Kulttuuri ja taide hoivalaitoksessa

Laitosympäristössä asuvien ihmisten osallisuutta kulttuuriin ja taiteisiin pyritään lisäämään tuomalla laitoksiin erilaisia projekteja niiden ulkopuolelta. Artikkelissani Sosiologia-lehden numerossa 3/2017 tarkastelen hoivalaitosten kulttuuritoiminnan ideaalien ja laitosarjen kohtaamisia empiirisen aineiston valossa. Osallistumisen kulttuuritoimintaan nähdään lisäävän hyvinvointia ja rikastavan elämää (Brandenburg 2008; Cohen ym. 2006.), minkä vuoksi pidetään tärkeänä, että jokaisella olisi pääsy kulttuurin ja taiteen pariin elämäntilanteesta ja asuinpaikasta riippumatta (ks. esim. Kulttuuria kaikille -palvelu). Kulttuuritoiminnan nähdään olevan tärkeää myös laitoksissa, kuten esimerkiksi vanhainkodissa, vankilassa ja suljetuissa laitoksissa asuvien ihmisten elämässä. Laitosten henkilöstöllä on pyrkimys ja halu lisätä asiakkaiden mahdollisuuksia osallistua kulttuuritoimintaan, mutta ajatus siitä, että kaikki laitoksissa asioivat ja asuvat asukkaat voisivat osallistua järjestettyihin tapahtumiin, jää usein ideaaliksi. Kulttuuritoiminnan monipuolistaminen ja tapahtumien määrällinen lisääminen ei automaattisesti lisää laitosasukkaiden osallistumismahdollisuuksia. Pääsy taiteen ja kulttuurin pariin hoitolaitoksessa on sidoksissa moniin tekijöihin. Henkilöstön asenteen ajatellaan olevan usein este kulttuuritoiminnan ideaalin toteutumiselle, mutta artikkelin tulosten mukaan selkeimmin sen toteutumista rajoittavat asiakkaan oma vointi ja kiinnostuksen kohteet sekä laitosarjen vaativuus ja esimerkiksi riittämättömät henkilöstöresurssit.

Henkilöstö toimii portinvartijan asemassa. Laitosten työntekijöiden suhtautumistapa kulttuuri- ja taidehankkeisiin muotoutuu työyhteisön toimintatapojen ja oman työnkuvan välityksellä. Asiakkaat, jotka tarvitsevat apua päivittäisistä toiminnoista selviämiseen, tarvitsevat apua myös kulttuuritapahtumaan osallistumiseen. Erityisesti asiakkaiden kanssa lähikontaktissa työskentelevät työntekijät kokevat joskus ristiriitaa tehdessään valintoja kulttuuritoiminnan ja laitosarjen asettamien työtehtävien välillä. Toimintojen samanaikaisuus, kuten vaikkapa konserttiin osallistuminen ja hoitotoimenpiteiden toteuttaminen, on ongelma, joka ratkaistaan ensisijaisesti työroolin avulla. Hoitotehtävissä työskentelevät kokevat irtautumisen päivittäisistä työrutiineista haastavampana kuin esimerkiksi laitoksessa ohjaajan roolissa toimivat työntekijät. Lisäksi kulttuuritapahtumien onnistumiseksi tarvitaan aikaa ja resursseja, joista toisinaan on hoitohenkilöstön näkemyksen mukaan puute.

Kulttuuripoliittinen keskustelu marginaaliryhmien – kuten esimerkiksi laitoksissa asuvien ihmisten – kulttuuriosallisuuden lisäämisestä on osin ideologista ja etäällä ruohonjuuritasosta. Se on performatiivi (Lehtonen 2014, 31), joka tuottaa erilaisissa ympäristöissä hyvin erinäköisiä käytäntöjä. Ideologisella tasolla pyrkimykset lisätä kulttuurin saavutettavuutta ovat toteutuneet silloin, kun kulttuurihanke lopulta toteutetaan laitosympäristöissä. Toteutus takaa kulttuurin läsnäolon laitoksessa, mutta ei sitä, että se saavuttaisi kohderyhmänsä. Tätä selittää muun muassa se, että kulttuuritoiminnan toteuttaminen laitosympäristössä on aina monimutkainen tapahtumien sarja, jossa päällekkäiset toiminnot sekä erilaisten toimijoiden pyrkimykset kohtaavat. Päällekkäisten toimintojen ja pyrkimyksien välillä käydään jatkuvaa neuvottelua, joka tapahtuu usein sanattomasti ja ilmentyy valinnoissa, joita työntekijät tekevät toisinaan nopeastikin muuttuvan arjen pyörteissä. Tarkasteltuani vanhainkodissa ruohonjuuritason toimintaa huomasin, että kulttuuriaktiviteettien puute ei ole suurin kulttuuriosallisuuden este. Sen sijaan henkilöstön tarpeiden sekä arjen haasteiden tunnistaminen voisi lisätä laitoksissa asuvien ihmisten pääsyä kulttuuriaktiviteettien pariin. Konkreettisten, käytäntöihin liittyvien seikkojen lisäksi kulttuuritoimintaa suunnitellessa olisi aina huomioitava yksilöiden toimijahistoriat: ennen kaikkea henkilön kehossaan kantama historia ja aiemmat kokemukset.

Koko kulttuuriosallisuuskeskustelun ytimessä on kysymys vallasta. Kuka päättää, millaista kulttuuria ja taidetta yksilöille kannattaa tuottaa? Ihanne olisi, että päätöksentekijöillä olisi kokemusta niiden laitoksissa asuvien ihmisten arjesta, joiden puolesta päätöksiä tehdään. Kaukana laitosarjesta tehdyt päätökset saattavat tuottaa sellaisia palveluja, jotka eivät kohtaa yksilöiden tarpeita. Näkökulma erilaisten kulttuurihankkeiden hyödyllisyydestä yksilöiden kannalta jääkin toisinaan julkisessa keskustelussa taka-alalle. Kulttuuriosallisuus-keskustelussa valta on kätkeytynyt laitoshenkilöstön portinvartijuuden lisäksi yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja diskursseihin.

Teksti perustuu Sosiologia-lehdessä 3/2017 julkaistuun artikkeliin Kulttuuri ja taide hoivalaitoksessa. Laitosarjen ja kulttuuritoiminnan ideaalien kohtaamisia.

Kirjallisuus

Brandenburg, Cecilia von. 2008. ”Kulttuurin ja hyvinvoinnin välisistä yhteyksistä. Näköaloja taiteen soveltavaan käyttöön.” Opetusministeriön julkaisuja 2008:12.

Cohen, Gene D., Susan Perlstein, Jeff Chapline, Jeanne Kelly, Kimberly M. Firth & Samuel Simmens. 2006. ”The Impact of Professionally Conducted Cultural Programs on the Physical Health, Mental Health and Social Functioning of Older adults.” The Gerontologist 46:6, 726–734.

Kulttuuria kaikille -sivusto. Yhdenvertaisen kulttuurin puolesta. http://www.kulttuuriakaikille.info/ (luettu 11.12.2017)

Lehtonen, Mikko. 2014. “Tehtävä Kulttuurille?” Teoksessa Tehtävä Kulttuurille: Talouden ja kulttuurin muuttuvat suhteet, toim. Mikko Lehtonen, Katja Valaskivi ja Hanna Kuusela. Tampere: Vastapaino, 11-38.