EU-määräyksen tulkinta toi onnellisuuden vähäksi aikaa politiikan agendalle

Valtioiden vaurautta ja taloudellista kehitystä on perinteisesti mitattu bruttokansantuotteella (BKT), mutta sitä on myös kritisoitu. Kysehän on täysin sopimuksenvaraisesta mittarista, jolla mitataan maan taloudellista toimintaa ja sen kasvua. BKT:n aseman haastaminen tai edes uusien mittareiden saaminen sen rinnalle on kuitenkin vaikeaa, koska sillä on vahva institutionaalinen asema koko maailmassa. Esimerkkinä tällaisista yrityksistä ja niiden vaikeuksista tarkastelin Sosiologia-lehden numerossa 3/2017 sitä, miten ihmisten kokemaa onnellisuutta esitettiin yhteiskuntapolitiikan laadun mittariksi ja miten se nostettiin Suomessa politiikan asialistalle.

Onnellisuuden tai koetun hyvinvoinnin (well-being) käsitteen nostaminen politiikan asialistalle on hyvä esimerkki siitä, miten yhteiskuntaa käsitteellistävät ja mittaavat käsitteet leviävät maasta toiseen ja saavat toisinaan aikaan diskursiivisia ja myös yhteiskuntapoliittisia muutoksia. Tässä esimerkkitapauksessa tutkin, miten tutkimuslaitokset, ajatushautomot ja yksittäiset tutkijat julkaisivat onnellisuutta esitteleviä tai käyttäviä raportteja ja tiedotteita sekä käsitteen saamaa huomiota Suomen joukkoviestimissä ja sen tuloa osaksi suomalaista politiikan sanastoa.

Kansainvälisessä yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa koetun hyvinvoinnin ja onnellisuuden käsite alkoi nousta esille 1990-luvulla, jolloin muun muassa OECD ja World Bank julkaisivat aiheesta raportteja. Britanniassa talouskasvun käyttämistä kehityksen mittarina alkoi ensimmäisenä kritisoida Demos-niminen ajatushautomo vuonna 1998. Suomessa Elinkeinoelämän valtuuskunta, Sitra, Kalevi Sorsa -säätiö sekä muutamat yliopistotutkijat tarttuivat aiheeseen 2000-luvun alkuvuosina.

Huippukohta koetun hyvinvoinnin ja onnellisuuden saamassa huomiossa koettiin vuonna 2010, kun Euroopan komissio esitti, että Euroopan uuden strategian onnistumista aletaan arvioida BKT:ta laajemmilla indikaattoreilla ja kun Mari Kiviniemen hallitus otti ”kehitysindikaattoreiden” (jotka kuvaisivat talouden kehityksen lisäksi inhimillistä hyvinvointia ja ympäristön tilaa) valmistelun hallitusohjelmaansa. Kun tällaisia indikaattoreita ei kuitenkaan otettu käyttöön, myös julkinen keskustelu asiasta hiipui.

Artikkelini havainnollistaa sitä, miten määräysvaltaa tai pakkoa voidaan hyödyntää retorisena keinona. Ensinnäkin EU-strategia tai Euroopan komissio ei sinänsä määrännyt Suomea ottamaan kehitysindikaattoria hallitusohjelmaan, mutta hankkeen tukijat hyödynsivät vaikutelmaa, että komissio vaatii jäsenmaita ryhtymään asiassa toimeen. Toiseksi kehitysindikaattoreiden mainitseminen hallitusohjelmassa tuotti ministeriöiden virkamiehille velvoitteen selvittää asiaa. Lisäksi hallitusohjelmatekstissä kehitysindikaattorit kytkettiin komission tiedonantoon toteamalla, että indikaattorien käyttöönoton valmistelu tehdään ”kansainvälisten suuntaviivojen mukaisesti”, vaikka yhteys suomalaisen indikaattorikeskustelun ja komission tiedonannon välillä oli korkeintaan viitteellinen.

 

Teksti perustuu Sosiologia-lehdessä 3/2017 julkaistuun artikkeliin Määräysvalta vakuuttelun retoriikassa: Koetun hyvinvoinnin käsitteen leviäminen ja kotoistuminen Suomeen.

 

Kirjallisuus:

Alasuutari, Pertti. 2016. The Synchronization of National Policies: Ethnography of the Global Tribe of Moderns. London: Routledge.

Alasuutari, Pertti, Elina Mikola, Marjaana Rautalin, Jukka Syväterä & Laura Valkeasuo. 2013. ”Globaalien kehityslinjojen luominen ja kotoistaminen.” Teoksessa Liikkuva maailma: Liike, raja, tieto, toim. Mikko Lehtonen. Tampere: Vastapaino.

Allin, Paul & D. J. Hand. 2014. The wellbeing of nations: meaning, motive and measurement. Malden: Wiley.

Hämäläinen, Timo. 2006. Kohti hyvinvoivaa ja kilpailukykyistä yhteiskuntaa: kansallisen ennakointiverkoston näkemyksiä Suomen tulevaisuudesta. Helsinki: Sitra.

Hirvonen, Tatu & Esa Mangeloja. 2006. Miksi kolmas hampurilainen ei tee onnelliseksi? Jyväskylä: Atena.

Ojanen, Markku. 2001. Ilo, onni, hyvinvointi. Helsinki: Kirjapaja.