Sosiologian kaksi lupausta

lenanare

Kirjoitus on julkaistu Sosiologia-lehdessä 1/2015.

Otan vastaan päätoimittaja Eeva Luhtakallion Sosiologia-lehden 50-vuotisjuhlanumerossa esittämän haasteen pohtia sosiologian tulevaisuutta ja sitä, millaista on hyvä sosiologia. Lähestyn aihetta pohtimalla, mikä on sosiologian tehtävä ja lupaus. C. Wright Mills ([1959] 1990, 9–17) kirjoitti, että tehtävänä on ymmärtää yhteiskunnan rakennetta, sen muutosta historiassa sekä sitä, millaisia ”ihmisluontoja” yhteiskunnallinen rakenne tiettynä ajankohtana tuottaa. Millsin tehtävänannossa on huomioitava sosiologian ja historian kytkös. Hyvä sosiologia edellyttää tietenkin historian tajua ja kykyä kytkeä tutkittavat ilmiöt niiden historiallisiin yhteyksiinsä, mutta historiallinen katse pitäisi ulottaa myös tieteenalaan itseensä. Sosiologiset käsitteet ovat aina tietyn ajan ja paikan tuottamia.

Millsin kuvausta sosiologian lupauksesta voi kutsua sosiologian hermeneuttiseksi tehtäväksi – mutta tämä ei yksistään riitä. Säilyttääkseen kosketuksensa yhteiskuntaan on sosiologian ja sosiologien kuitenkin pystyttävä esittämään uskottavia tulkintoja yhteiskunnasta, sen rakenteista, sosiaalisista muutoksista ja näiden inhimillisistä ulottuvuuksista. Tulkinta ja ymmärtäminen eivät ole sama asia. Kuten filosofi Agnes Heller (1995) muistuttaa, vaikka jokainen tulkinta edellyttää ymmärtämistä, ei ymmärtäminen edellytä tulkintaa. Hän korostaa myös, että tulkinta on väistämättä rajallista. Tulkitsija ei pysty ottamaan kaikkia näkökulmia huomioon. Tulkinta on kytköksissä tulkitsijan positioon kentällä ja yhteiskunnassa, kuten feministinen kritiikki korostaa. Sosiologisen tulkinnan uskottavuus riippuukin sosiologisen tiedon paikallisuuden ja tutkijan positionaalisuuden avaamisesta. Sosiologian ensimmäinen lupaus ei siten ole yksinomaan hermeneuttinen, se on lupaus tarjota uskottavia tulkintoja yhteiskunnasta.

Täyttääkseen tämän ensimmäisen lupauksen on sovellettava Millsin kuuluisaa sosiologista mielikuvitusta. Millaista on mielikuvituksellinen ja uskottava – siis hyvä – sosiologia? Kysymykseen on helpompi miettiä vastausta kysymällä, mikä ehkäisee sosiologista mielikuvitusta. Sosiologiassa tunnutaan ripustautuvan helposti turhiin vastakkainasetteluihin, jotka pikemminkin haittaavat kuin edistävät luovaa ajattelua. Ensimmäinen turha vastakkainasettelu on empiirisen tutkimuksen ja teorian välinen dikotomia. Se näkyy selvimmin tutkintovaatimuksissa, joissa opetetaan ”teoriaa” ilman, että opetetaan sen soveltamista käytäntöön – eli tulkintaa. Dikotomia pitää yllä kuvitelmaa, että voisi olla teoriaa yhteiskunnasta ilman yhteiskunnallista, empiiristä kytköstä. Tai että voisi olla empiirisiä havaintoja ilman käsitteellistä ymmärrystä. Oletus teorian ja empirian irrallisuudesta johtaa pahimmillaan huonoon tutkimukseen, jossa teoria ja empiria jäävät irralleen toisistaan sekä hyödyttömään teoriaan, jota ei voida kunnolla soveltaa yhteiskunnallisten ilmiöiden tulkintaan. Teorian ja empirian välinen vastakkainasettelu saattaa myös ylläpitää näkemystä teoriasta kaiken kattavana ja selittävänä ”suurena” teoriana, joka on itsessään harhaanjohtava ajatus edellä mainitun positionaalisuuden ja rajallisen tulkinnallisuuden takia. Teorian ja empirian välinen dikotomia saattaa myös ylläpitää oppihistoriallista lähestymistapaa teoriaan, jossa on arvokkaampaa tietää, mikä on ”oikea” tulkinta teoriasta, kuin miten teoriaa voisi parhaiten hyödyntää tarjoamaan kiinnostavia tulkintoja yhteiskunnasta ja sen ilmiöistä.

Toinen haitallinen vastakkainasettelu on tutkijoiden lokerointi kvalitatiivisiin ja kvantitatiivisiin tutkijoihin. Oli piristävää käydä taannoin American Sociological Associationin vuotuisessa konferenssissa ja huomata, kuinka rapakon takana menetelmiin ei suhtauduttu intohimoisesti erontekojen välineinä. Vaikutti pikemmin siltä, että ymmärrys erilaisista menetelmistä kuuluu jokaisen sosiologin ammattitaitoon. Menetelmiin liittyvät dikotomiat johtavat helposti myös menetelmälliseen konservatiivisuuteen, kun keskitytään oman kentän rajaamiseen menetelmällisen yhteistyön sijaan (ks. Savage & Burrows 2007). Mielikuvituksellinen sosiologinen tutkimus onkin tutkimusta, jossa uskalletaan yhdistää eri menetelmiä ja jossa myös kehitetään uusia – esimerkiksi yhdessä tutkittavien kanssa.

Menetelmällisen konservatiivisuuden lisäksi sosiologian tieteenalalla suhtaudutaan usein nuivasti pedagogiikkaan. Sosiologian tulevaisuus on kuitenkin riippuvainen tulevaisuuden sosiologeista. Sosiologinen mielikuvitus ei ole sisäsyntyistä, vaikka metaforasta sellaisen kuvitelman voikin saada. Sosiologista ajattelua on opetettava ja mielikuvitusta ruokittava. Parhaiten tämä tapahtuu panostamalla opetukseen. Hyviä opetuskäytäntöjä on ryhdytty jakamaan yliopistojen eri oppiaineiden välillä, mutta olisi hienoa, että pedagogista yhteistyötä kehitettäisiin eri yliopistojen välillä myös sosiologian sisällä. Kutsunkin sosiologikollegoja Suomessa pohtimaan, mitä sosiologinen pedagogiikka voisi olla, ja miten sosiologista mielikuvitusta voisi opettaa käytännössä aina perusopinnoista lähtien.

Entä sosiologian toinen lupaus – mielikuvituksellisen tulkinnan lisäksi? Sosiologian toinen lupaus on tietenkin kritiikki. Pysyäkseen elävänä ja merkityksellisenä tieteenalana on sosiologian pystyttävä lunastamaan kriittisyyden lupauksensa. Kriittisyys ymmärretään sosiologiassa usein Frankfurtin koulukunnan perinteen mukaisesti yhteiskuntateoriana, jonka tarkoituksena on vallitsevan yhteiskunnan kritisoiminen ja muuttaminen – ei vain ymmärtäminen ja tulkinta (vaikka kritiikki tietenkin edellyttää ymmärtämistä ja tulkintaa). Tästä frankfurtilaisesta kriittisen teorian lupauksesta onkin tärkeä pitää kiinni, ja sosiologian on pyrittävä ratkomaan sosiaalisia ongelmia ja vaikuttamaan siten yhteiskunnalliseen muutokseen. Sosiologia ei kuitenkaan voi tarjota totuutta luonnontieteellisessä mielessä. Sen empiiriset lupaukset eivät olekaan lupauksia totuudesta, vaan lupauksia oikean suuntaisista, uskottavista päätelmistä. Tässä mielessä sosiologian tulevaisuus ei löydy pyrkimyksestä imitoida luonnontieteitä ja positivismin paluusta, vaan painottamalla alan yhteiskuntatieteellisyyttä.

Tämän frankfurtilaisen kriittisen tiedonintressin lisäksi sosiologian kriittinen katse tulisi suunnata myös tieteenalaan itseensä. Epistemologinen kritiikki osoittaa, etteivät sosiologian peruskäsitteet ole neutraaleja ja arvovapaita. Gurminder Bhambra (2007) on kuvannut, kuinka sosiologian keskeinen käsite ”moderni” kehittyy eksklusiivisesti länsimaiseksi ja eurooppalaiseksi käsitteeksi ja kuinka sosiologinen teoria ohittaa imperialismin, kolonialismin ja orjuuden historiat, joiden myötä eurooppalainen hegemonia ja modernin rajaaminen Eurooppaan tulee mahdolliseksi. Euroopan maakuntaistamista (provincializing Europe) koskeva keskustelu pyrkii samoin purkamaan sosiologian Eurooppa-keskeisyyttä ja haastamaan ajatusta sosiologian paikantumisesta länsimaiden keskustaan (esimerkiksi Walter Mignolon, María Lugonesin ja Encarnación Gutiérrez Rodríguezin työ, ks. Tuori 2011). Voikin kysyä, ovatko moderni, ja sitä myötä postmoderni, sosiologian ”zombikategorioita” Ulrich Beckin tarkoittamassa mielessä – siis kategorioita, joita käytetään ilman että ne uskottavasti tulkitsevat globalisoituvaa moninapaista maailmaa, tai ilman että ne soveltuvat tieteenalan muuttuneeseen itseymmärrykseen?

Vastaavasti sosiologian kaanon on yhä valkoisen miehen kaanon, josta naiset ja ei-valkoiset on pitkälti sivuutettu. Sosiologian historian unohtamien naisten lista on pitkä, joten riittäköön että esittelen tässä yhden sosiologian esiäideistä, englantilaisen Harriet Martineau’n (1802–1876). Martineu oli poliittisen taloustieteen tutkija ja Auguste Comten aikalainen, joka vuonna 1838 julkaisi yhden varhaisimmista sosiologian tutkimusmenetelmiä koskevista teoksista How to Observe Morals and Manners. Martineau teki empiiristä tutkimusta Iso-Britannian lisäksi Yhdysvalloissa ja Pohjois-Afrikassa sekä julkaisi yli 50 kirjaa ja tuhansia kirjoituksia. Martineau elätti itsensä kirjoittamalla, sillä naisena hän ei voinut hankkia virallista oppiarvoa. Martineau käänsi Auguste Comten teoksia ja vaikutti merkittävästi sosiologian ”esi-isän” ajatusten leviämiseen englanninkieliseen maailmaan. Kuriositeettina voi mainita Comten suositelleen oppilailleen Martineau’n englanninkielisiä käännöksiä omiaan parempina. Martineau oli abolitionisti ja naisten oikeuksien ajaja, pioneeri sosiologina, sosiaalityöntekijänä, pasifistina ja suffrageettina.

Muita sosiologian historiassa sivuun jääneitä naisia ovat muun muassa toinen pasifisti ja suffrageetti, yhdysvaltalainen Chicagon varhaisessa koulukunnassa vaikuttanut Jane Addams (1860–1935). Max Weberin vaimo, Marianne Weber (1870–1954), analysoi naisen asemaa patriarkaalisessa yhteiskunnassa, naisten uusintavaa työtä ja luokan, koulutuksen, iän ja ideologioiden merkitystä naisten elämään ja vaikutti paitsi miehensä, myös Georg Simmelin ajatteluun (Kinnunen 2006). Yhdysvaltalainen Charlotte Gilman Perkins (1860–1935) tutki hänkin naisten taloudellista asemaa yhteiskunnassa.

Sosiologian kaanonista on sivuutettu myös yhdysvaltalaiset afroamerikkalaiset sosiologian edelläkävijät, kuten W.E.B. Du Bois, Frantz Fanon ja E. Franklin Frazier. W.E.B. Du Bois’n (1868–1963) tutkimus The Philadelphia Negro (1899) oli ensimmäinen tieteellinen sosiologinen tutkimus Yhdysvalloissa, ei 20 vuotta myöhemmin (1918–1920) ilmestynyt William I. Thomasin ja Florian Znanieckin The Polish Peasant, jolle tämä kunnia yleensä annetaan. Tutkimus oli tilastollisen sosiologian uraauurtava työ, jossa Du Bois yhdisti survey-haastatteluaineistoa rekisteridataan. The Philadelphia Negro loi teoreettisen ja empiirisen perustan Chicagon koulukunnan sosiologiselle tutkimukselle. Itse asiassa on esitetty, että amerikkalainen sosiologia ei alkanut Chicagon yliopistosta 1920-luvulla, vaan Pennsylvanian yliopistosta 1890-luvulla. Vaikka Du Bois’n merkitys amerikkalaiselle sosiologialle on tunnustettu Yhdysvalloissa, ei hänen työtään – eikä muita mustia sosiologeja – ole hyväksytty osaksi sosiologian kaanonia, vaan heidän traditionsa on jatkunut erillisenä, rodun ja etnisyyden tutkimuksen traditiona. (Bhambra 2014.)

Naisten ja mustien sosiologien ulossulkemisten yhtenä seurauksena on ollut sukupuolentutkimuksen, etnisten suhteiden ja maahanmuuton tutkimuksen vahvistuminen omiksi erillisiksi tieteenaloiksi sen sijaan, että niiden esittämä kritiikki ja teemat olisivat päässeet sosiologiatieteen ytimeen. Ekskluusio on pitänyt rotuun, etnisyyteen ja sukupuoleen liittyvät kysymykset poissa sosiologian keskiöstä, ja sillä on ollut myös merkitystä tapaan, jolla sukupuolen ja rodullistamisen kysymyksiä sosiologiassa on käsitelty ja käsitellään vielä nykyisinkin. Sosiologian pioneerinaiset, kuten Marianne Weber ja Harriet Martineau, korostivat naisten yhteiskunnallisen aseman olevan keskeisesti kytköksissä taloudellisiin rakenteisiin ja suhteisiin, poliittiseen järjestelmään ja ideologiaan. He eivät allekirjoittaneet selityksiä naisten erilaisesta biologiasta tai palauttaneet sukupuolten välisen eriarvoisuuden kysymystä naisidentiteettiin tai -rooliin, kuten valtavirtasosiologia pitkään. Vastaavasti afroamerikkalaiset sosiologian uranuurtajat kiistivät mustien amerikkalaisten eriarvoisen aseman johtuvan biologiseen ”rotuun” liittyvistä eroista, ja argumentoivat ”rodun” olevan sosiaalinen fakta, joka paikantuu systemaattiseen sortoon ja segregaatioon, köyhyyteen sekä orjuuden ja kolonialismin historiaan (Bhambra 2014, 474–475). Väitän, että jos tällainen rakenteellinen ymmärrys ”rodusta” ja etnisistä suhteista olisi ollut alun perin osa sosiologista ymmärrystä, olisi vaikeampaa esimerkiksi puhua etnisyyden ja maahanmuuton kysymyksistä lähinnä arvoihin ja kulttuurieroihin liittyvänä kysymyksenä. Tai kuten Bhambra (2014, 483) korostaa: nykyiset keinot käsitellä eriarvoisuutta tapaavat ymmärtää ”rodun” ja ”etnisyyden” muuttumattomina identiteetteinä – toisin sanoen elämismaailman, ei systeemin tuotteina. Tähän tulkintaan on vaikuttanut sosiologian historia, jossa ”rodun”, etnisyyden ja maahanmuuton tutkimusagendan perusteet luotiin Chicagon koulukunnan valkoisten miessosiologien piirissä.

Lopulta voi kysyä, onko ratkaisu se, että lisätään edellä mainitut ja muut poissuljetut ajattelijat sosiologian kaanoniin? Voihan sosiologian oppihistoriaa opettaa paradigmojen ja teoreettisten suuntausten kautta ilman, että ripustaudutaan tiettyihin henkilöhahmoihin ja heidän elämäntyöhönsä. Vai pitäisikö purkaa ja kyseenalaistaa koko ajatus kaanonista? Yleinen ymmärrys kaanonista on, että se ilmentää kollektiivisesti objektiivisten mittareiden perusteella valikoitunutta laadukkaimman tiedon ilmentymää, joka pohjaa yhteisesti jaetuille (eli länsimaisille) arvoille. Näkemys sivuuttaa sen, että kaanon kytkeytyy tiettyyn sosiaaliseen ja poliittiseen todellisuuteen, jossa voidaan esimerkiksi ottaa huomioon kolonialismin, länsimaisen hegemonian ja orjuuden historia tai sitten jättää kyseiset sosiaaliset ja poliittiset todellisuudet huomioimatta. Kaanonin tuottaminen ja uusintaminen on siten myös poliittinen prosessi, eikä yksittäisten henkilöiden lisääminen siihen muuta sen ilmentämää rakenteellisempaa kysymystä, ellemme ymmärrä tiedontuottamista historialliseen, poliittiseen ja sosiaaliseen kontekstiin sidottuna, poliittisena prosessina.

Toivon, että sosiologian kaksi lupausta – tulkinnan ja kritiikin lupaukset – lunastetaan yhä useammin kääntämällä kriittinen katse myös sosiologian epistemologiaan, samoin kuin purkamalla sosiologian eläviä kuolleita käsitteitä ja ajatusmalleja. Toivon myös, että valtavirtasosiologia Suomessakin ottaisi vakavasti globaalin sosiologian haasteen purkaa keskusta–periferia-dikotomian tuottamia hierarkioita vanhanaikaisina ja moninapaiseen maailmaan sopimattomina.

Kirjallisuus

Bhambra, Gurminder. 2007. Rethinking Modernity. Postcolonialism and the Sociological Imagination. Basingstoke: Macmillan.

Bhambra, Gurminder. 2014. ”A Sociological Dilemma. Race, Segregration and US Sociology.” Current Sociology 62:4, 472–492.

Heller, Agnes. 1995. ”Yhteiskuntatieteiden hermeneuttisesta metodista yhteiskuntatieteiden hermeneutiikkaan.” Niin & näin 3:2, 13–23.

Kinnunen, Merja. 2006. ”Simmel ja naiset.” Niin & näin 13:4, 59–62.

Mills, C. Wright. [1959] 1990. Sosiologinen mielikuvitus. 2. painos. Helsinki: Yliopistopaino.

Savage, Mike & Roger Burrows. 2007. ”The Coming Crisis of Empirical Sociology.” Sociology 41:5, 885–899.

Tuori, Salla. 2011. ”Euroopan maakuntaistaminen. Yllättävää tietoa ja arkisia kohtaamisia.” Sosiologia 48:2, 156–162.

One thought on “Sosiologian kaksi lupausta

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *