Ikääntymisen ja hoivan tutkimusta koskeva yleisölle avoin työpaja sosiologien panos Tieteiden yössä

Ikääntyminen yhdistyy ihmisten mielissä usein kielteisiin asioihin: elämänsisällöistä luopumiseen, mahdollisiin sairauksiin ja avuntarpeeseen. Suomessa monia ihmisiä huolettaa ikääntymisen ohella tuen, avun ja hoivan saatavuus. Poliittinen huoli vanhustenhoidon kustannuksista ja etenkin kustannusten kasvusta vaikuttaa myös yhteiskuntapolitiikan painotuksiin. Mutta missä määrin keskustelut ja politiikka perustuvat parhaalle tutkimustiedolle, entä miten tutkimusta pitäisi kehittää?

Sosiologinen tieto ihmisten mielissä ja yhteiskuntapolitiikan ytimessä olevista kysymyksistä voi auttaa ymmärtämään ilmiöitä monisyisemmin ja rakentamaan ymmärrystä niitä koskevissa kiistoissa. Kestävää sosiologista tietoa tuottaa kuitenkin vain sellainen tutkimus, jota tehdään aktiivisessa vuoropuhelussa erilaisten yleisöjen kanssa. Westermarck-seura aloittaa tässä hengessä sarjan työpajoja isoista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Työpajat järjestetään osana vuosittaista Tieteiden yö-tapahtumaa. Vuoden 2018 työpajassa aiheena on ikääntyminen ja hoiva. Työpajan ohjelmasta vastaavat uuden Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön tutkijat Sirpa Wrede, Lina van Aerschot, Emilia Leinonen ja Antero Olakivi.

Ikääntyminen on sosiologeille erityisen kiinnostava yhteiskunnallinen kysymys. Ikääntyminen koskettaa kaikkia ja kuuluu luontaisesti ihmisyyteen, mutta ikääntyvien määrän kasvuun liitetään moninaisia taloudellisia ja sosiaalisia uhkakuvia. Sosiologiassa on jo sukupolvi sitten havahduttu siihen, että ikä on sosiaalista eriarvoisuutta tuottava jakolinja siinä missä sukupuoli ja luokkakin. Korkeatasoista ikääntymiseen ja hoivaan liittyvää tutkimusta ovatkin jo pitkään tehneet sekä sosiologit että muut yhteiskuntatutkijat. Parhaillaan on alkamassa erityisen merkittävä panostus tämän tutkimuskentän kehittämiseen Suomen Akatemian rahoittaman tutkimuksen huippuyksikön muodossa (lisää tietoa kotisivuilta www.jyu.fi/agecare). Westermarck-seuran järjestämässä työpajassa joukko huippuyksikön tutkijoita esittäytyy ensi kertaa yleisölle. He kutsuvat yleisöä kertomaan, millaisia aiheita ikääntymisestä ja hoivasta pitäisi tutkia. Toki myös tutkijat itse kertovat aikaisempaan tutkimukseensa perustuvia ajatuksiaan vanhojen ihmisten hoivasta ja yhteiskunnallisesta muutoksesta. Tutkijoiden esiin nostamat teemat ovat päivänpolttavia:

Emilia Leinonen Jyväskylän yliopistosta pohtii, mitä todella tarkoittaa asuminen kotona ”niin pitkään kuin mahdollista”. Millä ehdoilla ikääntyneet ovat halukkaita asumaan kotona ja mitä sitten, kun kotona asuminen ei enää ole mahdollista? Millaisiin tilanteisiin henkilökohtainen budjetti tai yhteisöllinen asuminen ovat hyviä ratkaisuja? Olisiko perhehoito yksi mahdollisuus?

Antero Olakivi Helsingin yliopistosta puolestaan tarkastelee usein esitettyä ajatusta siitä, että Suomessa on pula hoitajista tai että ainakin sellainen on tulossa. Mistä työvoiman riittämättömyys voisi johtua? Millaisia ratkaisuja politiikassa on esitetty hoitajapulaan? Ovatko hoitajien koulutusvaatimukset liian korkeat ja raskaat ja pitäisikö niitä laskea?

Lina van Aerschot Jyväskylän yliopistosta pöyhii puheenvuorossaan kysymystä hoivaroboteista. Halutaanko niitä ja tarvitaanko niitä? Entä millaisia hoivarobotteja tällä hetkellä on olemassa ja kehitteillä? Mitä mieltä niistä ovat vanhukset tai hoitoalan ammattilaiset?

Lyhyiden tietoiskujen jälkeen keskustelu avataan yleisölle. Puheenjohtajana toimii Sirpa Wrede Helsingin yliopistosta.

 

Tieteiden yön työpaja ”Isot yhteiskunnalliset kysymykset: ikääntyminen ja hoiva”, Paikka ja aika: Tieteiden talo, 3 krs, sali 312, klo 21-23

Kulttuuri ja taide hoivalaitoksessa

Laitosympäristössä asuvien ihmisten osallisuutta kulttuuriin ja taiteisiin pyritään lisäämään tuomalla laitoksiin erilaisia projekteja niiden ulkopuolelta. Artikkelissani Sosiologia-lehden numerossa 3/2017 tarkastelen hoivalaitosten kulttuuritoiminnan ideaalien ja laitosarjen kohtaamisia empiirisen aineiston valossa. Osallistumisen kulttuuritoimintaan nähdään lisäävän hyvinvointia ja rikastavan elämää (Brandenburg 2008; Cohen ym. 2006.), minkä vuoksi pidetään tärkeänä, että jokaisella olisi pääsy kulttuurin ja taiteen pariin elämäntilanteesta ja asuinpaikasta riippumatta (ks. esim. Kulttuuria kaikille -palvelu). Kulttuuritoiminnan nähdään olevan tärkeää myös laitoksissa, kuten esimerkiksi vanhainkodissa, vankilassa ja suljetuissa laitoksissa asuvien ihmisten elämässä. Laitosten henkilöstöllä on pyrkimys ja halu lisätä asiakkaiden mahdollisuuksia osallistua kulttuuritoimintaan, mutta ajatus siitä, että kaikki laitoksissa asioivat ja asuvat asukkaat voisivat osallistua järjestettyihin tapahtumiin, jää usein ideaaliksi. Kulttuuritoiminnan monipuolistaminen ja tapahtumien määrällinen lisääminen ei automaattisesti lisää laitosasukkaiden osallistumismahdollisuuksia. Pääsy taiteen ja kulttuurin pariin hoitolaitoksessa on sidoksissa moniin tekijöihin. Henkilöstön asenteen ajatellaan olevan usein este kulttuuritoiminnan ideaalin toteutumiselle, mutta artikkelin tulosten mukaan selkeimmin sen toteutumista rajoittavat asiakkaan oma vointi ja kiinnostuksen kohteet sekä laitosarjen vaativuus ja esimerkiksi riittämättömät henkilöstöresurssit.

Henkilöstö toimii portinvartijan asemassa. Laitosten työntekijöiden suhtautumistapa kulttuuri- ja taidehankkeisiin muotoutuu työyhteisön toimintatapojen ja oman työnkuvan välityksellä. Asiakkaat, jotka tarvitsevat apua päivittäisistä toiminnoista selviämiseen, tarvitsevat apua myös kulttuuritapahtumaan osallistumiseen. Erityisesti asiakkaiden kanssa lähikontaktissa työskentelevät työntekijät kokevat joskus ristiriitaa tehdessään valintoja kulttuuritoiminnan ja laitosarjen asettamien työtehtävien välillä. Toimintojen samanaikaisuus, kuten vaikkapa konserttiin osallistuminen ja hoitotoimenpiteiden toteuttaminen, on ongelma, joka ratkaistaan ensisijaisesti työroolin avulla. Hoitotehtävissä työskentelevät kokevat irtautumisen päivittäisistä työrutiineista haastavampana kuin esimerkiksi laitoksessa ohjaajan roolissa toimivat työntekijät. Lisäksi kulttuuritapahtumien onnistumiseksi tarvitaan aikaa ja resursseja, joista toisinaan on hoitohenkilöstön näkemyksen mukaan puute.

Kulttuuripoliittinen keskustelu marginaaliryhmien – kuten esimerkiksi laitoksissa asuvien ihmisten – kulttuuriosallisuuden lisäämisestä on osin ideologista ja etäällä ruohonjuuritasosta. Se on performatiivi (Lehtonen 2014, 31), joka tuottaa erilaisissa ympäristöissä hyvin erinäköisiä käytäntöjä. Ideologisella tasolla pyrkimykset lisätä kulttuurin saavutettavuutta ovat toteutuneet silloin, kun kulttuurihanke lopulta toteutetaan laitosympäristöissä. Toteutus takaa kulttuurin läsnäolon laitoksessa, mutta ei sitä, että se saavuttaisi kohderyhmänsä. Tätä selittää muun muassa se, että kulttuuritoiminnan toteuttaminen laitosympäristössä on aina monimutkainen tapahtumien sarja, jossa päällekkäiset toiminnot sekä erilaisten toimijoiden pyrkimykset kohtaavat. Päällekkäisten toimintojen ja pyrkimyksien välillä käydään jatkuvaa neuvottelua, joka tapahtuu usein sanattomasti ja ilmentyy valinnoissa, joita työntekijät tekevät toisinaan nopeastikin muuttuvan arjen pyörteissä. Tarkasteltuani vanhainkodissa ruohonjuuritason toimintaa huomasin, että kulttuuriaktiviteettien puute ei ole suurin kulttuuriosallisuuden este. Sen sijaan henkilöstön tarpeiden sekä arjen haasteiden tunnistaminen voisi lisätä laitoksissa asuvien ihmisten pääsyä kulttuuriaktiviteettien pariin. Konkreettisten, käytäntöihin liittyvien seikkojen lisäksi kulttuuritoimintaa suunnitellessa olisi aina huomioitava yksilöiden toimijahistoriat: ennen kaikkea henkilön kehossaan kantama historia ja aiemmat kokemukset.

Koko kulttuuriosallisuuskeskustelun ytimessä on kysymys vallasta. Kuka päättää, millaista kulttuuria ja taidetta yksilöille kannattaa tuottaa? Ihanne olisi, että päätöksentekijöillä olisi kokemusta niiden laitoksissa asuvien ihmisten arjesta, joiden puolesta päätöksiä tehdään. Kaukana laitosarjesta tehdyt päätökset saattavat tuottaa sellaisia palveluja, jotka eivät kohtaa yksilöiden tarpeita. Näkökulma erilaisten kulttuurihankkeiden hyödyllisyydestä yksilöiden kannalta jääkin toisinaan julkisessa keskustelussa taka-alalle. Kulttuuriosallisuus-keskustelussa valta on kätkeytynyt laitoshenkilöstön portinvartijuuden lisäksi yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja diskursseihin.

Teksti perustuu Sosiologia-lehdessä 3/2017 julkaistuun artikkeliin Kulttuuri ja taide hoivalaitoksessa. Laitosarjen ja kulttuuritoiminnan ideaalien kohtaamisia.

Kirjallisuus

Brandenburg, Cecilia von. 2008. ”Kulttuurin ja hyvinvoinnin välisistä yhteyksistä. Näköaloja taiteen soveltavaan käyttöön.” Opetusministeriön julkaisuja 2008:12.

Cohen, Gene D., Susan Perlstein, Jeff Chapline, Jeanne Kelly, Kimberly M. Firth & Samuel Simmens. 2006. ”The Impact of Professionally Conducted Cultural Programs on the Physical Health, Mental Health and Social Functioning of Older adults.” The Gerontologist 46:6, 726–734.

Kulttuuria kaikille -sivusto. Yhdenvertaisen kulttuurin puolesta. http://www.kulttuuriakaikille.info/ (luettu 11.12.2017)

Lehtonen, Mikko. 2014. “Tehtävä Kulttuurille?” Teoksessa Tehtävä Kulttuurille: Talouden ja kulttuurin muuttuvat suhteet, toim. Mikko Lehtonen, Katja Valaskivi ja Hanna Kuusela. Tampere: Vastapaino, 11-38.

Looking back and Signing Off

The articles included in this year’s English issue of Sosiologia cover a wide range of topics. Anna Alanko and Matilda Hellman examine in their paper the landscape of Finnish mental health care planning during 1960–2000, focusing on the changing roles of experts and service users. The piece by Christopher Brennan raises the question of whether unpaid volunteer work in Finnish Lapland sometimes resembles more precarious employment than traditional tourism by studying advertisements on a work exchange website. The issues of homonormativity and essentialism among young Vietnamese queers are analysed by Yên Mai in her article, which also sheds light on the effects of Vietnam’s colonial history, class, and religion on L G BT identity politics. Finally, François Dépelteau offers a processual-relational adaptation of some of the key aspects of Émile Durkheim’s work, demonstrating that Durkheim’s notion of “social things” can be understood on the basis of fluid social processes.

This will be our final editorial to Sosiologia, and thus we would like to take the opportunity to briefly look in retrospect at the past two years we’ve had the honour to edit the journal. In 2016–2017, 8 issues of the journal came out. Those issues contain 30 articles (in 2014–2015, the number of the articles published was 27) written by 53 authors in all, of whom 60 per cent are assumed women and 40 per cent assumed men. During these past two years, we have received 70 new manuscripts (by the beginning of November 2017). The rejection rate has been 30 per cent, and it typically has taken two or three rounds of peer-review process before papers have been accepted for publication. Out of all the manuscripts reviewed, 64 per cent are by assumed women and 36 per cent by assumed men.

A total of 139 authors contributed to the journal during 2016–2017, when one also takes into account discussion pieces and book reviews. 65 per cent of all these authors held a doctorate, 29 per cent a Master’s degree, and 4 per cent had a Bachelor’s degree. A slightly less than a fifth (19 per cent) of the authors were professors.

The distribution of the authors’ organizations changed to some extent in comparison to the previous two-year period. While in years 2014–2015 as much as a third (33 per cent) of the contributors were affiliated to the University of Helsinki, in 2016– 2017 the number went down to 22 per cent, and 21 per cent of the authors came from the University of Tampere (up from 16 per cent). Further, 13 per cent of authors were affiliated to the University of Eastern Finland, 10 per cent both to the University of Turku and to the University of Lapland, and 6 per cent to the University of Jyväskylä. Other universities (for example, the University of Oulu and Aalto University) in Finland each represented around 1 per cent of the authors. Finally, 6 per cent of the contributors were affiliated to foreign universities, and 7 per cent to other research institutes.

In years 2016–2017 we have published 7 discussion pieces (in 2014–2015, the number was 16), 75 book reviews (60 in 2014–2015), and 8 editorials. The share of book reviews written by assumed women was slightly lower than in articles, with 54 per cent of the authors assumed female and 46 per cent assumed male (in 2014–2015, these numbers were 55 per cent and 45 per cent). Of the books reviewed for the journal, 51 per cent were published in Finland, being either originally authored in Finnish (48 per cent) or Finnish translations of international books (3 per cent), and 49 per cent were published abroad (up from 34 per cent).

Sosiologia still reaches a delightfully wide readership. The amount of subscriptions is roughly 1,200. Further, in 2016 the journal’s articles were downloaded 9,461 times from the electronic Elektra database, and this year’s amount will likely be fairly similar (in comparison, in 2010 the amount of downloads was 5,800, and 9,300 in 2015).

We would like to express our thanks to our authors, who ultimately have made this journal what it is. While without texts we would of course have nothing to publish, the hard and relentless work of the editorial board is significant, too, as the members of the editorial board act not only as gatekeepers guarding and raising the high standards of the journal, but also as midwifes, as it were, working together with authors to improve their manuscripts and help them in bringing the publishable articles into the world.

In the beginning of our editorship, we made the editorial decision to use a greater number of external reviewers than has been customary in the journal in the past. There were mainly two reasons for this. First, as the number of manuscript received peaked especially in the first six months of 2016, we wanted to ease the workload of the members of our editorial board. However, second, this was also to serve the people who submit their manuscripts to us by making sure, whenever possible, that one’s manuscript will be reviewed by an expert in the topic. In 2016–2017, we relied on the expertise of the following external reviewers (in alphabetical order): Anu-Hanna Anttila, Rita Asplund, Jani Erola, Päivi Honkatukia, Paul Jonker-Hoffren, Emily Höckert, Osmo Kivinen, Line Klockars, Kaisa Kuurne, Hanna Kuusela, Panu Lehtovuori, Kirsti Lempiäinen, Harri Melin, Tuija Nykyri, Elina Paju, Irene Prix, Pasi Pyöriä, Jarkko Rasinkangas, Hanna Rautjoki, Hannu Ruonavaara, Ville Savolainen, Outi Sirniö, Melisa Stevanovic, Eero Suoninen, and Soile Veijola. We truly appreciate all your effort and contribution!

Starting from the beginning of 2018, Sosiologia will be edited by Riikka Homanen and Marianne Mäkelin at the University of Helsinki. We are happy to trust the journal in their competent hands and we hereby also wish them many unforgettable and pleasurable moments in editing the journal!

Venäläistaustaiset perheet tiedostavat heihin kohdistetut kulttuuriset odotukset

Maahanmuutto on esitetty 2000-luvun julkisessa keskustelussa ajoittain hyvinvointivaltion uhkana, sillä maahanmuuttajien pelätään rapauttavan Suomessa asuvien keskinäistä solidaarisuutta ja resurssien uudelleenjakoa. Näkemykset, joiden mukaan maahanmuuttajat eivät ansaitse sosiaaliturvaa samalla tavalla kuin valtaväestö, ovat lisäksi vahvistuneet ”maahanmuuttokriittisen” populismin myötä. Lisäksi maahanmuuttajiin kohdistuu kotoutumisen vaatimus, joka pyrkii sitouttamaan maahan muuttaneen tiettyihin toimenpiteisiin sanktioiden ja kotouttamistuen menettämisen uhalla.

Tätä taustaa vasten tarkastelin Sosiologia-lehden numerossa 3/2017, millä tavoin haastattelemani Suomessa asuvat venäläistaustaiset perheet positioivat itsensä suhteessa peruspalveluihin. Analyysin tuloksena tunnistin ja nimesin neljä eri positiota, joissa haastateltavat käsittelivät suhdettaan peruspalveluihin eri näkökulmista.

Kiitollisen positiossa käsiteltiin suomalaista hyvinvointivaltiota, sosiaaliturvaa ja peruspalveluita yleisellä tasolla. Tällöin nousi esiin arvostus ja luottamus Suomen sosiaaliturvaa kohtaan, sillä taloudellisen ja fyysisen turvallisuuden myötä tulevaisuus näyttäytyy ennakoitavana eri tilanteissa, mikä on erityisen tärkeää lapsiperheille. Hyvinvointivaltion tuottamaa turvallisuutta ei kuitenkaan kuvata itsestään selvänä, vaan kiitollisuutta vaativana, sillä sitä peilataan venäläiseen peruspalvelujärjestelmään, josta tällaisen turvallisuuden kerrotaan puuttuvan. Lisäksi haastateltavat esittävät, että valtaväestöä tulisi tukea ensisijaisesti historiallisten ja kulttuuristen siteiden vuoksi sekä siksi, että aiemmat sukupolvet ovat osallistuneet hyvinvointivaltion rahoittamiseen. Tällainen asetelma voi vähentää vastakkainasettelua valtaväestön kanssa, mutta samalla se lujittaa valtaväestön ja maahanmuuttajien välistä suhdetta, jossa maahanmuuttaja on valtaväestön armoilla ja häneltä vaaditaan nöyryyttä.

Kun peruspalvelukokemuksista puhutaan yksityiskohtaisemmin, myös palveluiden epäkohdat tulevat näkyvämmin esille. Väärinkohdellun positiossa tarkastelun kohteena ovat peruspalveluiden epäonnistumiset, kuten vaikea saavutettavuus, epäselvä palvelutieto ja palveluiden käyttäjän aiemman osaamisen sivuuttaminen. Peruspalveluiden työntekijöiden taholta saatu byrokraattinen kohtelu, jolloin tapaamiset on suoritettu ”ainoastaan merkinnän vuoksi”, on vaikeuttanut palveluiden saatavuutta ja perheiden arkea huomattavasti sekä viivästyttänyt suomen kielen opiskelua ja työllistymistä. Lisäksi työntekijät saattoivat selittää perheiden kohtaamia haasteita venäläisellä kulttuurilla, jolloin palveluiden käyttäjän oma näkökulma on ohitettu ja apua ei ole tarjottu.

Aktiivisen positiossa palveluiden käyttö esitetään välttämättömänä pahana, ja haastateltavat korostavat omaa aktivisuuttaan suomalaiseen yhteiskuntaan osallistumisessa. Haastateltavat tunnistavat, ottavat kantaa ja positioivat itsensä suhteessa sellaisiin yhteiskunnallisiin diskursseihin, joissa korostetaan työllistymistä integraation tärkeämpänä osana ja asemoidaan maahanmuuttajat sosiaaliturvaetuuksien väärinkäyttäjäksi. Kaikki haastattelemani henkilöt pyrkivät erottautumaan ongelmallisiksi määritellyistä ”laiskoista maahanmuuttajista”, osoittamaan oman kunnollisuutensa ja luomaan yhteisyyttä valtaväestön kanssa.

Riippuvaisen positiossa käsiteltiin riippuvaisuutta peruspalveluista elämäntilanteisiin ja arkeen liittyvänä asiana. Uudessa maassa ”itsensä rakentaminen” ja kotoutuminen on sidoksissa suurelta osin peruspalveluihin, kuten kielikursseihin ja työvoimatoimiston tarjoamiin koulutuksiin, jolloin riippuvaisuudesta peruspalveluihin pääsee eroon ainoastaan niitä käyttämällä. Välillä haastattelemieni perheiden oli kuitenkin vaikeaa saavuttaa palveluita ja riippuvuus palveluista pitkittyi. Vaikka useiden peruspalveluiden käyttö on perheille välttämätöntä, riippuvaisuus esitettiin häpeällisenä asiana, josta on pyritty irtaantumaan mahdollisimman nopeasti. Erityisesti pitkäaikaisen riippuvuuden tapauksissa maahanmuuttaja määrittyy pääosin peruspalveluiden kohteeksi. Tällöin hänellä ei ole mahdollisuutta itsenäiseen toimijuuteen palveluiden käyttäjänä.

Positioiden välityksellä tulee esiin, että haastatellut ovat tietoisia heihin kohdistetuista kulttuurisista odotuksista koskien aktiivisuuden ja kiitollisuuden vaatimuksia. Samalla he kuitenkin tuovat esille myös peruspalveluiden ongelmakohdat. Tulevaisuudessa sekä tutkimuksessa että käytännön peruspalvelutyössä tarkastelun fokus tulisikin siirtää maahanmuuttajien taustakulttuurin kysymyksistä yhteiskunnan ja palvelujärjestelmän rakenteisiin sekä maahanmuuttajien ja  valtaväestön välisiin suhteisiin. Samalla tulisi huomioida myös niitä julkisia ja hallinnollisia representaatioita, jotka kehystävät maahanmuuttajien toimintaa.

Teksti perustuu Sosiologia-lehdessä 3/2017 julkaistuun artikkeliin Peruspalvelukokemukset ja arjen kansalaisuuden rakentuminen venäläistaustaisten perheiden kertomuksissa.

 

Eläimen kuolema lapsuuden kokemuskertomuksissa

Ihmisten ja eläinten välisiä suhteita on tutkittu yhteiskuntatieteissä viime vuosina runsaasti, mutta lapsuudenaikaisia suhteita eläimiin on tutkittu varsin vähän. Artikkelissani Sosiologia-lehden numerossa 3/2017 tutkin kertomuksia lapsuudenaikaisista kokemuksista sekä muistoista läheisen eläimen kuolemasta. Eläinten kuolema kytkeytyy erityisen keskeisesti siihen, miten ihminen ymmärretään ja määritellään erilaiseksi kuin (muut) eläimet, sillä kuolemaa jäsentävät rituaalit ja moraalisäännöt ovat ihmisten ja eläinten kohdalla erilaiset. Ihmisen ja eläinten erilaisuus tai samanlaisuus on aina ollut keskeinen osa ihmisyyden määrittelyä, ja eläinten kuoleman suremiseen sekä eläinten tappamiseen liittyvien käsitysten muuttuminen kertoo tämän eron moniselitteisyydestä. Lapsuuden eläinsuhteiden tutkimus tuottaa uutta tietoa siitä, miten suhteet eläimiin ja käsitykset niistä ovat kulttuurisesti tuotettuja. Koska eläinsuhteiden tutkimus on perustunut miltei yksinomaan aikuisten eläinsuhteiden tarkasteluun, se ei riitä avaamaan kokemuksia siitä, millaisia lasten suhteet eläimiin voivat olla.

Tutkimukseni perusteella läheisen eläimen menetystä on nykyään sallittua surra samaan tapaan kuin läheisen ihmisen kuolemaa. Menetyksen keskiössä on eläinyksilön kanssa eletty arki ja yhteinen historia. Sureminen ulottuu myös hyötykäytössä oleviin eläimiin silloin, kun näihin on muodostunut yksilöllinen, emotionaalinen suhde. Maatalouskulttuuriin sijoittuvissa kokemuksissa näkyy myös jännitteitä lasten ja aikuisten välillä, sillä aiemmin surua eläimen kuolemasta ei pidetty sopivana näyttää, eikä surevaa lasta aina osattu lohduttaa. Nykyisessä lemmikkikulttuurissa eläimiin liittyvien tunteiden ilmaiseminen on hyväksytympää. Eläinten kuolemaan liittyy myös eettisiä kysymyksiä eläimen tappamisen moraalisesta oikeutuksesta. Kun eläin ymmärretään yksilönä ja sosiaalisen suhteen osapuolena, sen kuolema koetaan helposti vääränä ja epäoikeudenmukaisena. Silloin kun tällaista yhteyttä eläimeen ei ole, sen lopettaminen tai teurastaminen saatetaan kokea oikeana.

Lapsuuden kokemukset eläinten kuolemasta kertovat ennen kaikkea siitä, miten ihmisen ja eläinten välinen käsitteellinen raja – ero ihmisen ja muiden eläinten välillä – ymmärretään eri tavoin tilanteesta riippuen. Suru eläimen kuolemasta kätketään, jos sen näyttäminen tuntuu vaikealta, ja tällöin ihmisen ja eläinten välinen raja korostuu (Redmalm 2015). Silloin kun surun kokeminen on turvallista ja suru voidaan näyttää avoimesti, ei raja ole yhtä tärkeä. Kuolema tuo siten ihmisen ja eläinten suhteista esiin sellaisia rajanvetoja, jotka eivät eläinten kanssa eletyssä arjessa välttämättä näy.

Lapsuudessa rajat ihmisen ja eläinten välillä eivät kuitenkaan hahmotu itsestään selvinä. Suhteet eläimiin vertautuvat lapsuudessa usein ihmisten välisiin ystävyys- ja perhesuhteisiin, ja eläimet koetaan yksilöinä. Lisäksi eläinsuhteet sijoittuvat kulloiseenkin sosiaalisten suhteiden, normien ja käytäntöjen maailmaan ja nivoutuvat muihin yhteiskunnan ilmiöihin kuten kaupungistumiseen. Kokemukset lapsuuden eläinsuhteiden läheisyydestä ja eläinten kuoleman aiheuttamasta surusta ja moraalisesta pohdinnasta antavat kuitenkin viitteitä siitä, että suhde eläimiin on lapsuudessa usein vähemmän hierarkkinen kuin aikuisilla (Tipper 2011). Suhteet eläimiin ovat osa lapsen sosiaalista elämää, ja kulloisestakin tilanteesta ja suhteen osapuolista riippuu, miten läheisenä lapsi eläimen kokee.

Teksti perustuu Sosiologia-lehdessä 3/2017 julkaistuun artikkeliin Eläimen kuolema lapsuuden kokemuskertomuksissa.

Kirjallisuus:

Redmalm, David. 2015. ”Pet Grief: When is Nonhuman Life Grievable?” The Sociological Review 63:1, 19–35.

Tipper, Becky. 2011. ”’A Dog Who I Knew Quite Well’: Everyday Relationships between Children and Animals.” Children’s Geographies 9:2, 145­–165.

 

EU-määräyksen tulkinta toi onnellisuuden vähäksi aikaa politiikan agendalle

Valtioiden vaurautta ja taloudellista kehitystä on perinteisesti mitattu bruttokansantuotteella (BKT), mutta sitä on myös kritisoitu. Kysehän on täysin sopimuksenvaraisesta mittarista, jolla mitataan maan taloudellista toimintaa ja sen kasvua. BKT:n aseman haastaminen tai edes uusien mittareiden saaminen sen rinnalle on kuitenkin vaikeaa, koska sillä on vahva institutionaalinen asema koko maailmassa. Esimerkkinä tällaisista yrityksistä ja niiden vaikeuksista tarkastelin Sosiologia-lehden numerossa 3/2017 sitä, miten ihmisten kokemaa onnellisuutta esitettiin yhteiskuntapolitiikan laadun mittariksi ja miten se nostettiin Suomessa politiikan asialistalle.

Onnellisuuden tai koetun hyvinvoinnin (well-being) käsitteen nostaminen politiikan asialistalle on hyvä esimerkki siitä, miten yhteiskuntaa käsitteellistävät ja mittaavat käsitteet leviävät maasta toiseen ja saavat toisinaan aikaan diskursiivisia ja myös yhteiskuntapoliittisia muutoksia. Tässä esimerkkitapauksessa tutkin, miten tutkimuslaitokset, ajatushautomot ja yksittäiset tutkijat julkaisivat onnellisuutta esitteleviä tai käyttäviä raportteja ja tiedotteita sekä käsitteen saamaa huomiota Suomen joukkoviestimissä ja sen tuloa osaksi suomalaista politiikan sanastoa.

Kansainvälisessä yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa koetun hyvinvoinnin ja onnellisuuden käsite alkoi nousta esille 1990-luvulla, jolloin muun muassa OECD ja World Bank julkaisivat aiheesta raportteja. Britanniassa talouskasvun käyttämistä kehityksen mittarina alkoi ensimmäisenä kritisoida Demos-niminen ajatushautomo vuonna 1998. Suomessa Elinkeinoelämän valtuuskunta, Sitra, Kalevi Sorsa -säätiö sekä muutamat yliopistotutkijat tarttuivat aiheeseen 2000-luvun alkuvuosina.

Huippukohta koetun hyvinvoinnin ja onnellisuuden saamassa huomiossa koettiin vuonna 2010, kun Euroopan komissio esitti, että Euroopan uuden strategian onnistumista aletaan arvioida BKT:ta laajemmilla indikaattoreilla ja kun Mari Kiviniemen hallitus otti ”kehitysindikaattoreiden” (jotka kuvaisivat talouden kehityksen lisäksi inhimillistä hyvinvointia ja ympäristön tilaa) valmistelun hallitusohjelmaansa. Kun tällaisia indikaattoreita ei kuitenkaan otettu käyttöön, myös julkinen keskustelu asiasta hiipui.

Artikkelini havainnollistaa sitä, miten määräysvaltaa tai pakkoa voidaan hyödyntää retorisena keinona. Ensinnäkin EU-strategia tai Euroopan komissio ei sinänsä määrännyt Suomea ottamaan kehitysindikaattoria hallitusohjelmaan, mutta hankkeen tukijat hyödynsivät vaikutelmaa, että komissio vaatii jäsenmaita ryhtymään asiassa toimeen. Toiseksi kehitysindikaattoreiden mainitseminen hallitusohjelmassa tuotti ministeriöiden virkamiehille velvoitteen selvittää asiaa. Lisäksi hallitusohjelmatekstissä kehitysindikaattorit kytkettiin komission tiedonantoon toteamalla, että indikaattorien käyttöönoton valmistelu tehdään ”kansainvälisten suuntaviivojen mukaisesti”, vaikka yhteys suomalaisen indikaattorikeskustelun ja komission tiedonannon välillä oli korkeintaan viitteellinen.

 

Teksti perustuu Sosiologia-lehdessä 3/2017 julkaistuun artikkeliin Määräysvalta vakuuttelun retoriikassa: Koetun hyvinvoinnin käsitteen leviäminen ja kotoistuminen Suomeen.

 

Kirjallisuus:

Alasuutari, Pertti. 2016. The Synchronization of National Policies: Ethnography of the Global Tribe of Moderns. London: Routledge.

Alasuutari, Pertti, Elina Mikola, Marjaana Rautalin, Jukka Syväterä & Laura Valkeasuo. 2013. ”Globaalien kehityslinjojen luominen ja kotoistaminen.” Teoksessa Liikkuva maailma: Liike, raja, tieto, toim. Mikko Lehtonen. Tampere: Vastapaino.

Allin, Paul & D. J. Hand. 2014. The wellbeing of nations: meaning, motive and measurement. Malden: Wiley.

Hämäläinen, Timo. 2006. Kohti hyvinvoivaa ja kilpailukykyistä yhteiskuntaa: kansallisen ennakointiverkoston näkemyksiä Suomen tulevaisuudesta. Helsinki: Sitra.

Hirvonen, Tatu & Esa Mangeloja. 2006. Miksi kolmas hampurilainen ei tee onnelliseksi? Jyväskylä: Atena.

Ojanen, Markku. 2001. Ilo, onni, hyvinvointi. Helsinki: Kirjapaja.

Älä tavoittele tieteen pikavoittoja

Kirjoitus on julkaistu Sosiologia-lehdessä 3/2017.

Brittiläinen matemaatikko G. H. Hardy kumoaa hienossa ja melankolisessa kirjassaan Matemaatikon apologia ajatuksen, että tutkimustuloksillaan yhteiskuntaan merkittävästi vaikuttaneita tutkijoita olisi motivoinut ensisijaisesti ihmiskunnan auttaminen tai kanssaihmisten hyväksi toimiminen. Hardy esittää, että tutkimuksenteolle voi olla olemassa hyvin monenlaisia motiiveja, mutta kolme on hänen mukaansa keskeisempiä kuin muut: ensinnäkin älyllinen uteliaisuus, halu ottaa asioista selvää ja oppia uutta; toiseksi ammatillinen ylpeys, se, ettei ole helposti tyytyväinen aikaansaannoksiinsa, vaan haluaa alati ylittää itsensä ja pyrkiä parempiin tuloksiin; ja kolmanneksi kunnianhimo, tunnustuksen haluaminen ja myös vakinaisista tehtävistä ja rahasta välittäminen.

Yliopiston uusliberalisoitumisen myötä näihin motiiveihin liittyvät sinänsä kunnioitettavat akateemisen yhteisön vaalimat arvot ovat kuitenkin osittain kääntyneet itseään vastaan. Työlleen omistautuvat ahkerat ja kunnianhimoiset tutkijat ovat uusliberalismin mallioppilaita ja sen märkä uni. Pärjäämisen ja uutteruuden eetos käy kulttuurintutkija ja feministi Rosalind Gillin mukaan täydellisesti yksiin autonomisia, itseorganisoituvia ja itse itseään vastuullistavia subjekteja muokkaavien uusliberalismin vaateiden kanssa. Tutkijat maksavat tästä Gillin mukaan kovan hinnan muun muassa kokemanaan jatkuvana, kalvavana epävarmuutena, lisääntyneenä stressinä, ahdistuksena ja epäonnistumisista koituvana omanarvontunnetta syövänä vaiettuna häpeänä.

Tutkijat ovat myös pakotettuja tavoittelemaan lyhyen aikavälin tavoitteita ja pelaamaan pelejä pedatakseen asemiaan akateemisissa statuskamppailuissa vähistä työpaikoista ja kilpailluista tutkimusrahoista. Tämä on ajanut paitsi kiihdyttämään julkaisutahtia myös haalimaan julkaisupisteitä, tuijottamaan matalaotsaisesti vaikuttavuuskertoimia (impact factors) ja obsessoitumaan julkaisufoorumiluokituksista. Seurauksena ei ole parempaa tiedettä, vaan päinvastoin sen laadun rapautuminen ja käyttöiän huomattava lyheneminen. Osana laajempaa slow-liikettä syntynyt slow science -aate tekee tälle vastarintaa hidastamisen avulla. Sen mukaan tutkijoiden olisi hyvä vastustaa nopeiden hyötyjen houkutusta ja pidättäytyä artikkeleiden pikatehtailusta. Ajattelu ja tutkimustyö vievät aikaa. Sitä olisi myös tutkimusrahoittajien ja tehtäväntäyttökomiteoiden kunnioitettava.

Pikavoittoja tavoitteleva tutkimus sai hiljattain painavaa kritiikkiä arvovaltaisilta edustajilta, kun Nobel-palkitut tieteentekijät hyökkäsivät vaikututtavuuskertoimia vastaan Nobel-palkinnon virallisilla Facebook-sivuilla 23. kesäkuuta julkaistulla videolla. Heidän pääviestinsä oli, että tieteellisten aikakauslehtien statukselle ei kannata antaa liikaa painoarvoa, sillä esimerkiksi vaikuttavuuskertoimilla ei lopulta ole paljoakaan väliä. Pitkäjänteinen ja huolellinen työ, oma tutkimuslinja ja niiden avulla saavutetut edistysaskeleet tuottavat lopulta tulosta, jos ovat tuottaakseen. Palkitut olivat yksimielisen luottavaisia, että hyvin tehdyt tutkimukset löytävät ennemmin tai myöhemmin lukijansa ja käyttäjänsä. Ainakin heidän tapauksessaan tinkimättömyys on kantanut hedelmää.

* * *

Tämän lehden artikkeleita yhdistää huomion kiinnittäminen suomalaisen yhteiskunnan marginaaleihin: käsitteisiin, toimijoihin ja tapahtumiin, joilla on jossain suhteessa alisteinen asema yhteiskunnassa. Liikkeelle lähdetään käsitteiden kansainvälisistä liikeradoista: Pertti Alasuutari analysoi koetun hyvinvoinnin käsitteen leviämistä ja kotoistumista Suomeen. Media- ja eduskunta-aineistoa hyödyntämällä Alasuutari jäljittää käsitteen puolestapuhujien hyödyntämiä vaikutuskeinoja sekä sitä, miten koetun hyvinvoinnin käsite onnistui leviämään ja vaikuttamaan kansalliseen politiikkaan Suomessa. Miten selviytyy käsite, joka pyrkii horjuttamaan BKT:n valta-asemaa yhteiskunnan onnistuneisuuden mittaamisessa korostamalla talouden sijasta kansalaisten kokemaa hyvinvointia ja onnellisuutta?

Tämän jälkeen siirrytään venäläistaustaisten maahanmuuttajien ja heidän perheidensä kertomuksiin peruspalvelukokemuksista. Eveliina Heinon artikkelissa huomio kiinnittyy siihen, millaisia positioita kertojat ottavat ja millaisena arjen kansalaisuus näyttäytyy eri positioissa. Heino tunnistaa kertomuksista kiitollisen, väärinkohdellun, aktiivisen ja riippuvaisen positiot, jotka ovat sekä sisäisesti että keskenään jännitteisiä. Analyysin tuloksena Heino muun muassa osoittaa, että yhteinen nimittäjä kaikissa positioissa on tavoite saavuttaa autonomia ja
täysvaltainen suomalaisen yhteiskunnan jäsenyys.

Lopuksi kahdessa eri artikkelissa käsitellään kolmea yhteiskunnallisesta vallasta sivussa olevaa ryhmää: ensimmäisessä lapsia ja eläimiä,
jälkimmäisessä hoivalaitoksissa asuvia. Nora Schuurman tutkii kertomuksia lapsuudenaikaisista kokemuksista ja muistoista, jotka koskevat
läheisen eläimen kuolemaa. Käy ilmi, että suhteet eläimiin ovat lapsille osa sosiaalista elämää ja että eläimet näyttäytyvät niissä yksilöllisinä subjekteina. Schuurman kytkee eläinten kuoleman aiheuttaman surun ja tavat reagoida siihen yhteen laajempien yhteiskunnallisten kehityskaarien, esimerkiksi lapsuuden muutosten ja siirtymän agraarikulttuurista kaupunkikulttuuriin, kanssa.

Numeron viimeisessä artikkelissa Marjukka Colliander tarkastelee hoivalaitoksissa toteutettuja kulttuuriprojekteja, kulttuuritoiminnan ideaalien ja laitosarjen mahdollisuuksien kohtaamista. Neksusanalyysia hyödyntämällä Colliander osoittaa, että kulttuurin saavutettavuuden lisääminen ei automaattisesti johda lisääntyneisiin osallistumismahdollisuuksiin. Colliander korostaakin, että keskusteltaessa osallisuudesta kulttuuriin tulisi huomioida myös valtaan liittyvät kysymykset: sen sijaan, että osallistamisen kohteena oleva henkilö on ”kasvoton ja historiaton”, tulisi pohtia, millaisesta toiminnasta yksilöt erilaisissa laitoksissa hyötyisivät ja ottaa päätöksentekoon mukaan henkilöitä, jotka tuntevat laitoksissa asuvien asiakkaiden arkea.

Kirja-arvioissa on tarjolla laaja kattaus eri aiheita. Niissä käsitellään niin uskonnon ja väkivallan suhdetta, automatisoituvaa yhteiskuntaa, uusmaterialistista feminismiä kuin eriarvoisuuden eri ilmenemismuotojakin. Myös nykyaikaisen työelämän trendit, sodan muistamisen tutkimus, liikuntasosiologia sekä sosiologian ja evoluutiotutkimuksen suhde kuin myös uudet yksilöllisen poliittisen toiminnan alueet ovat mukana arvioitavissa teoksissa.

Leipäjonot kertovat sosiaalisen eriarvoisuuden lisäksi sukupuolisesta eriarvoisuudesta

Teksti perustuu Sosiologia-lehdessä 2/2017 julkaistuun artikkeliin Laihiala, Tuomo & Ohisalo, Maria: Leipäjonot sukupuolisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden ilmentäjinä.

Aiemman tutkimuksen mukaan suomalainen huono-osaisuus on vahvasti sukupuolittunutta. Esimerkiksi miesten syrjäytymisriski on korkeampi kuin naisten ja ikääntyvillä naisilla on miehiä suurempi köyhyysriski. Vaikka väestötason tutkimustietoa on paljon, haavoittuvassa asemassa olevia, leipäjonoista ruokaa hakevia suomalaisia on tutkittu suhteellisen vähän.

Näistä lähtökohdista käsin tarkastelimme Sosiologia-lehden numerossa 2/2017 kattavasti ruoka-avun hakemista ja avunsaajien elämänlaatua sukupuolen ja kotitaloustyypin mukaan. Lisäksi tarkastelimme huono-osaisuuden kokemista selittäviä tekijöitä (subjektiivinen huono-osaisuus).

Tutkimus osoitti, että leipäjonossa käyvät miehet kärsivät kaikkein syvimmistä elämänlaadun vajeista useammin kuin naiset. Naiset puolestaan kokevat terveytensä huonommaksi ja tulonsa riittämättömiksi useammin kuin miehet. Yhden aikuisen kotitaloudessa asuvien elämänlaatu on systemaattisesti heikompaa kuin kahden aikuisen kotitaloudessa asuvien.

Huono-osaisuuden kokemista selittäviksi tekijöiksi osoittautuvat naisilla erityisesti ikääntyminen ja miehillä vuokralla asuminen sekä alle sadan euron käteen jäävä kuukausitulo. Siinä missä nuoret naiset kokevat itsensä muita harvemmin huono-osaiseksi, miesten kohdalla huono-osaisuuden kokeminen on suunnilleen yhtä yleistä kaikissa ikäryhmissä. Niin miehistä kuin naisista itsensä huono-osaisimmaksi kokevat työttömät, asunnottomat ja ruokaa viikoittain hakevat.

Leipäjonossa käyvät miehet ovat pääasiassa keski-ikäisiä tai hieman vanhempia: yli puolet miehistä on 46–65-vuotiaita. Naiset puolestaan ovat miehiä useammin iäkkäitä: miltei puolet on yli 56-vuotiaita. Nuorten ikäluokkien osuus on pieni. Nuoret ilmeisesti hankkivat apunsa useammin jostain muualta kuin leipäjonosta. Nuorten köyhyys on myös harvemmin pitkäkestoista kuin vaikeasti työllistyvien pitkäaikaistyöttömien tai pienituloisten eläkeläisten.

Ei ole yllättävää, että leipäjonossa käyvien jakauma heijastelee jo entuudestaan tunnettua suomalaisen huono-osaisuuden sukupuolittuneisuutta. Leipäjonot ilmentävät toisaalta suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsevaa, ennen kaikkea miehille kasautuvaa, hyvinvoinnin eriarvoisuutta (miehille tyypillistä syrjäytymistä) sekä toisaalta naisille tyypillisten elämänkulkujen aiheuttamaa rakenteellista eriarvoisuutta (eläkeläisille ja yksinhuoltajille kasautuvaa tulonjaon eriarvoisuutta).

Objektiivisesti tarkasteltuna ruoka-avussa käyviä on helppo pitää huono-osaisina. Joka toinen avunsaaja myös kokee itsensä sellaiseksi: miehet iästä riippumatta, naiset ikääntyessään. Tämä saattaa viitata siihen, että miesten ja naisten tavat hahmottaa huono-osaisuuttaan eroavat jonkin verran toisistaan, mikä onkin kiinnostava jatkotutkimusaihe.

 

Kirjallisuus:

Kauppinen, T. M., Martelin, T., Hannikainen-Ingman, K. & Virtala, E. 2014. Yksin asuvien hyvinvointi. Mitä tällä hetkellä tiedetään? Helsinki: THL.

STM. 2014. Mieskysymyksiä tasa-arvopolitiikassa. Työryhmän loppuraportti. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.

Osallistumisen lupaus ja petos hyvinvointipalveluissa

aila-leena matthies

Teksti perustuu Sosiologia-lehdessä 2/2017 julkaistuun artikkeliin Osallistumisen lupaus ja petos hyvinvointipalveluissa.

Osallistumisesta ja osallisuudesta on tullut yhteiskuntapolitiikan yksi keskeinen hokema. Erityisesti niistä puhutaan hyvinvointipalveluissa, sillä palvelujen asiakkaiden äänen kuuluvuus yhteiskunnassa on heikkoa ja poliittinen osallistuminen vähäistä. Vielä jokin aika sitten osallistumisohjelmat vaikuttivatkin lupaavilta uudistamisen agendoilta ja niiden edistäjät demokratian vaalijoilta. Myös itse olen ollut vakuuttunut osallistumisen merkityksellisyydestä ja tehnyt pitkään sitä tukevaa tutkimusta ja hankkeita.

Osallistumispuheeseen sisältyy lupaus palvelujen demokraattisuudesta, asiakkaiden äänen kuuntelemisesta sekä paremmista palveluista, kun käyttäjät ovat niihin vaikuttamassa. Myös sote-prosessiin sisältyy ajatus siitä, että asiakaslähtöisyys toteutuu asiakkaiden osallistumisen avulla. Asiakkaat ja kansalaisryhmät ovat lähteneet monin paikoin mukaan kehittämiseen ja tuoneet esiin käsityksiään. Heitä motivoi luottamus siihen, että osallistumisen avulla saadaan aikaan toivottuja muutoksia palvelujen epäkohdissa. Yhteisöllisiin lähiö- ja kyläaktiviteetteihin osallistutaan, koska se vähentää yksinäisyyttä ja avaa kanavia vastavuoroiseen käytännön apuun sekä arkea värittäviin tapahtumiin. Jo lähteminen hakemaan apua palveluista on osallisuutta, johon sisältyy toivo muutoksesta. Asiakkaiden osallistumisessa arvokkainta onkin sellaisen ainutlaatuisen kokemusperäisen näkemyksen tuominen, joka palvelujärjestelmästä muutoin puuttuisi.

Tutkijat ovat ryhtyneet tarkastelemaan osallistumispolitiikkaa kriittisesti varsinkin silloin, kun sitä toteutetaan samanaikaisesti hyvinvointipalvelujen ja sosiaaliturvan heikentämisen kanssa. Osallistumispolitiikan analyysiin sopii Theodor Adornon ja Max Horkheimerin kriittinen teoria valistuksen dialektiikasta. Sen mukaan valistuksen lupaukset voivat kääntyä itseään vastaan ja vaihtua petoksiksi. Tämä riski on todentumassa hyvinvointipalvelujen osallistumispolitiikassa. Varsinkin heikompi-osaisten asiakkaiden oikeus osallistumiseen on jo muuttunut velvollisuudeksi tai suoranaiseksi nälkäpakoksi. Jos et osoita aktiivisuutta ja osallistu toimenpiteisiin, menetät oikeutesi toimeentuloon. Politiikkaa ei kiinnostanutkaan huono-osaisten hyvinvointi, oikeuksien toteutuminen tai poliittinen osallistuminen, vaan työmarkkinaosallistuminen ja taloudellinen toimeliaisuus. Osallistumispakotteet voivat tehdä asiakkaan elämästä entistä enemmän ulkoaohjattua, jolloin oma elämänhallinta ja unelmat karsiutuvat pois. Nuorten sukupolvi näyttää olevan Adornon ja Horkheimerin termein jopa joukkopetoksen kohde, sillä heille ei enää taata ”kaikille kohtuullisen hyvää elämää”, vaikka he noudattaisivat kaikkia heille laadittuja osallistumistoimenpiteitä ja koulutuspolkuja.

Osallistumispolitiikka, jonka piti lisätä ihmisten autonomiaa, onkin muuttumassa uudenlaiseksi hallinnan ja ohjauksen välineeksi. Osallistumista edistävä teknologia on kääntymässä kansalaisten valvontajärjestelmäksi. Palvelujen ammattilaiset valjastetaan kehittämään osallistumista ja aktivoitumista edistäviä käytäntöjä. Tutkimuksella ja hankemaailmalla on vahva rooli osallistumista edistävien teknologioiden, mallien ja hyvien käytäntöjen luomisessa. Samoin myös kansalaisyhteiskunnan resursseja kytketään osaksi julkista huolenpitoa ja varsinkin heikompiosaisten paimentamista.

Miten siis sosiaalityöntekijöiden, tutkijoiden ja kansalaisjärjestöjen pitäisi suhtautua osallistumispolitiikkaan, jotta eivät olisi tietämättään mukana toteuttamassa joukkopetosta?  Olennainen kysymys on, saavatko kansalaiset ja erityisesti hyvinvointipalvelujen asiakkaat osallistumisensa ansiosta pysyvästi parempaa elämää ja oikeita vaikuttamismahdollisuuksia. Tunnustetaanko heidät aidosti tasavertaisina ja arvokkaina ihmisinä, asiantuntijoina, vai vahvistetaanko heidän toiseuttaan ja asemaansa järjestelmän kohteina? Osallistumista ei pidä toteuttaa järjestelmälähtöisesti ja hankekohtaisesti annosteltuna. Osallisuus ei saa rajautua projektipyrähdyksiin, joissa ihmiset pääsevät hetkellisesti lukemaan osallistumisen ”ruokalistaa” mutta eivät pöytään asti nauttimaan sen antimista. Palvelujärjestelmällä pitää olla todellista käyttöä asiakkaiden tiedolle ja osallistumiselle.

Joukkopetoksen uhasta huolimatta osallistumisen lupauksista ei pidä luopua eikä kyynisyydelle antaa valtaa. Valistuneet toimijat seuraavat herkällä sensorilla, ovatko aidon osallisuuden asialla vai holhoamisen, kontrollin ja alistamisen suunnassa. Osallistumisen ei pitäisi olla itsetarkoitus, vaan väline todellisiin parannuksiin ja jatkuvaan demokratisoitumiseen myös hyvinvointipalveluissa.

Kohtuullinen utopia

kuva Satu

 

Teksti perustuu Sosiologia-lehdessä 2/2017 julkaistuun artikkeliin Kohtuullinen utopia. Eettisen itsen luominen kasvukriittisen yhteiskunnallisen liikkeen teksteissä.

Tarkastelen artikkelissa suomalaisen kasvutaloutta ja kulutuskulttuuria kritisoivan yhteiskunnallisen liikkeen näkemyksiä kestävämmästä yhteiskunnasta. Keskityn analyysissa kahden ryhmän julkaisemiin teksteihin. Pääkaupunkiseudulla vaikuttavien taloustieteilijöiden ylläpitämä degrowth.fi -blogi aloitti vuonna 2010. Blogissa keskitytään yhteiskunnallisen muutoksen avaamiseen tavoitteena edistää sosiaalista hyvinvointia, joka ei ole riippuvainen taloudellisesta hegemoniasta. Kansalaisliike nimeltään Kohtuus Vaarassa sai alkunsa vuonna 2009 Pohjois-Karjalassa. Se aktivoi keskustelua kestävän yhteiskunnan ja monimuotoisen elämän edellytyksistä ja järjestää tapahtumia Pohjois-Karjalassa. Kutsun artikkelissa näitä ryhmiä kohtuusliikkeeksi, sillä niiden sanomassa yhdistyy taloudellinen ja kulttuurinen kritiikki. Sanoma on ajankohtainen, sillä kasvun ja kulutuksen haittojen tiedostamisesta huolimatta kulutusyhteiskunta ei näytä laantumisen merkkejä.

Yhteiskunnalliset liikkeet ovat toimineet kautta aikojen uudenlaisen ajattelun ja toiminnan alustoina. Tutkin kohtuusliikkeen tekstejä poliittisina narratiiveina eli kertomuksina. Poliittiset narratiivit sytyttävät keskustelua yhteiskunnallisen muutoksen tarpeesta ja virittävät tahtoa parempaan elämään. Niissä muodostetaan myös muutoksen toteuttajia. Artikkelissa tutkin ryhmien tekstejä poliittisina narratiiveina ja toimijoiden muodostajina. Tartuin analyysiin Michel Foucault’n etiikan avulla. Foucault’n etiikka sisältää keinoja, joilla kansalainen voi muodosta itsestään eettisemmän toimijan ja pyrkiä vapautumaan asemastaan kasvu- ja kulutusyhteiskunnan passiivisena ylläpitäjänä.

Liike haastaa yhteiskunnalliset arvot ja tietokäsityksen. Teksteistä on luettavissa tarve tunnistaa ja purkaa nykyinen itsekeskeinen ihmiskäsitys, jolle on tyypillistä kilpailunhaluisuus ja vastuuttomuus. Tietokäsitystä se ravistelee vaatimuksella kestävän kehityksen syvällisemmästä määrittelystä ja kriittisestä suhtautumisesta kehityksen varjolla tehtyihin ratkaisuihin. Voidaan esimerkiksi kysyä, toimitaanko aidon kestävän kehityksen saavuttamiseksi vai pyritäänkö sen avulla kiillottamaan vaikkapa ympäristön kannalta kestämättömiä toimia vihreiksi?

Liike innostaa pohtimaan arjen käytäntöjä, jotka voivat auttaa rakentamaan eheämmän suhteen luontoon sekä kanssaihmisiin ja siten vaikuttaa positiivisesti myös hyvinvointiin. Sivistyksen, henkisen kasvun ja hiljentymisen avulla voi tutustua itseensä paremmin, mikä saattaa asettaa vallitsevan kulutuskäyttäytymisen ja elämäntavan uuteen valoon. Kohtuusliike haastaa myös koulutuspolitiikan. Teksteissä kehotetaan tarkastelemaan sivistyskäsitystämme ja luomaan ekososiaalisesti sivistyneitä toimijoita, jotka tunnistavat ekologisen, sosiaalisen ja taloudellisen ulottuvuuden keskinäisriippuvuuden sekä kasvavat vastuullisiksi.

Kohtuusliikkeen poliittinen narratiivi kansalaisten voimaantumisesta pyrkii täyttämään demokratian tilassa koetun kuilun ja vahvistamaan toimintamahdollisuuksia. Toimintamahdollisuudet eivät pääse kukoistamaan, elleivät kuluttajiksi kavennetut ihmiset tarkastele kriittisesti kulttuurin, työelämän, politiikan ja markkinoiden kutsuja, jotka saavat jatkamaan kestämätöntä elämäntapaa. Kohtuusliike korostaa avointa keskustelua, minkä se näkee puuttuvan nykyisestä poliittisesta kulttuurista, jonka tehtäväksi on jäänyt taloudellisen kasvun ohjaaminen. Liikkeen tulevaisuusvisiossa taloudella on välinearvo, eikä ihmisen arvo riipu hänen asemastaan tuottaja ja kuluttajana.

Nämä arkiset toisenlaisen olemisen käytännöt murtavat sitä poliittista kertomusta, joka ohjaa kuluttajakansalaisia toimimaan hallitsevien normien mukaisesti. Itsen muokkaaminen on poliittista ja myös rohkeutta vaativaa, sillä kulttuuriset normit kietoutuvat juurakon kaltaisesti tiukasti elämäntapaamme. Kuten useat aikamme yhteiskunnalliset liikkeet, myös kohtuusliike pyrkii muuttamaan toiminnan logiikkaa, eikä niinkään esittämään tiettyihin asioihin rajattuja vaatimuksia.

Lähteet:

Andrews, Molly. 2014. ”Narrating Moments of Political Change.” Teoksessa The Palgrave Handbook of Global Political Psychology, toim. Paul Nesbitt-Larking, Catarina Kinnvall & Tereza Capelos. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 353–368.

Foucault, Michel. 1994. Ethics. Subjectivity and Truth. The essential works of Michel Foucault 19541984, volume 1. toim. Paul Rabinow, New York: New York Press.

Salonen, Arto & Marjatta Bardy. 2015. ”Ekososiaalinen sivistys herättää luottamusta tulevaisuuteen” Aikuiskasvatus 35:1, 4–15.