Westermarck-seuran gradupalkinnon voittajan kiitospuhe

hannuSosiologipäivillä Helsingissä 6.3.2015.

Hyvät sosiologit ja sosiologian ystävät,

A-osa: johdanto, prosessin kuvaus

Minulta löytyy kuva, joka on otettu tasan vuosi ja kuukausi sitten: 6. helmikuuta 2014 kello 21:27. Siinä on graduni tulostettuna kahtena kappaleena – nyt jo historiaan vaipunut opiskelukäytäntö. Tässä vaiheessa työ oli lähes tehty, ainoastaan kaksi värikuvaa puuttui. Niiden tulostaminen osoittautuikin, ehkä hieman epäyllättäen, hankalaksi. Noin 12 tunnin ja useamman virhetulostuksessa tyhjentyneen kopiokortin (väritulostus oli mahdollista ainoastaan pahvisella kopiokortilla, yksi värisivu maksoi muistaakseni viisi ”tavallista” sivua, näin vuotta myöhemmin historiallinen jäänne sekin) jälkeen kävelin kuitenkin voittajana ulos valtiotieteellisen tiedekunnan opintotoimistosta, jonka pöydällä graduni makasi kahtena kappaleena. Seuraavien tuntien kuluessa tulostamiseen liittynyt stressi ja tuskailu alkoi vaihtua täyttymykseksi. Aloin ajatella, että olin tehnyt aika lailla hyvän gradun – sellaisen, jolla voisi olla hyvät mahdollisuudet jopa E-arvosanaan. Nyt kuitenkin, sikäli kun seison tässä Helsingin yliopiston päärakennuksen ykkössalin puhujakorokkeella, sitä voi jälkiviisaasti pitää jopa varovaisena arviona.

B1-osa: tutkimus ja tulokset

Kenties tässä vaiheessa saan jo ylpeästi uskoa, että työni osui johonkin. Sillä on sanottavaa sekä yhteiskunnasta että yhteiskuntateoreettista painoarvoa. Työtäni voi pitää kaksiosaisena, teoreettista ja empiiristä yhdistelevänä, sillä (luokka)teoreettinen osio olisi ollut kenties empiiriselle artikkelille turhankin laaja. Onneksi gradussa ei olla näin tiukkoja, ainakaan Westermarck-seuran palkintoraadin edesottamuksista päätellen.

Tutkimukseni käsitteli ammattiasemaperustaisen yhteiskuntaluokan vaikutusta palkansaajien kokemaan työttömyysriskiin vuosien 1987 ja 2007 välillä. Osuin tutkimuksellani jonkinlaiselle muodin aallonharjalle. Vuosituhannen vaihteen tienoilla oli muodikasta puhua erilaisten vanhojen modernien rakenteiden, jollaisesta yhteiskuntaluokka oli paraatiesimerkki, kuolemasta. Puheet osoittautuivat kuitenkin vahvasti liioitelluiksi, sen sijaan yhteiskuntaluokan käsite on noussut muotiin myös Suomessa – sen näkee, luki sitten Sosiologia-lehteä tai Helsingin Sanomia. Ja myös työttömyys on ikävä kyllä kovasti muodissa. Tämän huomaa kenties aavistuksen paremmin Helsingin Sanomista kuin Sosiologia-lehdestä.

Luokkaerot työttömyysriskissä ovat yleisesti ottaen melko isot. Miehillä alempien toimihenkilöiden työttömyysriski on kutakuinkin kaksinkertainen, erikoistuneiden työntekijöiden kolminkertainen, ja erikoistumattomien nelinkertainen verrattuna ylempiin toimihenkilöihin. Naisilla tilanne on kutakuinkin samankaltainen lukuun ottamatta sitä, että erikoistumattomien ja erikoistuneiden työntekijöiden välistä eroa ei käytännössä ole, vaan molempien työttömyysriski asettuu koko ajanjaksolla kolmin- ja nelinkertaisen väliin verrattuna ylempiin toimihenkilöihin.

Työttömyysriskierot ovat isoja ja niissä puitteissa missä asiaa voidaan vertailla, niin myös Suomessa kutakuinkin samansuuruiset kuin esimerkiksi Isossa-Britanniassa. Havainto on mielenkiintoinen, kun otetaan huomioon se, että Britanniaa pidetään joskus oppikirjaesimerkkinä luokkayhteiskunnasta, ja Suomea puolestaan ei-luokkayhteiskuntana.

Vuosien 1987 ja 2007 välillä tapahtuneista suurista taloussuhdanteiden vaihteluista ja työmarkkina- sekä koulutusrakenteellista muutoksista huolimatta suhteelliset työttömyysriskit luokkien välillä pysyvät hämmästyttävänkin vakaina. Poikkeuksena työntekijämiesten poikkeuksellisen korkea riskisuhde ennen 1990-luvun lamaa, mikä kuitenkin selittyy suurelta osin 1980-luvun lopussa poikkeuksellisen matalalla absoluuttisella työttömyydellä, jolloin pienetkin vaihtelut saattavat näkyä suurina riskimuutoksina. Piikki hälvenee myös taustamuuttujien vakioinnilla. Sikäli kun pysyvämpää muutosta on tapahtunut, se liittyy sukupuolten lähestymiseen miesten luokkaerojen aavistuksen pienentyessä ja naisten välisten erojen kasvaessa. Näyttäisi siltä, että 2000-luvulle tultaessa myös naiset tulevat yhä enemmän luokkaeriarvoisuuden piiriin.

Tulosten – sekä maiden välisen vertailun että aikavertailun osoittaman vakauden – pohjalta voi kärkevästi sanoa, että monet sosiologian historiassa tehdyt ennustukset näyttävät osuneen ohi maalin. Aihetta tulikin jo vähän sivuttua. Marx ennusti luokkaerojen asteittaista kärjistymistä, joka johtaisi vääjäämättömään vallankumoukseen. Yhdysvaltalaiset sodanjälkeiset modernisaatioteoreetikot ennustivat yhteiskunnan avoimuuden lisäämistä ja siinä mielessä luokkaerojen hälventymistä (joskin reiluuden nimissä mainittakoon, että he puhuivat enemmänkin sosiaalisesta liikkuvuudesta kuin työttömyyden kaltaisesta yksilön elämänkaareen liittyvästä tapahtumasta). Vuosituhannen vaihteen globalisaatioteoreetikot puolestaan näkivät luokkarakenteiden korvautuvan yhä enemmän yksilöllistyvällä eriarvoisuudella. Kaikki ovat väärässä – sen sijaan ainakin työttömyyden suhteen yhteiskuntaamme luonnehtii sitkeä rakenteellinen eriarvoisuus. Vaikka gradun tulostamiset kahtena kappaleena ja pahviset kopiokortit katoavat, on jotain, joka pysyy.

Meidän sosiologien ei ole kuitenkaan syytä masentua tämän nihilismin edessä. Sitkeys luo toisaalta mahdollisuuden aitoon selitysvoimaan ja kasautuvaan tietoon.

B2-osa: implikaatiot

Tässä vaiheessa, kun työ on jo hyväksytty ja palkintoakaan tuskin kädestäni enää viedään, voisin ehkä ihan vähän puhua tulosten perusteella politiikkaa, kun vaalitkin ovat kerran tulossa. Tulosten ja tutkimuksen teoreettisen taustan – johon ei ikävä kyllä liene aikaa mennä nyt sen syvemmin, selostus löytyy gradusta – perusteella näyttäisi minusta siltä, että järjestelmämme asettaa jotkut ihmiset jo heidän työnsä luonteen puolesta välttämättä toisia korkeampaan työttömyysriskiin. Kuitenkin duunaria tarvitaan yhtä lailla kuin lääkäriä, molempien työ on tarpeellista ja välttämätöntä. Ei tule ajatella, että työntekijäammateista tulisi jotenkin päästä eroon. Tässä valossa julkisessa keskustelussa silloin tällöin esiintyvät työttömien kyykyttämiseksi esitetyt toimenpiteet tuntuvat – noh, pahaltahan ne tuntuvat. Varsinkin silloin kun vaatimukset tulevat itse suojatussa yhteiskunnallisessa asemassa olevilta.

Kun nyt vauhtiin päästiin niin vielä toinen huomio, joka on kyllä oma tutkimusaiheensa sinänsä (en tiedä, onko tutkittu): Kun – vaikka sieltä Helsingin Sanomista – lukee juttuja, jotka käsittelevät työttömyyttä yhteiskunnallisena ongelmana, niin kuinka paljon saakaan tilaa nimenomaan korkeakoulutettujen tai hyvässä toimihenkilöasemassa olevien työttömyysuhka. Vaikka ihan viime vuosien kehitystä graduni tutkimusaineisto ei katakaan, niin tämän työn pohjalta voisin kuitenkin esittää hypoteesin, että objektiivisen työttömyysriskin suuruutta enemmän keskustelun painopisteessä on kyse siitä, kenen suulla mediassa puhutaan. Hypoteesini mukaan siis tiedotusvälineet edustavat ennen kaikkea keskiluokan kokemusmaailmaa.

Jääköön tämä kysymys nyt tältä erää ratkaisematta; palatkaamme vielä ihan pieneksi hetkiseksi takaisin graduun.

C-osa: Kiitokset

Vaikka gradunteko välillä tuntuu yksinäiseltä puurtamiselta (ja sitä se myös on!), matkan varrella kerääntyi kuin varkain aika pitkä lista ihmisiä, joiden apua ilman tutkimukseni ei olisi tässä, missä se nyt on. Graduohjaus oli parempaa kuin mitä mitenkään oli kohtuullista odottaa! Kiitos siitä sosiologian oppiaineelle ja erityisesti väestötieteen yksikölle ja ehkä vielä erikseen Pekka Martikaiselle siitä, että huoli minut mukaan talliinsa, vaikka tällainen yleinen sosiologi olenkin. Sen kautta sain myös pääsyn rekisteriaineistoon, joka mahdollisti kenties voimakkaamman tutkimusasetelman kuin mihin on päästy missään aiheesta tehdyssä aikaisemmassa tutkimuksessa. Erikoisesti haluan ihan erikseen nimeltä mainita seuraavat henkilöt:

Kiitos Outi Sirniölle pyyteettömästä ohjaustyöstä, joka sisälsi aina huolellisia ja kriittisiä kommentteja. Apua sai myös gradun aihevalinnassa asti. Sitä ei ehkä osaa edes ymmärtää, kuinka suuren avun olen myös saanut aluillaan olevan akateemisen urani petaamisessa, ihan ensimmäisestä (jo sekin edesmenneen) valtiotieteellisen tiedekunnan SPSS-kurssin apuopettajan paikan myöntämisestä alkaen.

Kiitos Jani Erolalle: On suuri kunnia saada arvio alan parhaalta asiantuntijalta; vieläpä kun se ei edes toisen yliopiston professorina velvollisuuksiin olisi kuulunut.

Kiitos Karri Silventoiselle graduseminaarin vetämisestä, myös gradun ohjauksesta ja parista arvokkaasta ehdotuksesta tutkimusasetelmaan liittyen.

Kiitos Lasse Tarkiaiselle ja Heta Moustgaardille, jotka antoivat myös apuja, asettivat deadlinejä ja perehdyttivät vaadittaviin tietokoneohjelmistoihin.

Kiitos graduseminaarissa kanssani istuneille – aivan eritoten Heidi Saarelalle, joka jaksoi aina sinnikkäästi puuttua kirjallisiin puutteisiini.

Kiitos Seija Ilmakunnakselle työni taloustieteellisistä näkökulmien vahvistamisesta.

Kiitos Pekka Ilmakunnakselle menetelmällisistä huomioista Poisson-regressioon liittyen.

Kiitos Semi Purhoselle kyvystä nähdä työssä sen olennainen potentiaali ja kehottamalla fokusoitua sitä kohti.

Ja ennen kaikkea kiitos Westermarck-seuralle ja palkintoraadille tästä hienosta kunnianosoituksesta! Nyt on syytä olla iloinen.

Ja yksi vielä! Kiitos sosiologialle, joka elää ja voi hyvin! Jos minulta kysytään, tieteenalalla on yhä antaa ohittamattoman tärkeä näkökulma yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja ongelmiin. Ja ehkä tämä työ antaa osaltaan näyttöä sille, ettei se suurten rakenteiden tenho ja voima näytä mihinkään hälvenneen näin 2010-luvullakaan, vaan se on yhä läsnä niin kuin Erik Allardtin parhaina päivinä.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *