankkia muuta aineistoa. HY:n kirjasto lisäksi ilmoitti tammikuun lopussa lopettavansa säästösyistä 1 500 lehden tilauksen.

Brittiläinen kirjailija ja kolumnisti George Monbiot väittikin provosoivasti The Guardianissa vuonna 2011 julkaistussa kolumnissaan, että häikäilemättömimpiä kapitalisteja ovat nykyään nimenomaan akateemiset kustantajat: “Niiden monopolistiset käytännöt saavat Walmartin näyttämään kulmakaupalta ja Robert Murdochin sosialistilta” (The Guardian 29.8.2011).

Monbiotin väitteelle tukea antaa Vincent Larivièren kumppaneineen havaitsema akateemisten kustantajien oligopoli. Heidän WoS-tietokantaan (Web of Science) perustuvassa tutkimuksessaan akateemisista julkaisukäytännöistä selvisi, että esimerkiksi yhteiskuntatieteissä 70 % kaikista julkaisuista on viiden kustantajan hallussa. Tutkimuksessa esitellään myös akateemisten julkaisumarkkinoiden kahta erikoispiirrettä. Ensinnäkin tuotteiden merkittävimmät ostajat (kirjastot) ja kuluttajat (tutkijat, opettajat ja opiskelijat) eivät usein ole suorassa yhteydessä. Toiseksi akateemiset julkaisut ovat uniikkeja tuotteita, joita ei voi korvata jollakin toisella tuotteella. Tällöin syntyy tilanne, jossa hinnanmuutokset eivät vaikuta kysyntään – kirjastot ovat hintojaan jatkuvasti nostavien kustantajien armoilla, jotka saavuttavat pääsääntöisesti yli 30 % voittomarginaalit.

Käyttäjälle yhden artikkelin lukeminen tieteellisestä aikakauslehdestä voi maksaa 30 dollaria tai enemmänkin, ja monien kansainvälisten tiedelehtien instituutiotilaushinnat ovat tähtitieteellisiä. Tietääksemme kallein sosiologian alan lehti oli American Journal of Sociology. Sen vuositilaus maksaa kirjastoille enimmillään 1 328 $. (Vertailun vuoksi: Sosiologian yhteisötilaus on 100 €/vuosi.) Tosin sekin jää kauas esimerkiksi kemian alan lehdistä, joiden keskitilaushinta oli viime vuonna 4 871 $. Kalleimpien yksittäisten lehtien vuositilausmaksut voivat kavuta jopa yli 20 000 dollarin.

Tutkimusten piilottaminen maksumuurien taakse ei palvele sen paremmin tieteen lähettäjä- kuin vastaanottajajulkisuuttakaan. Se päinvastoin uhkaa vaarantaa koko tieteen kollektiivisen hankkeen. Lahja on keskeinen akateemisen kulttuurin ja tieteellisen tutkimuksen väline. Robert K. Merton määritteli tieteellisen kommunismin yhdeksi tieteellisen toiminnan normiksi. Sen mukaan tutkimustulosten tulee olla julkisia ja vapaasti tiedeyhteisön käytettävissä. Ideoiden on saatava kiertää vapaasti. Siksi onkin ensiarvoisen tärkeää kehittää tiedelehdille ja kirjakustantajille rahoitusmallia, joka mahdollistaisi avoimen julkaisemisen.

 

***

 

Haluamme kiittää sydämellisesti edeltäjiämme Eeva Luhtakalliota ja Tuukka Ylä-Anttilaa lehden luotsaamisesta kahden edellisen vuoden ajan. Eeva ja Tuukka paitsi toteuttivat monta raikastavaa uudistusta myös tekivät tärkeää ja pyyteetöntä perustyötä lehden pyörittämisessä sekä sen jatkon turvaamiseksi. Meidän oli helppoa käydä valmiiksi katettuun pöytään. Kautemme aluksi loimme lehden sähköpostiliikenteen selkeyttämiseksi uuden sähköpostiosoitteen (sosiologialehti@gmail.com), jonne voi jatkossa lähettää artikkelikäsikirjoituksien lisäksi myös muita lehteen liittyviä viestejä.

Viime syksynä Sosiologiassa aloitettiin Westermarck-seuran johtokunnan päätöksellä käytäntö, jonka mukaan päätoimittajan vaihtuessa toimituskuntaan haetaan uusia jäseniä avoimella haulla. Tällä kertaa seuran johtokunta sekä lehden entinen ja nykyinen päätoimittaja valitsivat hakemusten perusteella toimituskuntaan Sanna Aaltosen (Nuorisotutkimusverkosto). Haluamme toivottaa Sannan lämpimästi tervetulleeksi joukkoomme tekemään lehteä!