Osallistumisen lupaus ja petos hyvinvointipalveluissa

aila-leena matthies

Teksti perustuu Sosiologia-lehdessä 2/2017 julkaistuun artikkeliin Osallistumisen lupaus ja petos hyvinvointipalveluissa.

Osallistumisesta ja osallisuudesta on tullut yhteiskuntapolitiikan yksi keskeinen hokema. Erityisesti niistä puhutaan hyvinvointipalveluissa, sillä palvelujen asiakkaiden äänen kuuluvuus yhteiskunnassa on heikkoa ja poliittinen osallistuminen vähäistä. Vielä jokin aika sitten osallistumisohjelmat vaikuttivatkin lupaavilta uudistamisen agendoilta ja niiden edistäjät demokratian vaalijoilta. Myös itse olen ollut vakuuttunut osallistumisen merkityksellisyydestä ja tehnyt pitkään sitä tukevaa tutkimusta ja hankkeita.

Osallistumispuheeseen sisältyy lupaus palvelujen demokraattisuudesta, asiakkaiden äänen kuuntelemisesta sekä paremmista palveluista, kun käyttäjät ovat niihin vaikuttamassa. Myös sote-prosessiin sisältyy ajatus siitä, että asiakaslähtöisyys toteutuu asiakkaiden osallistumisen avulla. Asiakkaat ja kansalaisryhmät ovat lähteneet monin paikoin mukaan kehittämiseen ja tuoneet esiin käsityksiään. Heitä motivoi luottamus siihen, että osallistumisen avulla saadaan aikaan toivottuja muutoksia palvelujen epäkohdissa. Yhteisöllisiin lähiö- ja kyläaktiviteetteihin osallistutaan, koska se vähentää yksinäisyyttä ja avaa kanavia vastavuoroiseen käytännön apuun sekä arkea värittäviin tapahtumiin. Jo lähteminen hakemaan apua palveluista on osallisuutta, johon sisältyy toivo muutoksesta. Asiakkaiden osallistumisessa arvokkainta onkin sellaisen ainutlaatuisen kokemusperäisen näkemyksen tuominen, joka palvelujärjestelmästä muutoin puuttuisi.

Tutkijat ovat ryhtyneet tarkastelemaan osallistumispolitiikkaa kriittisesti varsinkin silloin, kun sitä toteutetaan samanaikaisesti hyvinvointipalvelujen ja sosiaaliturvan heikentämisen kanssa. Osallistumispolitiikan analyysiin sopii Theodor Adornon ja Max Horkheimerin kriittinen teoria valistuksen dialektiikasta. Sen mukaan valistuksen lupaukset voivat kääntyä itseään vastaan ja vaihtua petoksiksi. Tämä riski on todentumassa hyvinvointipalvelujen osallistumispolitiikassa. Varsinkin heikompi-osaisten asiakkaiden oikeus osallistumiseen on jo muuttunut velvollisuudeksi tai suoranaiseksi nälkäpakoksi. Jos et osoita aktiivisuutta ja osallistu toimenpiteisiin, menetät oikeutesi toimeentuloon. Politiikkaa ei kiinnostanutkaan huono-osaisten hyvinvointi, oikeuksien toteutuminen tai poliittinen osallistuminen, vaan työmarkkinaosallistuminen ja taloudellinen toimeliaisuus. Osallistumispakotteet voivat tehdä asiakkaan elämästä entistä enemmän ulkoaohjattua, jolloin oma elämänhallinta ja unelmat karsiutuvat pois. Nuorten sukupolvi näyttää olevan Adornon ja Horkheimerin termein jopa joukkopetoksen kohde, sillä heille ei enää taata ”kaikille kohtuullisen hyvää elämää”, vaikka he noudattaisivat kaikkia heille laadittuja osallistumistoimenpiteitä ja koulutuspolkuja.

Osallistumispolitiikka, jonka piti lisätä ihmisten autonomiaa, onkin muuttumassa uudenlaiseksi hallinnan ja ohjauksen välineeksi. Osallistumista edistävä teknologia on kääntymässä kansalaisten valvontajärjestelmäksi. Palvelujen ammattilaiset valjastetaan kehittämään osallistumista ja aktivoitumista edistäviä käytäntöjä. Tutkimuksella ja hankemaailmalla on vahva rooli osallistumista edistävien teknologioiden, mallien ja hyvien käytäntöjen luomisessa. Samoin myös kansalaisyhteiskunnan resursseja kytketään osaksi julkista huolenpitoa ja varsinkin heikompiosaisten paimentamista.

Miten siis sosiaalityöntekijöiden, tutkijoiden ja kansalaisjärjestöjen pitäisi suhtautua osallistumispolitiikkaan, jotta eivät olisi tietämättään mukana toteuttamassa joukkopetosta?  Olennainen kysymys on, saavatko kansalaiset ja erityisesti hyvinvointipalvelujen asiakkaat osallistumisensa ansiosta pysyvästi parempaa elämää ja oikeita vaikuttamismahdollisuuksia. Tunnustetaanko heidät aidosti tasavertaisina ja arvokkaina ihmisinä, asiantuntijoina, vai vahvistetaanko heidän toiseuttaan ja asemaansa järjestelmän kohteina? Osallistumista ei pidä toteuttaa järjestelmälähtöisesti ja hankekohtaisesti annosteltuna. Osallisuus ei saa rajautua projektipyrähdyksiin, joissa ihmiset pääsevät hetkellisesti lukemaan osallistumisen ”ruokalistaa” mutta eivät pöytään asti nauttimaan sen antimista. Palvelujärjestelmällä pitää olla todellista käyttöä asiakkaiden tiedolle ja osallistumiselle.

Joukkopetoksen uhasta huolimatta osallistumisen lupauksista ei pidä luopua eikä kyynisyydelle antaa valtaa. Valistuneet toimijat seuraavat herkällä sensorilla, ovatko aidon osallisuuden asialla vai holhoamisen, kontrollin ja alistamisen suunnassa. Osallistumisen ei pitäisi olla itsetarkoitus, vaan väline todellisiin parannuksiin ja jatkuvaan demokratisoitumiseen myös hyvinvointipalveluissa.

2 thoughts on “Osallistumisen lupaus ja petos hyvinvointipalveluissa

  • 31.08.2017 at 02:25
    Permalink

    Niin minä kuin sinäkin katsomme osallisuutta, vähän eri tavoin ja painotuksin, 60- ja 70-lukulaisin silmälasin. Pääsemme pian eläkkeelle, minäkin olen se viimeinen ikäluokka, jolle on toistaiseksi taattu mahdollisuus eläköityä alle 65 vuotiaana ensi vuosikymmenellä. Tää toinen väki, 1980-luvun lopulla aina tähän päivään saakka syntynyt, varttuva, koulujakäyvä, opiskeleva ja työn kautta unelmiaan tavoitteleva sukupolvi elää aivan toista todellisuutta. He elävät globaaleilla markkinoilla, jolta me pian eläköityvä sukupolvi olemme itsemme aikanaan ja nytkin keskimäärin turvanneet. Suuri kysymys on siirtymäsäännökset, joilla lainsäädännössä turvaamme virkoja, nuoria alhaisempia eläkeikiä ja muita menneen maailman etuja. En tunnista niitä tai heitä jotka “osallisuusohjelmilla huijaavat”. Sen sijaan tunnistan kyllä itseni, kollegani ja sukupolven joka haluaa pitää kiinni kaikesta siitä “ansaitusta”, pysyvistä tuösuhteista, sopeutumis ja “sopeuttamis”eläkkeistään/-eläkeiästä, karttumisprosenteista, perintöveroprosenteista ja oikeudesta istua yksin bensiinimoottoriautossaan Helsingin ruuhkissa. Keskustelu ahneudesta ja sen vähentämiseen liitttyvät teot sekä saavutetuista eduista luopuminen olisivat nuorisomme silmissä niitä osallistumis- ja osallisuustekoja joita he odottaisivat. Terveisin. Juha Knuuttila. Turku. Pian jo 2000-luvulla syntyneitä Sosionomi (AMK) opiskelijoita kouluttava lehtori. 1987 ja 1992 syntyneiden aikuisten lasten isä. Vuonna 2016 syntyneen pojan isoisä.

    Reply
  • 28.09.2017 at 19:26
    Permalink

    Kiitos kommentista! Juuri noin minunkin mielestäni on käymässä isolle osalle lastemme ja lastenlastemme sukupolvesta suhteessa meidän ikäluokkaamme. Valistuksen dialektiikka ei mielestäni tarkoita (pelkästään) tietoista huijaamista, vaan sitä, että edistykseksi tarkoitetut asiat kääntyvät itsenään vastaan, itsensä irvikuviksi vaikkapa juuri siksi, että eivät koske kaikkia – enää, kuten hyvinvointivaltiolliset lupaukset oman sukupolvemme jälkeen. Konkreettisissa työttömien aktivointiohjelmissa on kyllä niin tiukka velvoittava ote, ilman todellisia työllistymisen mahdollisuuksia, että ajatus tietoisesta häkin virityksestä ei ole kaukana.

    Reply

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *