Jakamistalous ja solidaarisuustalous: uusien talousmuotojen erottelun tarpeesta

eskelinenkumpuniemi

 

 

 

 

Julkaistu Sosiologia-lehdessä 2/2017

Kapitalismin kriisialttius, eriarvoisuuden kasvu ja työn muutokset ovat viime vuosina siivittäneet keskustelua uudenlaisesta taloudesta. Uusien ja uusvanhojen talouden organisaatiomuotojen nähdään tuottavan hyvinvointia ja ympäristöystävällisyyttä (Jakonen & Silvasti 2015). Myös yhteiskuntatutkimuksen parissa ”jakamistalous” ja monet rinnakkaiskäsitteet ovat saaneet paljon huomiota. Vaikka keskustelu on erityisen tarpeellista, joskus näiden ”uusien talousmuotojen” lähtökohdat ja motiivit uhkaavat kuitenkin hämärtyä.

Tässä tekstissä analysoimme kahta uuden talouden muotoa, jakamistaloutta ja solidaarisuustaloutta. Tarkoituksemme on osoittaa, että nämä talousmuodot on syytä nähdä selvästi erillisinä sekä yhteiskuntatieteellisessä selittämisessä että näiden talousmuotojen sääntelyä pohdittaessa. Viime aikoina yleistynyt tapa käyttää jakamistaloutta kattokäsitteenä on harhaanjohtavaa ja hämärtää perustavanlaatuisia lähestymistapojen eroja.

Vaihtoehtojen luomiseen perustuvan solidaarisuustalouden ja kaupallista taloutta uudella tavalla organisoivan jakamistalouden välinen ero on näkyvimmillään suhteessa markkinatalouteen: pyritäänkö markkinoita lähinnä tehostamaan uusien teknologisten alustojen avulla vai rakennetaanko talousjärjestelmiä vipuvarsiksi markkinoiden arvokäsitystä haastavaan yhteiskunnalliseen muutokseen? Käsittelemme näiden talousmuotojen eroja kuitenkin myös tutkimalla niille ominaisia vuorovaikutuksen ja yhteisöllisyyden muotoja sekä järjestelmien kasvun malleja.

Käsitteiden sekamelskaa

Jakamistalous on epäilemättä yksi tämän ajan muotikäsitteistä. Sitä käytetään erityisesti kuuluisiksi tulleiden alustamallisten yritysten yhteydessä (Uber, Airbnb jne.) ja laajemmin symboloimaan siirtymää omistamisen taloudesta yhteiskäytön talouteen. Yhteiskäytön lisääntyminen onkin todellinen ilmiö, joka koskee talouden kenttää autoista yritysten pääkonttoreihin.

Jakamistalouden käsite kärsii kuitenkin epämääräisyydestä. Toisinaan sitä käytetään lähinnä uusilla teknologisilla alustoilla tapahtuvan vaihdon synonyymina, ja toisinaan sillä viitataan pitkään yhteiskäytön traditioon. Näitäkin useammin käsitteellä viitataan uuden talouden muotoihin kategorisesti. Yleisemminkin muodikkaat  käsitteet kuten jakamistalous, alustatalous, yhteistoimintatalous, kiertotalous, kohtuutalous, uusi talous ja monet taloudelle lisämääreen antamiseen perustuvat termit muodostavat vaikeasti hahmotettavan kentän. Hallinnollisia pyrkimyksiä kuvastava terminologia (sosiaaliset innovaatiot, alustatalouden sääntely jne.) mutkistaa keskustelua entisestään.

Samaan aikaan kiinnostus talouden rakentamiseen toisenlaisista lähtökohdista on kasvanut. Epävakauden ja eriarvoisuuden kasvu houkuttelee etsimään vaihtoehtoja. Paikallis- ja yhteisötason hankkeet ja avaukset pyrkivät talouden sekä vastapolitiikan yhdistämiseen, ja sen myötä yhteiskunnallisen aktivismin painopiste siirtyy muutoksen tekemiseen itse. Vaihtoehtoisen taloudellisen toiminnan piirissä haetaan yhteisöllisiä, taloudellista turvallisuutta kasvattavia ja tasa-arvoa vahvistavia malleja. Näitä talouden ja aktivismin malleja kutsutaan laajasti solidaarisuustaloudeksi. Suomessa tunnetuin solidaarisuustalouden muoto lienevät aikapankit.

Usein tällaiset aloitteet kuitenkin niputetaan mielivaltaisen tuntuisesti jakamistalouden käsitteen alle. Jakamistalous onkin saanut kattokäsitteen roolin, aivan kuin kaupallisten palveluiden organisoinnin muoto ja yhteiskunnallisen muutoksen hakeminen pienimuotoisten vaihtoehtoisen talouden kokeilujen avulla olisivat yksi ja sama asia. Esimerkiksi Kirkko ja Kaupunki -lehti kirjoitti äskettäin aikapankeista: ”Aikapankit ovat jakamistaloutta, mutta niissä ei liiku raha” (Serkkola 2017). Mutta onko ”rahaton jakamistalous” osuva tapa kuvata aikapankkeja? Aikapankeissa korostuvat vaihtoehtoisuus, niiden kyky tuottaa yhteiskunnallista muutosta (Gregory 2015) sekä antikapitalismi (Caffentzis & Federici 2014). On vaikeaa löytää ”rahattoman jakamistalouden” käsitteestä näitä näkökulmia. Useimmat solidaarisuustalouden toimijat pitävätkin jakamistaloudeksi kategorisointia syvästi hämmentävänä.

Solidaarisuustalouden taustat ja ideologiat

Solidaarisuustalous ei lähtökohtaisesti ole yksi jakamistalouden muoto, vaan joukko eri tavoin poliittisesti motivoituneita projekteja. Kyseessä on maailmanlaajuinen vaihtoehtotalouksien liike, jonka julkilausuttu tavoite on hyvinvoinnin lisääminen demokraattisesti ja siirtymä pois voitontavoitteluun perustuvasta talouskäsityksestä. Ihmisten roolia aktiivisina talouden tekijöinä ja päättäjinä pyritään vahvistamaan. Solidaarisuustalous perustuu arvoille, joista yleisimpiä ovat demokraattisuus, epähierarkkisuus, oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, autonomia, monimuotoisuus, solidaarisuus ja kestävyys.

Solidaarisuustalousajattelun synty voidaan paikantaa Etelä-Amerikkaan ja joillekin ranskankielisille alueille (Ranska, Belgia ja Kanadan Quebec) 1980-luvulla (Poirier 2014). Tuolloin erityisesti Kansainvälisen valuuttarahaston rakenteellisen sopeuttamisen ohjelmat aiheuttivat taloudellista epävarmuutta ja suurtyöttömyyttä, mikä sai ihmiset etsimään uusia toimeentulon tapoja. Esimerkiksi osuuskuntia ja soppakeittiöitä perustettiin runsaasti. Tämän tilanteen ja toiminnan yhdistyminen markkinatalouden poliittiseen kritiikkiin johti toisenlaista taloutta vaativien liikkeiden syntyyn (Miller 2009). Parissakymmenessä vuodessa solidaarisuustaloustoiminta laajentui globaaliksi kansanliikkeeksi (Poirier 2014).

Solidaarisuustalouden ideana ei ole tarjota yhtä tapaa tehdä parempaa taloutta, vaan toimia ”metaforisena yhteisenä tilana”, jossa käydään keskustelua, luodaan vaihtoehtoja kokeilujen avulla sekä opitaan yhdessä. Solidaarisuustaloutta määrittävät arvot eivät pyri olemaan toimijoiden onnistumista mittaava tiukka kehikko. Pikemmin arvot konstituoivat yhteistä toimintatilaa, jonka puitteissa voidaan käsitellä käytännöllisiä asioita, ideologisia tavoitteita ja kohdattuja ongelmia. (Miller 2010.) Poliittisten vaihtoehtojen luomisen menetelmänä pidetään juuri yhdessä tekemistä – tämä on luonnollisesti eri asia kuin pelkkä ”jakaminen”.

Solidaarisuustalouden parissa pyritään organisoimaan tuotantoa koskevat päätökset ja vaihto tasa-arvoista osallistumista edistävällä tavalla. Tasa-arvoisen osallisuuden avulla yritetään vahvistaa päätöksenteon demokraattisuutta, horisontaalisuutta ja läpinäkyvyyttä. Tavoitteena on muodostaa demokraattisia yhteisöjä, joissa ihmiset voivat tukea toistensa oppimista ja toimia yhdessä.  Sosiaalinen inkluusio (Seyfang 2004) ja yhteisön rakentaminen (Seyfang 2003) ovatkin solidaarisuustalouden ydinkäsitteitä.

Uuden toiminnan ja uuden vuorovaikutuksen luomisen ohella talouden uudelleenmäärittelyn toinen ulottuvuus on tunnustuksen ja näkyvyyden antaminen sosiaalisesti arvokkaalle mutta markkinalogiikan sivuuttamalle toiminnalle (Cahn 2004, 32). Taloudellisen uusintamisen perusta on inhimillisessä vuorovaikutuksessa: kasvatus, hoiva ja sosiaalinen vahvistaminen tapahtuvat kotitalouksissa, lähiyhteisöissä ja yhdistyksissä. Tällaisen talouden perustan toiminnassa korostuvat horisontaaliset suhteet ja kumppanuudet (Eisler 2007, 31; 103)[1].

Jakamistalouden merkitys ja puuttuva osallisuus

Jakamistalous voidaan ymmärtää yhdistelmäksi ”ikiaikaisia yhteisöllisiä toimintatapoja sekä nykyteknologian mahdollistamia moderneja yhteydenpidon muotoja” (Lahti & Selosmaa 2013). Käsitettä käytetään puhuttaessa muun muassa internetissä toimivilla alustoilla tapahtuvasta voittoa tavoittelevasta toiminnasta. Jakamistalouden ohella joskus puhutaan alustakapitalismista, sillä nettialustoilla tapahtuva toiminta perustuu alihankkijasuhteisiin ja voittojen keskittymiseen pienelle määrälle ihmisiä (Scholz 2014). Jakamistalous ei käsitteenä viittaa ihmisten mahdollisuuksiin vaikuttaa talouden muotoon, saati politiikkaan, vaan ainoastaan tapaan tuottaa ja jakaa palveluita. Palvelun käyttäjät voivat päättää ainoastaan, käyttävätkö he palvelua ja kuinka kauan.

Jakamistalouden parissa korostetaan resurssien saamista tehokkaaseen käyttöön. Ihmisten resurssien katsotaan olevan vallitsevassa järjestelmässä alikäytössä, kun valtio ja markkinat eivät omistamisen ulossulkevuuden vuoksi osaa hyödyntää niitä täysipainoisesti. Omistettujen resurssien, kuten esimerkiksi asunnon, käyttötehokkuus siis kasvaa.

Siinä missä jakamistaloudessa korostetaan hukkaan menevien resurssien hyödyntämistä, solidaarisuustaloudessa korostetaan, ettei ihmisiä saa hukata. Aikapankkipioneeri Edgar Cahnin teoksen nimi No More Throwaway People (2004) on kuvaava. Ajatuksena on, että jokaisella ihmisellä on hyödyllisiä kykyjä professionaalisesta statuksesta tai koulutushistoriasta riippumatta (Nörgård 2013). Tämä tarkoittaa ihmisten näkemistä ”voimavaroina eikä kuluina” (Boyle, Slay & Stephens 2010). Toki myös jakamistalous perustuu ”amatööriyden eetokselle”, mutta solidaarisuustalouden radikaali inklusiivisuus on sille vierasta.

Solidaarisuustaloudessa on myös kysymys edellytysten luomisesta ihmisten kollektiiviselle oppimiselle. Yhteisiä tiloja luovissa prosesseissa ”ei ole työkaluja tai toiminnan subjekteja, jotka eivät muuttuisi prosessissa, joissa ovat mukana” (Stavrides 2016). Solidaarisuustaloudet eivät siis ole malleja tai instituutioita, jotka kerran toimimaan lähdettyään toimivat aina samalla tavalla, eivätkä ne ole alustoja sellaisessa mielessä, että vakaina pysyvät subjektit pelkästään käyttäisivät niitä. Sen sijaan solidaarisuustalouksia olisi tutkittava nimenomaan tietoisina kollektiivisina ja avoimina prosesseina.

Sosiaalinen vuorovaikutus ja taloudellinen arvo

Uuden talouden muotojen keskeinen idea on yhteistuotanto. Se tarkoittaa, että palvelut ovat tehokkaimmillaan silloin, kun niiden tuotantoa leimaa tunne vastavuoroisuudesta: palvelun vastaanottajan toiminta on ratkaisevaa palvelun muodon kannalta (Boyle & Harris 2009; Parks ym. 1981). Koska kyse on vuorovaikutuksesta, tuotannon ja tuotteen erottaminen on mieletöntä. Tällainen sosiaalisen arvontuotannon idea korostaa lähellä tuottamisen ja yhteisön toiminnan merkitystä.

Modernin ajan sosiaalisen ontologian perusjäsennyksessä todellisuutta hallitsee valtion ja markkinoiden sfäärien muodostama dikotomia: valtio takaa järjestyksen ja mahdollistaa näin markkinoiden toiminnan sekä toisaalta jakaa uudelleen osan markkinatalouden tuottamista resursseista. Markkinat ja valtio täyttävät näin talouden kannalta merkittävän tilan, eikä muulle toiminnalle osata antaa tilaa keskustelussa (Miller 2004). Politiikka jäsentyy markkinoilla toimivien yksilöiden oikeuksien ja valtion suvereniteetin välisenä rajanvetona. Vaikka joskus todetaankin, että ihmisten yhteenkuuluvuuden tunne ja luottamus näyttävät selittävän taloudellista menestystä (Halpern 2010; Whiteley 2000; The World Bank 1998), taloustieteen valtavirta sivuuttaa tämän sosiologisemman keskustelun.

Yhteisöllisten ja itseorganisoituvien talousmuotojen ymmärtäminen taas edellyttää taloudellisen ja talouden ulkoisen välisten alueiden eronteon madaltamista. Sosiaalinen todellisuus ei tyhjene valtioiden ja markkinoiden sfääreihin, vaan on välttämätöntä tutkia ja kehittää ihmisten välitöntä vuorovaikutusta, kanssakäymistä ja lähiyhteisöjä. Monenlaisissa solidaarisuustalouden keskusteluissa keskeisiksi teemoiksi nousevatkin yhteisöllisyys, yhteisöjen vahvistaminen ja omavaraisuus (Seyfang & Longhurst 2016). Yhteisön rakentamisen yksinkertainen idea on luoda järjestelmä, jossa lähellä elävien ihmisten auttaminen ja heiltä avun pyytäminen on luonnollista. Tätä kutsutaan joskus ”sosiaalisten sidosten jälleenrakennukseksi” (Boyle & Bird 2014, 17).

Kaupallisen jakamistalouden käsitys yhteisöistä on erilainen sekä ontologisesti että vuorovaikutuksen käsitteellistämisen näkökulmasta. Jakamistalouden perustava ontologinen kuvaus nojaa perinteiseen tarinaan, jossa ”yksilöillä on jotain omaa, josta on rahallista hyötyä” (Jakonen 2013).  Vuorovaikutus jakamistaloudessa taas perustuu yksilöiden jatkuvaan vertaisarviointiin ja ”arvosteluihin”. Arvioinnin myötä maineesta tulee eräänlainen ulossulkemisen menetelmä, jonka perusteella ihmisen mahdollisuudet järjestelmässä pitkälti määräytyvät. Jakamistaloudessa korostuvat nykyajalle muutenkin tyypilliset paineet yksilölliseen maineenhallintaan (Hearn 2010; Rodden 2006, 75), tyypillisesti digitaalisessa muodossa. Joidenkin tutkijoiden mukaan maineesta on tulossa yleisempi arvon standardi (Arvidsson & Peitersen 2016, 89), kun tuotannon painopiste siirtyy materiaalisista hyödykkeistä sosiaalisiin hyödykkeisiin.

Arvontuotanto ja taloudellinen kaappaus

Jakamistalouden innovaatiot usein esitetään ikään kuin tyhjästä syntyneinä. Tavallaan yksittäisen alustan näkökulmasta näin onkin. Laajemmasta näkökulmasta on kuitenkin kysyttävä, mitä kaupallisen jakamistalouden toiminta edellyttää. Kaupallisen jakamistalouden toimintamalleja voidaan nimittäin lukea arvon kaappauksina, joissa ihmisten yhteistyössä rakentaman luottamuksen välityksellä muodostunut sosiaalinen arvo otetaan haltuun. Kyse ei toki ole jakamistaloudelle spesifistä kysymyksestä, vaan osasta pitkää jatkumoa: kapitalismin voi sanoa aina perustuneen olemassa olevien toimintojen ”aitaamiseen” ja tavaraistamiseen (Bruun ym. 2009).

Jakamistalouden tyypillisessä kertomuksessa jokin uusi teknologinen alusta mahdollistaa ihmisille uudenlaisia (tehokkaampia, sosiaalisempia) toimintatapoja. Vaihtoehtoinen näkökulma on, että kaikki toiminta, erityisesti yhteisöllinen toiminta, perustuu sosiaaliseen kanssakäymiseen arvontuotannon perustana. Kaupalliset toimijat pyrkivät sitten kaappaamaan tätä arvoa. Myös jakamistalouden kannalta keskeinen ”mainetieto” on yhteisöllisesti tuotettua.

Yhteinen ja itseorganisoitu tulee näin ajateltuna ”ensin”: kaupallisen talouden tehtävä on vain organisoida ihmisten vallitsevaa sosiaalista kanssakäymistä voiton tuottamisen mahdollistamiseksi. Tällöin kyse on arvon siirtämisestä alustan haltijalle. Alustojen hallinta tarjoaa uskomattoman hyvät mahdollisuudet tällaiseen vuokraperijän asemaan. Eräs tapa tutkia jakamistalouden ja solidaarisuustalouden eroa onkin alustojen hallinta: palautuuko luotu arvo alustan yksityiselle omistajalle vai sille yhteisölle, joka luodun arvon on tuottanut?

Esimerkiksi Airbnb:n, joka on varmasti yksi kaupallisen jakamistalouden tunnetuimmista toimijoista, menestys on ollut mahdollista vasta sohvasurffauksen ja kodinvaihdon kaltaisten systeemien ansiosta. Ne ovat luoneet ja valtavirtaistaneet tuntemattomien kodeissa yöpymiseen liittyviä kulttuurisia toimintamalleja ja toimintakoodeja, minkä jälkeen Airbnb on muuttanut nämä kulttuuriset mallit liiketoiminnaksi, marginalisoiden samalla aiempia toimintatapoja.

Osittain kaappaus on diskursiivinen ja liittyy jakamistalouden käsitteeseen. Kaupallisen jakamistalouden itsestään tuottamalle narratiiville on hyödyksi tulla kuvatuksi osana samanlaista ilmiötä kuin yhteisöjen vahvistamiseen pyrkivät spontaanit ja ei-kaupalliset hankkeet. Tällöin suhde taloudelliseen voittoon ja yhteiskunnallisiin ihanteisiin pyritään häivyttämään taka-alalle.

Useimmiten solidaarisuustalousjärjestelmät pystyvät kuitenkin suojautumaan kaappauksilta. Niiden tuottama taloudellinen arvo on usein yhteismitatonta virallisen talouden kanssa (kuten esimerkiksi aikapankin aikavaluutta), ja usein voiton tekemistä ja kaupallisia pyrkimyksiä on rakenteellisesti rajoitettu.

Solidaarisuustalouden ja jakamistalouden välillä tapahtuu myös huomaamattomampia liukumia. Hyvä esimerkki tästä on englantilainen Spice-järjestelmä. Siinä vapaaehtoistyöstä saa palkaksi aikapankkien tapaan ”aikavaluutaksi” kutsuttuja seteleitä, jotka toimivat etuseteleinä järjestelmässä mukana oleviin kaupallisiin palveluihin (Spice 2017). Spice mainostaa näkyvästi itseään julkiselle sektorille, sanoen pystyvänsä ”tuottamaan vapaaehtoisia”. Spice-järjestelmän käyttämä vertaistuotannon retoriikka kuulostaa solidaarisuustaloudelta, mutta askel kohti kaupallista jakamistaloutta on selvä. Kyse on aikapankkien arvoidean ottamisesta käyttöön vapaaehtoissektorin työvoiman mobilisaation tarpeisiin. Ydinkysymys kun ei ole niinkään ”tuotetun” vapaaehtoistyön volyymi, vaan aikapankkien kyky operoida nojautuen omaan, poliittisista lähtökohdista nousevaan arvokäsitykseensä.

Laajenemisen tavat

Jakamistaloudella ja solidaarisuustaloudella on myös erilainen tapa ja mahdollisuus kasvaa. Jakamistalouden organisaatiot ovat liikeyrityksiä ja voivat sikäli kasvaa periaatteessa kuinka isoiksi tahansa. Alustoilla voi aivan hyvin olla kymmeniä miljoonia käyttäjiä. Jakamistalouden kasvusta on tähän asti seurannut ainakin kasvanut julkisuus, joka on tuonut mukanaan myös työntekijöiden oikeuksien kannalta epäilyttäviä tapauksia ja niiden myötä tarpeen ja halun näiden toimintojen sääntelylle eri puolilla läntistä ja pohjoista maailmaa.

Yhteisöihin nojaavilla solidaarisuustalouksilla sen sijaan on vuorovaikutuksen muotojen asettamia luontaisia kasvun rajoja. Solidaarisuustalouden systeemit lukitsevat tuottamaansa arvoa yhteisön sisään. Jos tällainen järjestelmä kasvaa tietyn rajan yli, se menettää paikallisen muotonsa ja näin käytännöllisesti katsoen lakkaa olemasta. Solidaarisuustalouden aloitteiden kasvamisen muotoa onkin luonnehdittu ”kristalliskaalautumiseksi” (Helfrich 2013, 14–15): järjestelmät pysyvät pieninä, mutta kiinnittyvät ja limittyvät toisiinsa. Kun solidaarisuustalouden toiminnot alkavat vastata monenlaisiin tarpeisiin, solidaarisuustalous on kasvanut, mutta kasvu ei tapahdu niin, että yksi alusta tai aloite kasvaisi rajatta.

Solidaarisuustalouden toiminnoille ominaista on myös nopeus, hetkittäisyys ja päällekkäisyys. Esimerkiksi Yhdysvaltojen aikapankkeja kartoittaneessa tutkimuksessa havaittiin, että yli puolet (55 %) järjestelmistä oli ollut olemassa alle kahden vuoden ajan, minkä lisäksi kolmasosa oli ollut olemassa 3–5 vuoden ajan (Lasker, Collom & Kyriacou 2011). Tällaiset järjestelmät siis sekä syntyvät että hiipuvat nopeasti.

Toisaalta hankkeet eivät synny tyhjiössä tai yksittäin, vaan luonnollisena osana suurempia solidaarisuustalouden verkostoja. Esimerkiksi Suomen aikapankkitoiminta käyttää kirjanpitoalustanaan Etelä-Afrikasta käsin toimivaa globaalia Community Exchange Systems -järjestelmää. Lyhyen elinkaaren projekteja voidaan näin tulkita laajemman idean tilapäisinä ilmentyminä. Tästä syystä niitä ei tarvitse ymmärtää niin tilapäisinä tai lyhytjänteisinä hankkeina kuin mihin niiden lyhyt elinkaari viittaa.

Lopuksi

Jakamistalouden ja solidaarisuustalouden rajanveto ei ole ongelmaton, koska liukumia ja erilaisia kommodifikaatiopyrkimyksiä nähdään jatkuvasti. Esimerkeistä käyvät jotkin talousromahdusten jälkeen esiintyneet järjestelmät (Powell 2002) tai epäkaupalliset mutta poliittisesti orientoitumattomat vaihtoyhteisöt (Venäläinen 2016).

Rajanvedolla on kuitenkin merkitystä monestakin syystä. Ensinnäkin ilmiöiden ymmärtäminen edellyttää, että niitä tulkitaan myös käyttäen toimijoiden omien käsitteitä. Solidaarisuustalouden toimijat korostavat tyypillisesti nimenomaan toiminnan poliittista luonnetta ja arvolähtökohtia erotuksena jakamistaloudesta, mikä luonnollisesti tuottaa myös omanlaisiaan kategorisointeja. Esimerkiksi joensuulainen vapaaehtoisvoimin toimiva kulttuurikahvila Laituri määrittelee kuuluvansa solidaarisuustalouteen lähtökohtiensa johdosta, mutta sen toiminta ei liity alustamuotoiseen jakamistalouteen.

Lisäksi erottelulla on merkitystä viranomaistoiminnan muovaajana. Jakamistalous tunnistetaan tällä hetkellä alisäännellyksi alueeksi. Erityisesti verokohtelussa ja vakuutuksissa on epäselvyyksiä. Viranomaistoiminta ei ole pysynyt nopeasti kehittyvien toimintojen perässä, ja jakamistalouden yritykset myös väistelevät sääntelyä ja omaa vastuutaan korostaen rooliaan pelkkinä alustoina.

Uutta sääntelyä näyttäisi olevan joka tapauksessa tulossa. Tällöin solidaarisuustalouden aloitteiden mahdollinen niputtaminen sääntelyssä jakamistalouden kategoriaan on ongelmallista, koska ne eivät perusluonteeltaan ole voittoa tavoittelevaa liiketoimintaa. Esimerkiksi aikapankkien verotusta voi pitää tämäntyyppisenä kategoriaongelmana. Usein solidaarisuustalouden järjestelmät ovat paikallisia aloitteita, ja siksi niitä olisi luontevampi tutkia nimenomaan paikallistalouden ja –politiikan kehikossa kuin valtakunnallisen sääntelyn yhteydessä. Sääntelyssä tulisi näkyä, että kyse on täysin erilaisista toiminnoista.

Lopuksi tutkimuksen kannalta relevanteinta on, että kuvaukset myös tuottavat todellisuutta. Yhteiskunnalliset käsitteet sekä niiden käyttötavat ja -kontekstit eivät ole ainoastaan parempia tai huonompia sosiaalisen todellisuuden kuvauksia: tässä mielessä ”tulkinta” voi edeltää ”todellisuutta”. Solidaarisuustalouksien nimeäminen tai nimeämättä jättäminen on näin myös politiikkaa. Solidaarisuustalouden tunnistaminen erilliseksi toiminnan kentäkseen on keskeinen asia koko toiminnan kannalta. Solidaarisuustalouden parissa pyritään nimenomaan tulemaan toisenlaisiksi taloudellisiksi toimijoiksi ”kuvittelemalla taloutta toisin” (Gibson-Graham 2006b). Aivan samalla tavalla ”taloudellinen ihminen” on itseään vahvistava käsitys. Tutkijoiden olisikin tärkeää tunnistaa kategorioiden merkitys oman position rakentumisen kannalta ja ”jakamistalouden” kaltaisten kattokäsitteiden potentiaalisesti poliittinen merkitys.

[1] Tällaisen talouden perustan korostaminen on tuttua myös degrowth-keskusteluista (Eisler 2007, 12; Joutsenvirta ym. 2016) ja feministisen kirjallisuuden parista (Gibson-Graham 2006a; Mies & Bennholdt-Thomsen 1999).

Kirjallisuus

Arvidsson, Adam & Nicolai Peitersen. 2016. The Ethical Economy. Rebuilding Value After the Crisis. New York: Columbia University press.

Boyle, David & Sarah Bird. 2014. Give and Take. How Timebanking is Transforming Healthcare. Stroud: Timebanking UK.

Boyle, David & Michale Harris. 2009. The Challenge of Co-Production. Lontoo: NESTA / New economics foundation.

Boyle, David, Julia Slay & Lucie Stephens. 2010. Public Services Inside Out. Putting Co-Production into Practice. Lontoo: NESTA / New economics foundation.

Bruun, Otto, Teppo Eskelinen, Ilkka Kauppinen & Hanna Kuusela. 2009. Immateriaalitalous. Kapitalismin uusin muoto. Helsinki: Gaudeamus.

Caffentzis, George & Silvia Federici. 2014. “Commons Against and Beyond Capitalism”. Community Development Journal 49:S1, i92–i105.

Cahn, Edgar. 2004. No More Throwaway People. The Co-Production Imperative. Washington: Essential books.

Eisler, Riane. 2007. The Real Wealth of Nations: Creating a Caring Economics. San Fransisco: Berrett-Koehler.

Gibson-Graham, J.K. 2006a. The End of Capitalism (as We Knew It). A Feminist Critique of Political Economy. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Gibson-Graham, J.K. 2006b. A Postcapitalist Politics. Minneapolis: University of Minnesota press.

Gregory, Lee. 2015. Trading Time. Can Exchange Lead to Social Change? Bristol: Policy Press.

Halpern, David. 2010. The Hidden Wealth of Nations. Cambridge: Polity Press.

Hearn, Alison. 2010. “Structuring Feeling: Web 2.0, Online Ranking and Rating, and the Digital ‘Reputation’ Economy”. Ephemera 10:3/4, 421–438.

Helfrich, Silke. 2013. “Economics and Commons?! Towards a Commons-Creating Peer Economy.” Julkaisussa Economics and the Common(s): From Seed Form to Core Paradigm. A report on an international conference on the future of the commons. Heinrich Böll Foundation.  

Jakonen, Mikko. 2013. Yksityinen jakamistalous. http://www.commons.fi/yksityinen-jakamistalous (Luettu 15.2.2017).

Jakonen, Mikko & Tiina Silvasti. 2015. ”Johdanto – Palvelukseen halutaan: Talouden uudet muodot”. Teoksessa Talouden uudet muodot, Mikko Jakonen & Tiina Silvasti (toim.): Helsinki: Into Kustannus, 9–23.

Joutsenvirta, Maria, Tuuli Hirvilammi, Marko Ulvila & Kristoffer Wilen. 2016. Talous kasvun jälkeen. Helsinki: Gaudeamus.

Lahti, Vesa-Matti & Jenni Selosmaa. 2013. Kaikki jakoon! Kohti uutta yhteisöllistä taloutta. Jyväskylä: Atena.

Lasker, Judith, Ed Collom & Corinne Kyriacou. 2011. “Time Banks in the United States: Organizational and Membership Diversity.” Paper presented at the annual meeting of the Society for the Study of Social Problems, Las Vegas, NV, August 20.

Mies, Maria & Bennholdt-Thomsen, Veronika. 1999. The Subsistence Perspective. Beyond the Globalised Economy. Lontoo: Zed books.

Miller, Ethan. 2004. Solidarity Economics. Strategies for Building New Economies from the Bottom-Up and the Inside-Out. http://base.socioeco.org/docs/doc-7377_en.pdf (Luettu 15.2.2017).

Miller, Ethan. 2009. “Other Economies Are Possible: Building a Solidarity Economy.” Teoksessa Post-Capitalist Alternatives: New Perspectives on Economic Democracy, toim. Ethan Miller & Michael Albert. Lontoo, Ontario: Socialist Renewal Publishing Project, 16–22.

Miller, Ethan. 2010. “Solidarity Economy: Key Concepts and Issues”. Teoksessa Solidarity Economy I: Building Alternatives for People and Planet, toim. Emily Kawano, Thomas Neal Masterson & Jonathan Teller-Ellsberg. Amherst, MA: Center for Popular Economics.

Nörgård, Jörgen 2013. “Happy Degrowth Through More Amateur Economy”. Journal of Cleaner Production  38, 61–70.

Powell, Jeff. 2002. Petty Capitalism, Perfecting Capitalism or Post-capitalism? Lessons from the Argentinian Barter Network. ORPAS – Institute of Social Studies (The Hague) Working Paper 357.

Parks, Roger, Paula Baker, Larry Kiser, Ronald Oakserson, Elinor Ostrom, Vincent Ostrom & Stephen Percy. 1981. “Consumers as Co-Producers of Public Services. Some Economic and Institutional Considerations”. Policy studies journal 9:7, 10011011.

Poirier, Yvon. 2014. Social Solidarity Economy and Related Concepts. Origins and definitions: An International Perspective. http://base.socioeco.org/docs/solidarity_economy_and_other_concepts-poirier-july-2014.pdf (Luettu 15.2.2017).

Rodden, John. 2006. “Reputation and its Vicissitudes”. Society 43:3, 7580.

Scholz, Trebor. 2014. Platform Cooperativism vs. the Sharing Economy.  https://medium.com/@trebors/platform-cooperativism-vs-the-sharing-economy-2ea737f1b5ad (Luettu 15.2.2017).

Serkkola, Eira. 2017. ”Aikapankit ovat jakamistaloutta, mutta niissä ei liiku raha”. Kirkko ja Kaupunki 2/2017, 8-9.

Seyfang, Gill & Noel Longhurst. 2016. “What Influences the Diffusion of Grassroots Innovations for Sustainability? Investigating Community Currency Niches”. Technology Analysis & Strategic Management 28:1, 1–23.

Seyfang, Gill. 2003. “With a Little Help from my Friends: Evaluating Time Banks as a Tool for Community Self-Help.” Local Economy 18, 257264.

Seyfang Gill. 2004. “Working outside the Box: Community Currencies, Time Banks and Social Inclusion.” Journal of Social Policy 33:1, 49–71.

Spice. 2017. We create meaningful change in communities. . http://www.justaddspice.org/ (Luettu 15.2.2017).

Stavrides, Stavros. 2016. Common space. The City as Commons. Lontoo: Zed books.

Venäläinen, Juhana. 2016. Sosiaalisen median kimppakyytiyhteisöt jakamistalouden rajapintoina. Esitelmä Sosiologipäivillä 17.3.2016

Whiteley, Paul F. 2000. “Economic Growth and Social Capital”. Political Studies 48, 443466.

World Bank. 1998. The Initiative on Defining, Monitoring and Measuring Social Capital. Overview and Program Description. Social Capital Initiative, Working Paper 1.

 

 

Konttoreista monitilatoimistoiksi

peterimerjakinnunenkirstilempiainen

 

 

 

 

Teksti perustuu Sosiologia-lehdessä 2/2017 julkaistuun artikkeliin Konttorista monitilatoimistoksi. Työn tilojen etnografnen analyysi.

Antropologi Marcel Mauss kirjoitti vuonna 1935 ruumiin tekniikoista. Ruumiin tekniikoilla Mauss pyrki kiinnittämään huomion siihen, miten jokainen kulttuuri ja aikakausi opettaa omat tapansa kävellä, istua, tanssia ja nukkua. Ei ole esimerkiksi luonnollista tapaa istua, vaan meidät sosiaalistetaan oman aikamme ja kulttuurimme istumistapaan. Maussin teksti sisältää runsaasti arjen havaintoja siitä, miten hän tunnistaa nuoren sukupolven esimerkiksi uivan ja kävelevän eri tavalla kuin hänelle lapsena opetettiin.

Sosiologia-lehden (2/2017) artikkelimme käsittelee sitä, miten työtilat muotoilevat ruumiillisia toimijoita ja itse työn käytäntöjä. Emme kirjoita julkilausutusti ruumiin tekniikoista, mutta artikkelia voi lukea myös kertomuksena siitä, miten eri aikakausien toimistoympäristöt opettavat meille erilaisia ruumiin tekniikoita. Vaikka materiaaliset ympäristöt ohjaavat askeliamme, toimintaamme, sosiaalisia suhteitamme ja jopa tapaamme ajatella, hyvin harvoin meillä on aikaa pysähtyä miettimään tätä.

1980- ja 1990-lukujen toimistoissa kahvihuoneet, tupakkahuoneet, kopiokoneen tilat ja erilaiset käytävät muodostivat tärkeän resurssin. Ne sallivat työntekijöiden vastarinnan. Kahvihuoneessa voitiin yhdessä käsitellä sitä, miten pomo oli toiminut tyhmästi tai miten turha uusi organisaatiomuutos oli. Niissä käytiin myös paljon epävirallisia keskusteluita, joiden avulla työ saatiin sujumaan. Vastarinnan lisäksi epäviralliset keskustelut toimivat työpaikan jaettujen tulkintakehyksien rakentajina. Yhteisyys ja työpaikan ”me-henki” rakentuivat siis keskeisesti näissä arkisissa kohtaamisissa.

Nykyistä monitilatoimistoa voi ajatella yrityksenä tuotteistaa 1980- ja 1990-lukujen käytäväkohtaamiset. Sitä voisi myös ajatella yrityksenä tuotteistaa naistapaiset (Jokinen 2004) työpaikan käytännöt. Monitilatoimisto pyrkii tuottamaan työtilan, jossa pääosa toimistosta on avointa tilaa, jonka ajatellaan väkisinkin tuottavan ”mikromanagerointia” helpottavia spontaaneja kohtaamisia ja uusia innovaatioita tuottavaa vuorovaikutusta.

Mauss näki sukupuolen ja iän keskeisinä taustatekijöinä sen suhteen, minkälaisia ruumiin tekniikoita meidän sallitaan omaksua. Tutkimuksemme perusteella näyttää siltä, että monitilatoimiston tuotteistettu informaali tila määrittyy ensi sijassa maskuliinisin merkityksin. Yhteinen virkistäytymiseen varattu avotila saattoi merkityksellistyä niin vahvasti maskuliinisena, että naiset saattoivat kertoa, että tila ei kuulu kaikille. Kun entiset koruttomat kahvihuoneet korvataan ns. ”Chill out” -alueilla, joista voi nykyisin löytyä pleikkapelejä, pöytäjalkapallo ja fat boy -säkkejä, näkyvimmin siellä aikaansa viettävät nuoret miehet. Uusi materiaalinen ympäristö valjastaa perinteisesti nuorten miesten vapaa-aikaan kuuluneet toiminnot työpaikan resurssiksi. Samalla nuorten miesten leikilliset ruumiin tekniikat alkavat edustaa meille ”innovatiivisuutta”, ja heidän parempi näkyvyytensä työpaikalla voi taata heille vakaamman urakehityksen.

1980- ja 1990-lukujen toimistot ilmaisivat työpaikan hierarkkisen järjestyksen avoimesti. Hierarkian pystyi lukemaan niin työpaikan alakerroksien opastauluista, työpaikkojen puhelinluetteloista kuin työhuoneiden koosta. Monitilatoimisto esittäytyy näennäisesti hierarkiattomana ja työntekijöiden ”vapauttajana”, vaikka se tosiasiassa pyrkii nielaisemaan informaalin tilan ja kenties myös sen mahdollistamat ruumiin tekniikat organisaation tavoitteita palveleviksi. Kun koko toimisto muuttuu yhdeksi isoksi ”kahvihuoneeksi” ja ”käytäväksi” se menettää jotain olennaista entisen kahvihuoneen ja tupakkatilan vapaamuotoisuudesta ja epävirallisuudesta. Vastarinnan ja vaihtoehtoisten tulkintojen paikkoina niitä ei enää voi käyttää.

KIRJALLISUUS

Jokinen, Eeva. 2004. Kodin työt, tavat, tasa-arvo ja rento refleksiivisyys. Teoksessa Ruumis töihin. Käsite ja käytäntö, Eeva Jokinen, Marja Kaskisaari ja Marita Husso toim. Tampere: Vastapaino, 285–304.

Mauss, Marcel. 1973. Techniques of the body. Economy and society, 2(1), 70-88. Ranskankielinen alkuperäisteksti 1935.

 

Sosiologit vastaan taskulaskimet

 

olli_pääkuvablogi_outi

 

 

 

 

The New York Times julkaisi maaliskuun 17. päivänä kirjoituksen, joka käsitteli taloustieteen hegemonista asemaa julkisessa keskustelussa ja politiikan linjapäätöksissä. Jutun otsikko oli puettu kutkuttavan heuristisen fiktion muotoon: ”What if Sociologists Had as Much Influence as Economists?” Taloustieteiden valta-aseman ilmeisenä kääntöpuolena on yhteiskunnallisten ilmiöiden kehystyminen ensisijaisesti talouden termein. Taloudesta on tullut jopa eräänlainen ajattelua ja toimintaa muovaava käsitteellinen kehys ja viimekätinen viittausperusta, joka määrittää, mitkä kysymykset ovat kysymisen arvoisia ja jonka puitteissa asiat merkityksellistyvät ja tulevat ymmärrettäviksi. Tämä kaventaa yhteiskunnallista ajattelukykyämme. Kuten artikkelin kirjoittaja Neil Irwin kiteyttää: ”Sanotaan, että kun sinulla on käytössäsi pelkkä vasara, joka ikinen ongelma näyttää naulalta. Ja kun jokainen poliittinen neuvonantaja on taloustieteilijä, on vaarana, että jokainen ongelma näyttää väkilukuun suhteutetulta riittämättömältä bruttokansantuotteelta.”

Irwin ei väheksy taloustieteen merkitystä; hän vain korostaa, että sen tarjoamat vastaukset ovat osittaisia. Hänen mukaansa sosiologit saattaisivat esimerkiksi pystyä selittämään taloustieteilijöitä huomattavasti paremmin, mikä Yhdysvalloissa ja muissa kehittyneissä yhteiskunnissa on viime vuosina mennyt vikaan – ovathan he toiminnassaan ja työssään omistautuneet sen pohtimiseen, miten yhteiskunnat ovat rakentuneet ja miten ne toimivat.

Viikko New York Timesin artikkelin ilmestymisen jälkeen Yle julkaisi hyvin samansuuntaisen uutisen, ”Yhteiskuntaa selitetään taskulaskimella – ennen siihen tarvittiin sosiologi”. Kuten edellinen, Ylenkin juttu korostaa sosiologisen tiedon tarvetta tänään, joskin siinä korostuu haikaileminen sosiologien kadotetun vaikutusvallan perään. Sodanjälkeisenä aikana sosiologit kelpasivat julkisiksi asiantuntijoiksi hyvinvointivaltion rakennustyöhön, ja sosiologinen ajattelutapa pesiytyi vähitellen instituutioihin ja valtionhallintoon. Sittemmin sosiologit jutun mukaan kuitenkin ”katosivat – vaikka juuri tänään heitä kaivattaisiin”.

On ironista ja suorastaan surkuhupaisaa, että Ylen juttu sosiologien katoamisesta julkaistiin 24.3., päivänä, jolloin Tampereen yliopistossa oli samaan aikaan käynnissä vuotuiset Sosiologipäivät. Niille kokoontui yli 500 sosiologia ja sosiologian ystävää keskustelemaan yhteiskunnasta. Jutussa ei mainita päiviä sanallakaan. Käsillä oleva numero sisältää koosteen Sosiologipäivistä ja niillä pidetyistä työryhmistä. Toivottavasti tämä paikkaa aukkoa osaltaan ja osoittaa huhut sosiologien katoamisesta ennenaikaisiksi. On myös oireellista, että juttuun valitut haastateltavat olivat pääosin emeritusprofessoreja – hahmoja suomalaisen sosiologian nostalgisoidulta kultakaudelta, jolloin sosiologialla oli jutun mukaan vielä väliä. Sosiologian menetetyn suuruuden surkuttelu ja haikailu tarjoavat kuitenkin hyvin laihan lohdun, sillä tämä ei anna minkäänlaisia kirjoittamisen, opettamisen ja ajattelemisen välineitä eikä työkaluja yhteiskuntaan osallistumiseen saati äänensä kuuluville saamiseen.

Tässä numerossa julkaistavat artikkelit pyrkivät kukin tavallaan valottamaan moninaisia prosesseja, jotka kytkeytyvät keskeisiin viimeaikaisiin yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin Suomessa: hyvinvointivaltion haurastumiseen, yhteiskunnan yhä useampien sektorien muuttumiseen entistä vahvemmin markkinaehdoilla toimivaksi ja valtasuhteiden muuttumiseen piiloisemmiksi esimerkiksi työelämässä. Artikkelit pyrkivät vastaamaan siihen, mitä tämä merkitsee työntekijöille, hyvinvointipalveluiden käyttäjille, yhteiskunnan huono-osaisille tai niille, jotka pyrkivät luomaan vaihtoisia olemien tapoja kulutuskulttuurissa. Sama teema jatkuu myös Keskustelua ja avauksia -palstalla, jossa ruoditaan talouden uusien muotojen käsitteellistämiseen kietoutuvia poliittisia kysymyksiä sekä kirja-arvioissa, joissa muun muassa globaalin epäoikeudenmukaisuuden kysymyksiä käsitellään niin karkottamisen logiikan, meren ja merenelävien kuin republikaaniäänestäjienkin kannalta.

Sukupuoli on vahvasti läsnä numeron kahdessa ensimmäisessä artikkelissa. Ensimmäisessä niistä Merja Kinnunen, Kirsti Lempiäinen ja Virve Peteri tutkivat, miten työtilat muovaavat työtä ja työntekijää. Kolmella eri vuosikymmenellä (1980-, 1990- ja 2010-luvuilla) kerätyn etnografisen aineiston avulla he osoittavat, minkälaisia ruumiillisuuden hallinnan ja esittämisen tapoja työntekijöiltä on vaadittu. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että teollisen toimiston tuottamien naistapaisen epämuodollisten kohtaamisten tietoinen lisääminen ei aina onnistu jälkiteollisessa toimistossa: monitilatoimistossa kohtaamiset ja kommunikaatio voivat paradoksaalisesti vähentyä sekä työntekijöiden tila samalla kaventua.

Toinen sukupuolittumisen dynamiikkaa tarkasteleva artikkeli on Tuomo Laihialan ja Maria Ohisalon tutkimus leipäjonoista. Vaikeasti tavoitettavan väestönosan, ruoka-apuun turvautuvien, tilannetta tutkitaan kvantitatiivisen analyysin keinoin. Laihiala ja Ohisalo selvittävät, millaiset sukupuolittuneet tekijät johtavat ruoka-apuun tukeutumiseen ja osoittavat, että leipäjonoissa ilmenee yksinäisille, usein keski-ikäisille työttömille miehille kasautuva hyvinvoinnin eriarvoisuus eli miestapainen syrjäytyminen. Samalla ne kuvastavat myös naistapaista köyhyyttä: yksin asuville tai yksinhuoltajanaisille – tyypillisimmin eläkeläisille – kasautuu tulonjaon eriarvoisuus, joka kertoo naisten kohtaamasta rakenteellisesta eriarvoisuudesta.

Myös Aila-Leena Matthies kartoittaa suomalaisen yhteiskunnan tarjoamien palveluiden ja kansalaisten suhdetta, joskin astetta teoreettisemmasta näkökulmasta. Matthies tutkii, miten hyvinvointipalveluiden käyttäjien kokemukset osallistumisesta suhteutuvat osallistumisparadigmaan ja sen lupauksiin. Analyysissaan Matthies soveltaa osallistumisparadigman tarkasteluun valistuksen dialektiikka, joka mahdollistaa osallistumisen lupauksien ja petoksien dynamiikan tarkastelun. Lopputulemana hän esittää, että joukkopetoksen uhasta huolimatta osallistumisen lupauksista ei pidä luopua. Tärkeää olisi sen sijaan kiinnittää huomiota siihen, saavatko palvelujen käyttäjät osallistumisensa myötä pysyvästi parempaa elämää ja aitoja vaikutusmahdollisuuksia.

Satu Husso tuo puolestaan esiin suomalaisen kasvu- ja kulutuskriittisen liikkeen esittämiä visioita kestävästä kulttuurista ja siihen vaadittavasta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Michel Foucault’n etiikan teoriaa hyödyntämällä Husso osoittaa, miten liike voimaannuttaa subjekteja yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen rakentamalla narratiivia ekososiaalisesti sivistyneestä subjektista. Liikkeen esittämä narratiivi toimii myös poliittisena utopiana yhteiskunnasta, joka ei perustu jatkuvaan kuluttamiseen ja kasvamiseen.

 

Johtajuuden visuaaliset kategoriat

Jari Martikainen1Hujala Anneli kuva iso2

 

 

 

Teksti perustuu Sosiologia-lehdessä 1/2017 julkaistuun artikkeliin Johtajuuden visuaaliset kategoriat.

Johtamisesta ja johtajuudesta puhutaan paljon, mutta voisimmeko kysyä myös, miten näemme johtajuuden? Visuaalisuus on läsnä kaikkialla ympärillämme, joten on hyvin todennäköistä, että se vaikuttaa myös käsityksiimme johtajuudesta.

Tarkastelemme artikkelissamme johtajuuteen liittyviä visuaalisia tekijöitä muotokuvamaalausten kautta.  Tutkimuskokeilumme lähti liikkeelle kahden eri tieteenalaa edustavan tutkijan inspiroivasta vuoropuhelusta: huomasimme, miten johtamisen maailma ja visuaalinen kulttuuri kietoutuvat toisiinsa. Visuaalisessa painotuksessaan tutkimuksemme poikkeaa valtavirran johtamistutkimuksesta, joka edelleen pohjautuu paljolti juuri kielellisiin aineistoihin. Organisaatio- ja johtamistutkimuksessa on vasta viime aikoina herännyt kiinnostus visuaalisia ja materiaalisia ulottuvuuksia kohtaan.

Meille ihmisille on tyypillistä, että kategorisoimme eli luokittelemme muita ihmisiä ja ympäristöämme jatkuvasti sekä tietoisesti että tiedostamattomasti. Kategorisoidessamme jäsennämme maailmaa ja suuntaamme toimintamme sosiaalisissa tilanteissa: näin ollen kategorisointi on merkittävä vuorovaikutuksen resurssi. Harvey Sacks kehitti jäsenyyskategoria-analyysin 1960-luvulla tutkiakseen niitä periaatteita ja menetelmiä, joilla ihmiset luokittelevat itseään ja toisiaan erilaisiin jäsenyyskategorioihin sosiaalisissa tilanteissa. Vaikka jäsenyyskategoria-analyysia on sovellettu pääosin kielellisiin aineistoihin, Sacks sovelsi menetelmää alusta lähtien myös visuaalisiin aineistoihin. Seuraamme tutkimuksessamme tätä visuaalisen kategorisoinnin juonnetta ja tutkimme, millaisia johtajuuteen liittyviä kategorioita visuaalisten vihjeiden perusteella muodostetaan.

Kokeilevassa tutkimuksessamme oli mukana seitsemän osallistujaa. Osallistujille näytettiin yhdeksän kuvaa maalauksista, joissa jokaisessa oli yksi henkilö. Tutkimustilanteessa sovittiin, että kuvia katsotaan ikään kuin uuden johtajan rekrytointitilanteena. Osallistujia pyydettiin kertomaan, millaisena johtajana he pitivät kuvan esittämää henkilöä ja perustelemaan tulkintansa kuvassa näkyvien elementtien avulla. Muotokuvia katsellessa huomiota kiinnitettiin ilmeisiin, eleisiin, pukeutumiseen, värin ja tilan käyttöön sekä näistä visuaalisista vihjeistä rakentuviin merkityksiin.

Kuvat valittiin etukäteen, ja mukaan etsittiin mahdollisimman erilaisia kuvia. Maalaukset olivat eri aikakausilta, ja niiden esittämät ihmiset olivat eri-ikäisiä naisia ja miehiä, jotka käyttäytyivät ja elehtivät eri tavoin, olivat erilaisissa asennoissa, asettuivat tilaan vaihtelevilla tavoilla sekä poikkesivat toisistaan ulkoiselta olemukseltaan. Myös visuaalisten elementtien käytössä oli vaihtelua.

Tutkimuksessamme kuvien keskeinen tehtävä oli se, että niiden avulla pyrittiin houkuttelemaan esiin ja haastamaan automatisoituneita johtajuutta koskevia ajattelutapoja. Miellämme kuvat ”vieraskulttuurisiksi peileiksi” tai ”vastakuviksi”, joita katsoessaan ihminen tarkastelee paitsi kuvia myös omia käsityksiään kuvien esittämistä henkilöistä, tapahtumista ja ilmiöistä.

Tunnistimme aineistosta seitsemän johtajuuskategoriaa, jotka jaoimme kahteen ryhmään: johtajuuden stereotypioihin ja johtajuuden murtumiin. Sinällään tutuntuntuisissa johtajuuskategorioissa olennaista on niihin sisältyvä visuaalinen ulottuvuus. Stereotyyppisiä johtajuuskategorioita edustivat valoisa vuorovaikuttaja, kylmä etäisyydenottaja, välinpitämätön löysäilijä ja ryhdikäs visionääri. Johtajuuden murtumiksi tulkitsimme päällekäyvän uudistajan, koreilevan narsistin ja punastelevan tunteilijan johtajuuskategoriat.

Erityisen mielenkiintoista kuviin perustuvassa tarkastelussa oli se, miten pienistä, yksityiskohtaisista ja hyvinkin vähäpätöisistä visuaalisista aineksista ja vihjeistä nämä tutut kategoriat ja osallistujien mielestä ”hyvän” tai ”huonon” johtajuuden tunnusmerkit rakennettiin. Esimerkiksi sen, että henkilö oli asetettu kuvaan etualalle, tulkittiin kertovan hänen johtamistyylistään: johtaja pyrki ulos totutuista raameista tulemalla liian lähelle katsojaa. Erään kuvatun henkilön kynsistä puolestaan pääteltiin, että hän on saattaisi olla johtajana hermostunut ja lyhytjänteinen. Kielellisten konstruktioiden rinnalla konventionaaliset visuaaliset järjestykset näyttävät siten olevan vahvasti läsnä, kun pidämme yllä ja uusinnamme totuttuja ajattelumallejamme.

Se, miten kategorisoimme ihmisiä, vaikuttaa siihen, miten suhtaudumme heihin. Näemme kategorisoinnin – myös ”visuaalisen kategorisoinnin” – ennen kaikkea sosiaalisen vuorovaikutuksen resurssina, joka ohjaa toimintaamme. Kategorisoimalla johtajuutta teemme samalla valintoja siitä, miten itse toimimme johtamisen toisena osapuolena. On hyvä tiedostaa ja muistaa, että visuaalinen ulottuvuus ja koko visuaalinen kulttuurimme on läsnä myös silloin kun määrittelemme johtajuutta ja omaa osuuttamme johtamiseen liittyvässä vuorovaikutuksessa.

 

 

Ympäristönsuojelusta jätetalouteen

valkonen ym.

 

 

 

 

Teksti perustuu Sosiologia-lehdessä 1/2017 julkaistuun artikkeliin Jätehallinta ja ympäristönsuojelu.

Suomalainen jätepolitiikka on murroksessa, jossa yhä kasvavien jätemäärien aiheuttamia ympäristöongelmia on alettu ratkoa talouden kysymyksenä. Muutosta vauhdittaa EU:n pyrkimys siirtyä kiertotalouteen, jossa materiaalit ja niihin sitoutunut arvo pyritään säilyttämään kierrossa mahdollisimman pitkään. Kiertotaloudessa katsotaankin olevan miljardien kasvupotentiaali, jonka hyödyntämiseksi jätehuoltoa kehitetään Suomessa jatkuvasti.

Yhdyskuntajätteen osalta materiaalien hyödyntämisen tehostamisessa kansalaisilla on tärkeä rooli, sillä merkittävä osa yhdyskuntajätteestä syntyy kotitalouksissa. Jätehuollon kiristyvien tavoitteiden saavuttaminen edellyttää siis kotitalouksien osallistumista ja sitoutumista. Kotitalouksia opastetaan ja velvoitetaan jätteiden lajitteluun ja vähentämiseen, mutta osana kiertotalouden kokonaisuutta niille näyttää jäävän maksajan rooli riippumatta siitä, kuinka paljon ne jätettä tuottavat tai kuinka tarkkaan jätteensä lajittelevat.

Artikkelissamme (Sosiologia 1/2017) kysymme, millaiseen toimintapoliittiseen näkemykseen jätteestä suomalainen jätepolitiikka perustuu ja millaisia seurauksia tällä on alueellisen jätehuollon toteutuksessa sekä kansalaisten arjessa. Kolmivaiheisessa analyysissamme tarkastelimme jätteeseen kytkeytyviä hallinnallisia prosesseja valtakunnan poliittisen päätöksenteon ja Lapin alueellisen jätehuollon organisoimisen tasoilla sekä lappilaisten kuluttajien asemoitumisena suhteessa jätteeseen ja jätehallinnan tavoitteisiin. Tutkimusaineistonamme olivat kansalliset jätelaki- ja lainvalmisteluasiakirjat sekä Lapin jätehuoltoa käsittelevät lehtikirjoitukset Suomen Euroopan unionin jäsenyyden ajalta.

Suomalainen jätepolitiikka on käynyt läpi huomattavia muutoksia koko Suomen EU-jäsenyyden ajan, mutta läpileikkaavana teemana on ollut pyrkimys vähentää jätteen määrää ihmisten terveyden ja ympäristön suojelemiseksi. Samalla on haluttu turvata Suomen kilpailukyky ja työllisyys. Jätepolitiikassa kierto- ja materiaalitalous ovat käsitteinä mahdollistaneet jätteen ympäristö- ja taloussuhteiden tarkastelun samanaikaisesti, jolloin on voitu sovittaa yhteen moniin suuntiin vetäviä intressejä ja päätyä toteuttamiskelpoiseen poliittiseen johtopäätökseen.

Jätehuollon alueelliset käytännön ratkaisut muotoutuvat valtakunnallisesti määriteltyä ratkaisua tulkitsemalla ja soveltamalla. Jätehuollon kiristyviin ympäristötavoitteisiin on monissa kunnissa vastattu jätteenkäsittelyä keskittämällä ja järjestämällä kuljetus liiketoimintamallin mukaisesti toimivien jätehuolintayritysten avulla. Lapissa jätehuollon lakisääteisistä palvelutehtävistä huolehtii pääasiassa kolme kuntien yhteisesti omistamaa jäteyhtiötä.

Maakunnallisessa jätehuollon organisoimisessa jäte näyttäytyy hallinnallisena ongelmana, joka on ratkaistava mahdollisimman helposti, tehokkaasti ja ennen kaikkea ”kokonaistaloudellisesti”. Toteuttamiskelpoisen jätehuollon lähtökohtana on siis kustannustehokkuus. Myönteiset ympäristötavoitteet nähdään puolestaan taloudellisesti hyvin suunnitellun, organisoidun ja toteutetun jätehallinnan seurauksena, ei päämääränä sinällään. Tässä jätetaloudeksi nimittämässämme maakunnallisessa jäteongelman ratkaisussa ympäristö on alistettu talouden sisään sillä oletuksella, että kokonaistaloudellisesti kannattava jätehallinta on myös ympäristöllisesti kestävää.  Liiketoimintamallin omaksuminen on johtanut kuitenkin ristiriitaiseen tilanteeseen, kun ympäristön suojelun kannalta tärkeä jätemäärien väheneminen muuttuukin talouden tuotto-ongelmaksi ja jätteestä voi tulla pulaa. Jäteyhtiöiden toiminta on riippuvaista tasaisista jätevirroista ja vähentynyttä jätemäärää joudutaan kompensoimaan kuluttajien jätemaksuja korottamalla.

Jätehuollon organisoiminen ja erityisesti jätemaksut suhteessa jätehuollon ympäristöllisiin tavoitteisiin ovatkin herättäneet Lapissa paljon keskustelua.  Kuluttajakansalaisille jäte määrittyy edelleen jonakin, jota on ympäristönsuojelullisessa mielessä liikaa ja jonka määrän vähentämiseen jätehuollon pitäisi tähdätä. Kun kansalaisia ei palkita jätteiden omaehtoisesta vähentämisestä ja ekologisista valinnoista, vaan päinvastoin ”rangaistaan” kovenevin jätemaksuin, jätehuollon päämäärät ja oikeutus asettuvat kyseenalaisiksi.

Kierto- ja materiaalitalouden käsittein muovatun jätehallinnan toiminnan edellytys on, että kotitaloudet toteuttavat jätepolitiikan mukaisia jätteen lajittelun ja kierrätyksen käytäntöjä eli tuottavat jätettä jätehuollon tarpeisiin. Vaikka kiertotalous mahdollistaa jäteongelman ratkaisemisen maakunnallisella tasolla jätetaloudellisesti riittävän yhdenmukaisin kriteerein, se ei kokonaan kykene poistamaan jätehallinnan sisäistä ristiriitaisuutta eikä siksi saa erilaisia toimijoita asettumaan sen tueksi.  Analyysimme osoittaa, että jätehuollon maakunnallinen ratkaisu ei ole saanut kansalaisten hyväksyntää, eivätkä he siksi ole sitoutuneet jätehallinnan subjekteiksi toteuttamaan jätepolitiikan mukaisia jäteaskareita.

Kaupungin rajat. Sosiaalikeskus Satama, nuorisopolitiikka ja romanit

17572000_10156084513354012_425908838_o-rajattu

Kirjoitus perustuu Sosiologia-lehden numerossa 1/2017 julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Artikkelini on tapaustutkimus kaupunkitilasta käydystä kiistasta, sosiaalikeskus Satamasta ja sen pihalla sijainneesta romanileiristä. Tapaus on esimerkki kahden Suomessa marginaalisen ilmiön, talonvaltauksen ja liikkuvan väestön, kietoutumisesta yhteen kaupunkitilassa sekä paikallishallinnon keinovalikoimasta hoitaa tilanne. Tapaus valottaa niin helsinkiläistä talontaltausliikettä kuin Itä-Euroopan romanien tilannetta Suomessa ja Helsingissä.

Sosiaalikeskus Satama oli vuosina 2009-2011 Helsingin Kalasatamassa sijainnut niin sanottu autonominen sosiaalikeskus, paikka omaehtoiselle, markkinoista vapaalle toiminnalle. Kyseessä oli asuinalueeksi kaavoitetulla alueella sijainnut, purkutuomion alla ollut vanha konttiterminaalirakennus, jonka arvioitu käyttöaika oli 3-5 vuotta. Helsingin kaupunki vuokrasi rakennuksen talonvaltausliikkeelle: vuokrasopimus solmittiin kaupungin kiinteistöviraston alaisen tilakeskuksen ja nuorisoasiainkeskuksen (nk) välille, ja edelleen nk:n ja talonvaltaajien Vapaa katto ry:n välille. Helsingin nuorisoasiainkeskuksen yhteistyöllä talonvaltausliikkeiden kanssa on pitkä historia, joka ulottuu aina Lepakon valtaukseen asti. Tutkimassani Sataman tapauksessa nk perusteli yhteistyötä sekä (nuoriso-)politiikassa voimakkaalla aktiivisen kansalaisuuden diskurssilla että tarpeella rauhoittaa Helsingissä edellisinä vuosina vellonut ”talonvaltausaalto”, joka voimistui etenkin sosiaalikeskus Siperian (2002-2006) tuhouduttua tulipalossa.

Talonvaltausliikkeessä osa toimi Vapaa liikkuvuus -verkostossa, joka oli tehnyt avustavaa vapaaehtoistyötä Itä-Euroopasta tulleiden romanien parissa. Tästä syystä pian Sataman perustamisen jälkeen sen pihalle muodostui romanien asuntovaunuleiri, johon niin Helsingin kaupunki kuin media reagoivat voimakkaasti. Romanien lähtömaiden, Romanian ja Bulgarian, täysivaltainen EU-jäsenyys ja vapaa liikkuvuus astuivat voimaan vuonna 2007, minkä jälkeen suomalaisten kaupunkien katukuvaan alkoi ilmestyä suomalaiselle hyvinvointivaltiolle vieraita ilmilöitä kuten kerjäämistä, herättäen hämmennystä ja ärtymystä (Koskela 2009, 205; Oksanen 2012, 253). Ongelmana on, että romanit putoavat suomalaisen asumisperustaisen ja valtiokeskeisen hyvinvointiturvan ulkopuolelle (Saarinen 2012). EU-kansalaisina heillä on oikeus oleilla maassa kolme kuukautta, mutta vapaan liikkuvuuden sääntöjen mukaan heillä ei ole oikeutta kohdemaan sosiaaliturvaan. Perimmäinen ongelma on romaneiden lähtömaiden tilanne, joka käytännössä pakottaa heidät etsimään toimeentuloa varakkaammista EU-maista. Itä-Euroopan maiden kommunististen hallintojen kaaduttua romanit on aktiivisesti syrjäytetty, ja monet heistä elävät köyhyydessä ilman toivoa työllistymisestä tai riittävästä sosiaaliturvasta. (Leinonen & Vesalainen 2008, 23–35; Tervonen 2012, 145.)

Kaupungin nuorisotoimi sekä Sataman ja Vapaa liikkuvuuden aktiivit pyrkivät politisoimaan romanien tilannetta Helsingissä. Nuorisolautakunta esitti kaupunginhallitukselle, että se ryhtyy selvittämään vaihtoehtoisen leiriytymispaikan järjestämistä, sillä Sataman pihalla ollut leiri ei ollut kenenkään mielestä ihanteellisin ratkaisu romanien asumistilanteen ratkaisemiseksi. Kaupunginhallitus kuitenkin päätti jättää esityksen käsittelemättä. Leiri, ja laajemmin romanien majoittuminen kaupungissa, suljettiin poliittisen prosessin ulkopuolelle ja leiriin haettiin puuttumiskeinoja viranomaistoimin muun muassa lastensuojeluun, paloturvallisuuteen, roskaamiseen ja epäiltyyn rikollisuuteen puuttumalla (ks. myös Koskela 2009, 241). Nuorisotoimen ajama aktiivisen kansalaisuuden politiikka jäi näin järjestys- ja turvallisuuspolitiikan jalkoihin.

Lainvoimaista vuokrasopimusta ei kuitenkaan voinut purkaa perusteetta eivätkä Sataman aktiivit suostuneet häätämään leiriä, vaikka olisivat siten saaneet sosiaalikeskukselle toimintarauhan.  Lopullisen ratkaisun kiistaan toi päätös, jonka rakennuslautakunta teki kiinteistöviraston aloitteesta, purkaa Sataman rakennus alueen nopeutuneiden rakennussuunnitelmien sekä rakennuksen huonon kunnon takia. Vuokrasopimukset siis purettiin, mutta aktiivit kieltäytyivät lähtemästä Satamasta sopimuksen päätyttyä. Tilanne jatkui kesän yli kunnes elokuussa 2011 poliisi tuli häätämään sekä romanit että aktiivit. Rakennus aidattiin ja purettiin pian tämän jälkeen ja talonvaltaajien neuvottelut nk:n kanssa olivat katkolla.

Liikkuvan väestön osalta tutkimukseni on linjassa aiempien tutkimusten kanssa, joiden mukaan käytännön ”romanipolitiikka” on typistynyt niin Suomessa kuin muualla Pohjoismaissa ja Euroopassa järjestys- ja turvallisuuspolitiikaksi (ks. Hirvonen 2012, 209; Ulkoasiainministeriö 2011, 22), jonka työkalupakkiin kuuluvat esimerkiksi leirien purkaminen, joukkokarkotukset ja etninen profilointi (Djuve ym. 2015; Hirvonen 2012, 208–209; Tervola 2012, 144). Itä-Euroopasta tulleiden romanien asumistilanteessa on kuitenkin otettu poliittisia askeleita, sillä viime syksynä Helsingin kaupunki teki linjauksen, jonka mukaan myös ei-helsinkiläisillä kodittomilla on oikeus hätämajoitukseen.

Talonvaltausliikkeelle Satama oli jonkinlainen vedenjakaja toiminnan muututtua aiempaa anarkistisemmaksi ja etenkin Sataman jälkeen neuvotteluja kaupungin kanssa kyseenalaistettiin entistä enemmän (Hallinnanloukkaaja 2015). Toiminta muuttui vähemmän näkyväksi, mutta poliittisesti motivoitunut talojen valtaaminen on, viimeistään nyt, vakiinnuttanut paikkansa suomalaisella liikekentällä, jossa se asettuu osaksi 1990- ja 2000-luvuilla virinnyttä uutta radikalismia (ks. Lindström 2012).

 

Kirjallisuus

Djuve, Anne Brit, Jon Horgen Friberg, Guri Tyldum & Huafeng Zhang. 2015. When Poverty Meets Affluence. Migrants from Romania on the streets of the Scandinavian capitals. Oslo: Fafo.

Hallinnanloukkaaja. 2015. ”Helsingin valtaustoimintaa 2010-luvulla.” Väärinajattelija. Anarkistinen aikakauslehti 7, 74–78.

Hirvonen, Ari. 2012. ”Karkotetut kansalaiset vapaan liikkuvuuden alueella.” Teoksessa Huomio! Romaneja tiellä, toim. Airi Markkanen, Heini Puurunen & Aino Saarinen. Helsinki: Like, 183–213.

Koskela, Hille. 2009. Pelkokierre. Pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta. Tampere: Gaudeamus.

Leinonen, Tuomo & Marjatta Vesalainen. 2008. Päivästä päivään, maasta maahan – tavoitteena toimeentulo. Rom po drom – Romanit tiellä -projektin väliraportti ajalta 3.6.–31.10.2008. Diakonissalaitoksen raportteja 1/2009. Helsinki: Diakonissalaitos.

Lindström, Samu. 2012. ”Kuokkavierasjuhlat ja kuokkavierasjulkisuus: Mielenosoitustapahtuman yhteiskunnallisia tulkintoja.” Sosiologia 49:1, 32–46.

Oksanen, Kimmo. 2012. ”Kuinka media löysi kerjäläiset. Havaintoja romanikerjäläisten ja tiedotusvälineiden suhteesta vuosina 2006–2011.” Teoksessa Huomio! Romaneja tiellä, toim. Airi Markkanen, Heini Puurunen, & Aino Saarinen. Helsinki: Like, 248–273.

Saarinen, Aino. 2012. ”Vapaa liikkuvuus. Haaste suomalaiselle muuttopolitiikalle ja naisystävälliselle hyvinvointivaltiolle.” Teoksessa Huomio! Romaneja tiellä, toim. Airi Markkanen, Heini Puurunen & Aino Saarinen. Helsinki: Like, 214–247.

Tervonen, Miika. 2012. ”Syrjäytetyt. Romanien yhteiskunnallisen uloslyönnin lyhyt historia.” Teoksessa Huomio! Romaneja tiellä, toim. Airi Markkanen, Heini Puurunen & Aino Saarinen. Helsinki: Like, 138–148.

Ulkoasiainministeriö. 2011. Suomen tavoitteet eurooppalaisen romanipolitiikan edistämiseksi. Suomen eurooppalaisen romanipolitiikan käsikirja. Työryhmäraportti.

Sosiologipäivien sosiologiaa

olli_pääkuvablogi_outi

 

 

 

 

David Lodge kirjoittaa akateemista elämää lempeän satiirisesti kuvaavassa romaanissaan Maailma on pieni (1986), että konferenssimatkojen viehätys perustuu totisen ammatinharjoittamisen ja turismin ilojen yhdistämiseen. Ammattitaitonsa kehittämisen ja tieteelliseen keskusteluun osallistumisen nimissä ”voi vierailla uusissa ja kiinnostavissa paikoissa, tapailla uusia ja kiinnostavia ihmisiä ja solmia uusia ja kiinnostavia suhteita; vaihtaa juoruja ja kertoa salaisuuksia (sillä toisen osapuolen ikäkulut tarinat ovat aina toiselle uusia ja päinvastoin); syödä, juoda ja pitää hauskaa toistensa seurassa illasta iltaan; ja kuitenkin kaiken päätteeksi palata kotiin tietäen maineensa vakavina tutkijoina yhä kohentuneen”.

Kaikki konferenssit eivät kuitenkaan ole pelkkiä ”hilpeitä, nautiskelun kyllästämiä huviretkiä”, vaan ne voivat olla myös kuolettavan tylsiä ja ikävystyttäviä, Lodge muistuttaa. Romaanissa on lystikäs kertomus eräästä Jerusalemissa järjestetystä konferenssista, jossa mukana olleista melkein kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että se oli ehdottomasti paras tieteellinen kokous, mihin he olivat ikinä ottaneet osaa. Onnistumisen salaisuus oli se, että virallinen ohjelma oli supistettu minimiin: kunakin päivänä oli vain yksi esitelmä ja sekin heti aamusta. Kaikki loput esitelmät jaettiin osanottajille monisteina, jolloin koko muu päivä vapautui niiden aiheista käytävälle ”vapaalle keskustelulle”, eli uinnille ja auringonotolle konferenssin pitopaikkana toimineen ylellisen hotellin uima-altaalla.

Maaliskuu on Suomessa vielä aivan liian hyytävä auringonottoon uima-altaalla, mutta konferensseille leimallisesta työn yhdistymisestä huviin pääsee silti nauttimaan Tampereen yliopistossa 23.–24.3. järjestettävillä Sosiologipäivillä. Sosiologipäivät ovat jokavuotinen sosiologien ja sosiologian ystävien kokoontumisriitti, joka tapaa kerätä viitisensataa osallistujaa tai ylikin esittelemään tutkimustaan, kuuntelemaan esitelmiä ja keskustelemaan ajankohtaisista sosiologisista kysymyksistä.

Sosiologipäivistä puhuminen riittinä on tietysti sikäli harhaanjohtavaa tai ainakin epätarkkaa, että tieteellinen konferenssi eroaa olennaisilta osin pyhistä seremonioista ja uskonnollisista toimituksista. Konferensseissa myös kohtaa ani harvoin jos koskaan kollektiivista kuohuntaa ja hurmosta, ainakaan muualla kuin illanvietoissa tanssilattialla.

Sosiologipäivistä kuitenkin löytyy monia riittien piirteitä, kuten seremoniallisuus ja säännöllinen toistuvuus. Lisäksi Sosiologipäivät irrottavat osallistujat hetkeksi akateemisen työn arjesta ja suovat näin paljon kaivatun muutaman päivän katkoksen hektiseen ja uuvuttavaan opetus- ja hallintotyöhön keskellä kevätlukukautta. Ne myös uusintavat sosiologiyhteisön tärkeinä pitämiä arvoja ja päämääriä sekä tuottavat yhteisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta (jos kohta yksilölle konferenssiin osallistuminen voi myös voimistaa kokemusta, että on tutkimuksineen ja kiinnostuksenkohteineen marginaalissa, jonkinlainen akateeminen muukalainen – mikä paradoksaalista kyllä onkin varsin yleisesti jaettu kokemus). Yhteenkuuluvuutta vahvistetaan myös kanonisoituja edeltäjiä kunnioittavin menoin. He symboloivat yhteisön jäsenille sitä, mitä pidetään tunnusomaisimmin sosiologiana.

Edelleen, myös yleisesitelmöijien asemassa on jotakin rituaalista. Yleisesitelmän pitäjä on samanaikaisesti kuninkaallinen ja narri, pyhä ja uhri. Hänet on nostettu jalustalle muiden yläpuolelle ja siten yhteisön ulkopuolelle, erilleen profaanista, mutta tavallaan vain tullakseen uhratuksi: onhan hänelle annettu jo lähtökohtaisesti mahdoton tehtävä puhutella heterogeenista yleisöä, kertoa samaan aikaan jotakin täysin yleistä ja erityistä, maalailla isoja linjoja, mutta empiirisesti rikkaalla tavalla, toistaa se, mitä ei ole sanottu kertaakaan, ja sanoa ensi kertaa se, minkä kaikki jo tietävät. Konferenssien yleisesitelmien universaali piirre tuntuu olevan, että ne teilataan, joskin tämä tapahtuu tyypillisesti esitelmöijän selän takana. Kukaties yleisesitelmien yksi funktio onkin rauhoittaa tiedeyhteisöä uhkaavat sisäiset konfliktit, joita voi syttyä helposti tämän tästä niin tutkimusrahoituksesta, tunnustuksesta kuin opetustehtävistä kilpailtaessa? René Girardia mukaillen: koska väkivallan halu ei voi purkautua vertaisiin eikä läheisiin kollegoihin vailla kohtalokkaita seurauksia, se täytyy kääntää kohti uhraamisen uhria. Ja yleisesitelmän pitäjä on ainoa, joka voidaan uhrata vaaratta, sillä häntä ei ole puolustamassa kukaan. Uhri korvaa yhteisön kaikki jäsenet ja turvaa rauhaisan yhteiselon jatkumisen. Samaan aikaan jokainen yhteisön jäsen myös haluaisi itse olla tuo uhri, sillä siksi pääseminen on arvostettua ja suuri tunnustus.

Sosiologi voi havainnoida Sosiologipäivillä myös työryhmäesitelmiä ja akateemisen performanssin muuttumista, kun esitelmistä on tullut PowerPoint-esityksiä. Kirjassaan PowerPoint, Communication, and the Knowledge Society (2012) saksalainen sosiologi Hubert Knoblauch analysoi PowerPoint-esitystä oivallisesti akateemisessa kulttuurissa kaikkialla läsnä olevana ja määräävänä kommunikaation muotona. Samalla kun se parhaimmillaan mahdollistaa moniaistisen ääntä, tekstiä ja kuvaa yhdistelevän tiedon tuottamisen ja esittämisen tavan, PowerPoint myös rajaa pois tiettyjä argumentoinnin muotoja. Köyhimmillään esitykset menevät pelkäksi valkokankaalla näkyvien pallukoiden osoitteluksi.

Sosiologipäivät ovat tietyssä mielessä myös seurallisuutta, joka Simmelin mukaan kumpuaa toisten kanssa yhteenliittymisestä saatavasta nautinnosta ja mielihyvästä. Seurallisuus luo ihanteellisen sosiologisen maailman, jossa yksilön ilo on kokonaan sidottu siihen, että myös muut nauttivat. Kukaan ei voi olla seurallinen yksin tai muiden kustannuksella. Tosin konferenssiseurallisuuskaan ei ole ehdottoman sisäänsulkevaa, vaan siinäkin tapahtuu ulossulkemista. Onkin kenties niin, että missään oloissa ihminen ei voi tuntea itseään yhtä yksinäiseksi ja hylätyksi kuin ollessaan konferenssin väkijoukossa vailla keskustelukumppania.

Nähdäksemme Sosiologipäivillä toteutuu ihannetapauksissa myös seurallisuuden demokraattinen rakenne: asemalla, maineella tai oppiarvolla ei ole väliä, vaan niin opiskelijat kuin varttuneet tieteentekijätkin osallistuvat kanssakäymiseen suhteellisen tasaveroisina. Yhtä matala osallistumiskynnys on todella harvinainen esimerkiksi kansainvälisissä konferensseissa.

* * *

Käsillä olevan numeron kirjoitukset luotaavat monipuolisesti sosiaalisen maailman eri ilmiöitä, aina työväenluokan eletystä kokemuksesta jätepolitiikkaan ja johtajuuden visuaalisista ulottuvuuksista talonvaltauksiin. Artikkeleita yhdistää se, että ne kaikki nostavat valokeilaan normaalisti näkymättömiksi tai itsestään selviksi asemoituja ilmiöitä ja tuovat esiin näennäisen yksioikoisten prosessien monimutkaisuuden ja moninaisuuden.

Lehden ensimmäisessä artikkelissa Mari Käyhkö kartoittaa vähälle huomiolle jäänyttä ulottuvuutta suomalaisessa luokkatutkimuksessa: sosiaalisen ja kulttuurisen luokan elettyä kokemusta akateemiselle uralle lähteneiden työväenluokkaisten naisten ja heidän kotimaailmansa suhteissa. Kollektiivisen muistelumenetelmän avulla toteutetussa tutkimuksessa selviää, että vaikka naisten kotimaailmassa yliopisto-opiskelu voidaan hyväksyä periaatteellisessa tasolla, arjessa se kuitenkin aiheuttaa erinäistä hankausta ja ristiriitoja.

Jätteeseen kytkeytyviä hallinnallisia prosesseja tekevät näkyviksi Jarno Valkonen, Veera Kinnunen, Heikki Huilaja, Johanna Saariniemi, Reetta Näsi, Riitta Uusisalmi ja Janne Honkasilta artikkelissaan ”Jätehallinta ja ympäristönsuojelu”. Kun jäte nähdään kiertotalouden periaatteita soveltaen hävitettävän ongelman sijasta arvokkaana resurssina, jätteestä voi yllättäen olla pulaa. Tällöin jätehallinnan ympäristönsuojelulliset periaatteet joutuvat taipumaan jätetalouden alle. Tapaustutkimuksessaan Lapin jätehuollosta Valkonen ja kumppanit osoittavat, miten Pohjois-Suomen kansalaiset eivät alistuneet raaka-aineen tuottajiksi jätetalouden tarpeisiin ilman sen logiikan kyseenalaistamista.

Kuvallisia ja kielellisiä tutkimusmenetelmiä yhdistetään tieteidenvälisessä artikkelissa ”Johtajuuden visuaaliset kategoriat”. Jari Martikainen ja Anneli Hujala osoittavat, miten visuaalisen aineiston avulla on mahdollista päästä kiinni yleensä tiedostamattomiksi jääviin käsityksiin ja kategorioihin johtajuudesta. Nämä tutkimusmenetelmät voivatkin olla arvokas apuväline tutkimukselle, joka pyrkii tuomaan esille vaihtoehtoisia tai kriittisiä näkökulmia.

Maija Jokela puolestaan kuvaa, miten sosiaalikeskus Sataman ja sen yhteydessä sijainneen romanileirin käsittelyn näennäisen byrokraattinen prosessi oli läpeensä poliittinen. Jokelan artikkeli on myös avaus suomalaisen uuden radikalismin tutkimukseen, sillä Sataman tapauksen voidaan nähdä edustavan käännettä helsinkiläisessä talonvaltauksen historiassa aiempaa radikaalimpaan suuntaan.

* * *

Sosiologian toimituskunnan kokoonpanossa tapahtui vuodenvaihteessa muutoksia. Lehden edellinen päätoimittaja Eeva Luhtakallio (Tay) ja Suvi Salmenniemi (TY) jättivät toimituskunnan täysin palvelleina viime vuoden lopussa, ja heidän tilallaan aloittivat tämän vuoden alussa Elina Paju (HY) ja Johanna Nurmi (TY). Haluamme esittää sydämelliset kiitokset Eevalle ja Suville heidän kaikesta lehden hyväksi tekemästään työstä ja toivotamme Elinan ja Johannan lämpimästi tervetulleiksi toimituskuntaan!

Unohdettu sosiologi

Julkaistu Sosiologia-lehden numerossa 4/2016

Faina Jyrkilä sosiaalihuollon ja sosiaalisten ongelmien tutkijana

Max Weber kuvaa objektiivisuus-esseessään yhteiskuntatieteilijän joutuvan sopeutumaan siihen, että hyväkin tutkimus vanhenee nopeasti. Yhteiskuntatieteet on tuomittu ikuiseen nuoruuteen. Uudet teoriat, kysymyksenasettelut ja empiiriset havainnot peittävät alleen aikanaan luotettavana pidetyt tutkimukset eikä niiden kohtalona voi olla kuin unohdus. (Töttö 2004, 9; Weber 1904/1968, 206.)  Vaikka Weber oli varmaan oikeassa, tuntuu unohtaminen joskus kohtuuttomalta – yhteiskuntatieteiden on hyvä tuntea omaa historiaansa. Puheenvuoromme tarkastelee yhden nykyään paljolti unohdetun modernin suomalaisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen pioneerin toimintaa.

Vieno Faina Jyrkilä toimi vuosina 1964–1984 sosiologian professorina Jyväskylän yliopistossa, jossa hänet vielä muistetaan, mutta hänen tieteellinen tuotantonsa on enemmän tai vähemmän unohtunut. Onko kyse siitä, että Jyrkilän tutkimukset olivat vailla kiinnostavuutta, vai siitä, että hän oli väärään aikaan väärässä paikassa tai jotenkin eri tahdissa aikansa kanssa? Yksi eriaikaisuus liittyy Jyrkilälle tärkeän vaikuttajan Talcott Parsonsin ja hänen funktionalistista teoriaansa koskeneeseen muistinmenetykseen sosiologiyhteisössä 1960-luvun puolivälistä 1980-luvun taitteeseen (Heiskala 1994, 109). Juuri tähän aikaan sijoittuvat Jyrkilän keskeiset vuodet professorina. Unohdukseen on varmaankin vaikuttanut myös Jyrkilän sukupuoli. Kuten Lena Näre (2015) esittää, ”sosiologian kaanon on yhä valkoisen miehen kaanon, josta naiset ja ei-valkoiset on pitkään sivuutettu”.

Jyrkilän vanhusten sosiaalisia suhteita koskevat tutkimukset olivat kansainvälisestikin merkittävä avaus, ja häntä voidaan pitää sosiaaligerontologisen tutkimuksen tärkeänä tienraivaajana. Gerontologisten julkaisujen lisäksi tarkastelemme Jyrkilän siirtolaisuutta, sosiaalisia ongelmia ja sosiaalihuoltoa käsittelevää tutkimusta. Aluksi luomme kuitenkin suppean katsauksen Jyrkilän uraan ja hänen ajattelunsa taustoihin.

 

Sosiaalihuoltajasta sosiologian professoriksi

Faina Jyrkilä syntyi maanviljelijäperheeseen 1.9.1917 Impilahdella lähellä Sortavalaa. Evakkona hän joutui hylkäämään kotinsa ja kotiseutunsa. Eläkkeelle jäätyään hän kirjoitti elävän kuvauksen lapsuutensa kylästä ja evakoksi joutumisestaan. (Ks. Jyrkilä 1992.)

Jyrkilä pääsi ylioppilaaksi 1941. Hän toimi jatkosodan aikana ensin Sortavalan piirin lääkärin sihteerinä, kunnes aloitti Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa (YKK) Helsingissä sosiaalihuoltajatutkinnon opiskelun. Hän valmistui sosiaalihuoltajaksi vuonna 1945, jatkoi opintojaan YKK:ssa ja suoritti kandidaattitutkinnon 1948.

Jyrkilän sosiaalihuoltajakoulutus näkyy hänen myöhemmällä urallaan ennen muuta tutkimusaiheiden valinnassa: suuntautumisena sosiaalisiin ongelmiin, sosiaalihuoltoon, huoltoavun saajiin ja muihin vähäosaisiin, jollaisina myös vanhuksia voi pitää. Varhaisin esimerkki tästä tematiikasta on sosiaalihuoltajaopintojen lopputyö, jonka aiheena oli köyhäinhoito Salmin kihlakunnassa (Jyrkilä 1945).

Aikalaisten muistikuvat sosiaalihuoltajakoulutuksen merkityksestä Jyrkilän ajatteluun ovat ristiriitaisia. Jyrkilän opiskelija Kalevi Kivistön mukaan tämä puhui sosiaalihuoltajaksi opiskelustaan, varsinkin 1960-luvulla ilmestyneiden sosiaalihuollon asiakkaita koskevien tutkimustensa yhteydessä (Kivistö 2015). Toisaalta Jyrkilän assistenttina toiminut Heikki Lyytinen ei muista hänen koskaan puhuneen sosiaalihuoltajan opinnoistaan (Lyytinen 2015).

Kandidaatin tutkintonsa Jyrkilä teki sosiaalipolitiikkaan, joka oli 1950-luvun suomalaisessa yhteiskuntatieteessä vahva tieteenala. Uuden oppiaineen professoriksi valitusta Heikki Wariksesta tuli hänelle tärkeä opettaja ja tukija. Jyrkilä menestyi opinnoissaan hyvin ja toimi valmistuttuaan YKK:n yhteyteen perustetun Yhteiskuntatieteellisen tutkimustoimiston assistenttina vuosina 1948–1964.

Tärkeän vaiheen Jyrkilän akateemisella uralla muodosti vuosina 1952–1953 opiskelu Cornellin yliopistossa Yhdysvalloissa ASLA-stipendiaattina. Jyrkilä oli muun muassa Erik Allardt, Kalevi Heinilän, Paavo Kolin, Yrjö Littusen ja Paavo Piepposen ohella yksi niistä Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen ja Yhteiskunnallisen Korkeakoulun 1950-lukulaisista tutkijoista, jotka olivat käyneet opintomatkalla Yhdysvalloissa opettaja- ja opiskelijavaihtoon tarkoitettujen stipendien turvin (Allardt, Alapuro & Alestalo 1992; Eskola 1973). Myös Jyrkilälle tärkeä opettaja Waris oli aikoinaan opiskellut Yhdysvalloissa 1930-luvulla (Alapuro & Alestalo 1973, 16–120). Amerikan tuliaisinaan Jyrkilä toi Suomeen väitöskirjansa aineiston. Aikana, jolloin Suomessa tieteen vieraana kielenä oli lähinnä saksa (Stolte-Heiskanen 1992, 301–303), Jyrkilä oli poikkeus ryhtyessään kirjoittamaan väitöskirjaansa englanniksi.

Suomeen palattuaan Jyrkilä oli mukana useissa 1950-luvun johtavien yhteiskuntatieteilijöiden Wariksen ja Allardtin tutkimushankkeissa (Waris & Jyrkilä 1951; Allardt ym. 1956; Allardt ym. 1958a;1958b).  Yhteiskunnallisen Korkeakoulun tutkimuslaitoksella ”uutta sosiologiaa” 1960-luvun taiteessa luoneet Allardt, Jyrkilä, Littunen ja Piepponen kokivat olevansa, jos ei nyt maailman keskipiste, niin ainakin Suomen sosiologian keskipiste (Allardt 1995; Eskola 2014).

Jyrkilä valmistui lisensiaatiksi vuonna 1956 ja väitteli yhteiskuntatieteiden tohtoriksi 1960, ensimmäisenä naisena ja kaikkiaan kolmantena YKK:ssa väitelleistä. Hän oli toinen sosiologiasta Suomessa väitellyt nainen – kaksi vuotta Elina Haavio-Mannilan jälkeen. 1960-luvun alkuvuosina suomalainen sosiologia oli täysin miesten hallinnassa ja naisten urakehitys eteni hyvin hitaasti. Vain hyvin harvat naiset saivat professuureja. (Hautamäki 2010, 32).

Tampereelle siirtyvästä Yhteiskunnallisesta Korkeakoulusta ei kuitenkaan tullut tohtori Jyrkilän akateemisen uran näyttämöä. Hänen työpaikakseen valikoitui Jyväskylän yliopisto.

Jyväskylän seminaarin (1863–1938) pohjalle vuonna 1934 perustettuun Kasvatusopilliseen korkeakouluun oli kansakoulunopettajien koulutuksen rinnalle vuonna 1958 perustettu filosofinen tiedekunta. Filosofisessa tiedekunnassa oli kaksi osastoa: historiallis-kielitieteellinen ja kasvatustieteellinen. Sosiologia kuului jälkimmäiseen. Kasvatustieteelliseen tiedekuntaan perustettiin vuonna 1962 sosiologian professuuri. Asiantuntijaksi nimetty professori Allardt antoi viidestä hakijasta lausunnon, jossa hän piti Antti Eskolaa ja Faina Jyrkilää yhtä pätevinä, mutta asetti kuitenkin Jyrkilän ensimmäiseksi. Toinen asiantuntija professori Sakari Sariola puolestaan asetti Eskolan Jyrkilän edelle. Tiedekunnassa valinnasta äänestettiin, ja Jyrkilä asetettiin ehdokasasettelussa ensimmäiseksi. Presidentti Kekkonen nimitti Jyrkilän Kasvatusopillisen korkeakoulun professoriksi 18.6.1964. (Takala 1964.) Vain neljä vuotta aikaisemmin väitelleen Jyrkilän nimittämistä professoriksi voi syystä pitää merkittävänä asiana. (Hautamäki 2010, 32.) Hän oli ensimmäinen sosiologian professorin virkaan nimitetty nainen Suomessa (Neittaanmäki & Mäntylä 2008).

YKK:n tutkimuslaitos oli suomalaisen sosiologian keskipisteessä. Siirtyminen sieltä Jyväskylään ei ollut varmaankaan Jyrkilälle helppoa. Vuonna 1966 korkeakoulu laajeni yliopistoksi, jossa oli kaikkiaan 11 professorin ja 9 apulaisprofessorin virkaa, 12 dosenttia sekä suuri joukko muita opettajia (Marin 2002). Uusi yliopisto vastasi nykymittapuilla keskikokoista tiedekuntaa. Jörn Donner kuvaa Uusi maamme kirja -teoksessaan tapaamistaan Jyrkilän kanssa: sosiologian professori ”vaikutti pessimistiseltä, hermostuneelta, elegantilta ja kiireiseltä, hajamieliseltä ja keskittyneeltä”. Jyrkilä kertoi viihtyvänsä huonosti pienessä, eristyneessä kaupungissa, jossa hänellä ei ole lainkaan keskustelukumppaneita, koska toisia sosiologeja ei ole. (Donner 1967, 353.)

Jyväskylässä Jyrkilä oli arvostettu, mutta varsinkin myöhempinä vuosina myös arvoitukselliseksi koettu hahmo. Liisa Neittaanmäki ja Raija Mäntylä (2008) luonnehtivat muistokirjoituksessaan opettajaansa näin: hän oli ”(t)yölleen omistautunut auktoriteetti, aikalaistarinoissakin elänyt professori, (…) taitava ja kannustava opettaja”. Jyrkilän esiintymis- ja opetustyyli oli huoliteltu ja muodollinen. Hän valmisteli luentonsa hyvin huolellisesti ja argumentoi täsmällisesti kirjakielellä. Tästä opetustyylistä antavat hänen juhlakirjaansa kirjoittaneet entiset opiskelijat varsin yhdenmukaisen kuvan. Hän muisti erittäin tarkasti opiskelijoidensa taustat ja myös huolehti erityisesti naispuolisten opiskelijoiden elämän järjestymisestä. (Ks. Neittaanmäki 2002.)

Esimiehenä Jyrkilä oli tiukka. Sosiologian assistenttina toiminut Raija Julkunen luonnehti Jyrkilää opettajana myönteisesti, mutta arvioi hänen toimintaansa professorina kriittisesti: ”sain sosiologian nuorena assistenttina tutustua myös toiseen puoleen, sotilaalliseen kuriin, itse- ja mielivaltaisuuteen. Kun assistenteilta puuttui kaikenlainen työsuhdeturva, hän otti ja jätti meitä mielensä mukaan.”  Koska yhteiskuntapolitiikan professori Leo Paukkunen (hänkin muuten Karjalan evakko!) oli luonteeltaan joviaali ja sovitteleva, siirtyi Julkunen yhteiskuntapolitiikan oppiaineeseen. (Julkunen 2004, 43–44). Samoin ja samoista syistä kävi monille muillekin, muiden muassa tämän artikkelin toiselle kirjoittajalle. Sittemmin Jyväskylän yliopiston professoreiksi nimitetyt kasvatustieteilijä Paula Määttä ja psykologi Heikki Lyytinen toimivat aluksi Jyrkilän assistentteina, mutta tekivät jatkotutkimuksensa toiseen pääaineeseen. Poliitikko Kalevi Kivistö puolestaan muistelee, kuinka häntä jännitti mennä tapaamaan presidentti Kekkosta, mutta ei yhtä paljon kuin professori Jyrkilän lopputenttiin (Kivistö 2015).

1960-luvun lopulla alkanut opiskelijoiden liikehdintä johti Suomessakin jännitteisiin radikaalien, usein marxismiin suuntautuneiden opiskelijoiden ja heidän perinteiseen tiedekäsitykseen nojaavien opettajiensa välille. 1970-luvun alkuvuosina suurin piirtein kaikissa yliopistojen yhteiskuntatieteellisissä yksiköissä oli ristiriitoja, eikä Jyväskylä ollut poikkeus.

Monissa aikalaisten muistikuvissa Jyrkilä kuvataan arkkikonservatiivina, mutta hänen poliittisista mielipiteistään ei ole selvyyttä. Kyse oli pikemminkin siitä, että Jyrkilän mielestä sosiologin ei tullut olla poliittisesti aktiivinen. Hän paheksui voimakkaasti esimerkiksi Eskolan ja eräiden muiden sosiologien 1960-luvulla alkanutta poliittista toimintaa. (Kivistö 2015.) Tässä hän edusti muiden loogisen empirismin ilmapiirissä 1940- ja 1950-luvulla opiskelleiden ihannetta taloudesta ja politiikasta riippumattomasta epäpoliittisesta tieteestä (Allardt 1973, 262).

Vuonna 1976 hänet todettiin päteväksi Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professorin virkaan, mutta nimitetyksi tuli Tapani Purola. Jyrkilän työura jatkui Jyväskylässä. Jyrkilä jäi Jyväskylän yliopistosta eläkkeelle 67-vuotiaana 1984. Hän kuoli 28.1.2008 Jyväskylässä.

Teoreettiset ja metodologiset vaikutteet

Vierailu Cornellin yliopistoon oli Jyrkilälle olennaisen tärkeä. Hän omaksui toisten Yhdysvaltoihin opiskelemaan lähteneiden sosiologien tavoin teorioiden ja tutkimusmetodien lisäksi ideologista ainesta, kuten yleisen kiinnostuksen amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja sen tutkimiseen (Eskola 1973, 288).

Yhtenä keskeisenä Jyrkilän tuotannon ja opetuksen yleisteoreettisena lähtökohtana voi pitää Parsonsin funktionalistista sosiologiaa (Parsons 1951). Jyrkilän sosiaalihuoltajakoulutus ja Yhdysvaltojen vierailu näkyvät molemmat hänen väitöskirjassaan, edellinen aiheen valinnassa, jälkimmäinen analyysissa. Nimenomaan sopeutuminen on yksi Jyrkilän tuotannon avainkäsitteitä. Sillä on keskeinen asema väitöskirjassa (Jyrkilä 1960) ja siirtolaisuustutkimuksessa (Waris ym. 1952).  Yleisemminkin ”suomalaisen sosiaalipolitiikan ja osin myös sosiologian tutkimusta ohjasi pitkälle 1960-luvulle ’warislaisen’ tyytyväisyyden ja sopeuttamisen ihanne” (Alapuro & Alestalo 1973, 138). Ristiriidoista ei juuri puhuttu, tutkittiin sitten työelämää, avioliittoa tai politiikkaa (Eskola 1973, 294). Sopeutumisen korostaminen on tyypillistä niin kutsutuille integraatioteorioille, jollaisena myös Parsonsin funktionalismi on kriittisissä arvioissa nähty (Allardt 1983, 176).

Jyrkilää kiinnostivat yhteiskuntaa integroivien tekijöiden tai järjestelmän kannalta funktionaalisten instituutioiden lisäksi sen uhat, systeemikielellä dysfunktiot, kuten sosiaaliset ongelmat.  Sosiaalisten ongelmien tutkijana Jyrkilä edustaa objektivistista tai rakenteellista suuntausta. Sosiaaliset ongelmat johtuvat funktionalismin viitekehyksestä järjestelmän ristiriidoista, jolloin tutkimuksen tehtäväksi asettuu ongelmien syntymekanismien selvittäminen (Hakkarainen 2004, 254).

Robert Mertonin ([1938]1967) anomiateoria näkee sosiaalisen poikkeavuuden reaktiona yhteiskunnan sosiaalisen ja kulttuurisen rakenteen ristiriitoihin. Mertonin anomiankäsite on myös Jyrkilän käytössä (esim. Jyrkilä 1961/1962). Huoltoavun saajia koskevissa tutkimuksessaan Jyrkilä (1961/1962, 4) käsittelee anomiaan läheisesti liittyvää vieraantumisen käsitettä, jonka tuomisesta sosiologiaan hän antaa tunnusta erityisesti Marxille, mutta viittaa myös Ferdinand Tönniesiin ja Erich Frommiin.

Amerikan kävijöiden mukana kulkeutuivat 1950-luvulla Suomeen uudet sosiologiset teoriat ja tutkimustekniikat, joissa selvitettiin satunnaisotoksella kerätyllä haastatteluaineistolla vastaajien subjektiivista kokemusmaailmaa, kuten mielipiteitä tai asenteita (Eskola 1992, 261; 2014, 276). Suosikkimenetelmänä oli 1960-luvun alusta alkaen faktorianalyysi (Eskola 1973, 302–306). Jyrkiläkin innostui faktorianalyysin ja muiden kvantitatiivisten menetelmien käytöstä (esim. Jyrkilä 1961/1962).

Jyrkilä ei silti ollut pelkästään kvantitatiivisen metodologian kannattaja ja kehittäjä. Hänen tuotannossaan on vaikutteita myös etnografisesta tutkimuksesta. Erityisesti siirtolaistutkimuksessa käytettiin sekä havainnointia, syvähaastatteluja että elämäkertahaastatteluja.

Keskeinen tuotanto

Jyväskylän yliopiston pitämän nimikirjan perusteella Jyrkilällä on vuosilta 1951–1983 yhteensä 64 julkaisua, joista muutamia, kuten sanomalehtikirjoituksia, ei voi pitää tieteellisinä. Julkaisuista 27 käsittelee laajasti ottaen sosiaalisia ongelmia ja niistä erityisesti 18 vanhuutta. Muut sosiaalisia ongelmia ja sosiaalihuoltoa tarkastelevat julkaisut keskittyvät 1960-luvulle, ja tämän jälkeen vanhuuden tematiikka saa yhä enemmän jalansijaa. Edellä mainittujen aihepiirien lisäksi merkittävän osa-alueen Jyrkilän tuotannossa alusta alkaen muodostaa Karjalan siirtolaisuuden tutkimus.

Siirtoväkitutkimus

Siirtoväen sopeutuminen (Waris ym. 1952) toteutettiin professori Wariksen johdolla amerikkalaisen Rockefeller-säätiön vuonna 1948 myöntämän apurahan turvin. Jyrkilä toimi hankkeessa tutkijana sen alusta, heinäkuusta 1948, saakka. Jyrkilän osuus tutkimuksessa oli merkittävä. Hän osallistui tutkimuksen suunnitteluun ja vastasi yhdessä Kyllikki Raitasuon kanssa tutkimuksen sivumäärällisesti laajimmasta jaksosta, joka koski maalaissiirtoväen sopeutumista (emt., 133–252). Wariksen sosiaalipoliitikon kädenjälki näkyy tutkimuksen yleisessä rakenteessa ja varsinkin alku- ja loppulukujen sisällössä. Jyrkilän ja Raitasuon osuus poikkeaa metodologisesti muuten melko perinteistä warislaista sosiaalipolitiikkaa edustavasta teoksesta. He keskustelevat survey-tutkimuksen, syvähaastattelujen (case study, emt., 140), elämäkertatutkimuksen ja osallistuvaan havainnointiin (emt., 139) perustuvan kenttätutkimuksen eroista. Syvähaastattelujen haastateltavina oli nykymittapuiden mukaan ällistyttävä 514 siirtolaista ja 311 henkeä kantaväestöstä eli yhteensä 825 henkeä. (Waris ym. 1952, 148.)

Tutkimuksen aluksi esitetään syvähaastatteluihin perustuvat kahden siirtoväkiperheen elämänhistoriat. ”Nämä esitetään tässä ’tapauksina’ (case-histories) jonkun perheenjäsen haastattelijalle esittämien tietojen pohjalta.” (Waris ym. 1952, 18–31.) Tapauskuvaukset ovat yhtenäisiä suvun ja perheen elämänkulun kuvauksia, ja niiden voi hyvin nähdä kuuluvan samaan tutkimusperinteeseen Suomessa 1980-luvulta kehittyneen elämäkertatutkimuksen kanssa.

Varsinainen laadullisten haastatteluaineistojen raportointi on tutkimuksessa kuitenkin sijoitettu myöhemmäksi. Kirjan kolmas osa käsittelee siirtoväen sopeutumista, ja tässä jaksossa Jyrkilän ja Raitasuon osuus koskee maaseutuväestön sopeutumista.

Valtaosa noin 400 000:sta siirtoväkeen kuuluneesta oli maalaisia. Siirtoväen asuttaminen tapahtui kunnittain eri puolille Suomea, poikkeuksena kuitenkin rannikkoseutujen ruotsinkieliset alueet. Se, että ruotsinkielisiin kuntiin ei siirtoväkeä otettu, herätti haastateltavissa närkästystä. Haastatellut kokivat, että heille menetetystä omaisuudesta maksetut korvaukset eivät lainkaan riittäneet, ja tutkijaryhmän laskelmat osoittavat tälle kannalle olleen vankkoja perusteita. Liian pieniksi jääneet korvaukset, korvausten ja lainojen viivästymiset sekä yleinen järjestelmän kankeus aiheuttivat laajaa katkeruutta.

Siirtoväen kohtalot järkyttävät nykypäivän lukijaa. Muutaman tunnin varoitusajalla ja osin kaoottisissa oloissa tehdyt hätäevakuoinnit, omaisuuden menetykset ja raskas taival uusille asuinsijoille kuvataan taitavasti. Myös jatkosodan alussa tapahtunut paluu kotisijoille on kuvattu koskettavasti.

Ensimmäisessä laajassa tutkimuksessaan Jyrkilä ei siten esiinny tilastollisen tutkimuksen käyttäjänä vaan pikemminkin etnografina.

Vanhuuden tutkimus

Jyrkilä oli gerontologisen tutkimuksen uranuurtaja Jyväskylän yliopistossa, jossa se on saavuttanut vankan aseman useilla tieteenaloilla, myös sosiologiassa ikäkausitutkimuksena. Vaikka merkittävin osa vanhuuden tutkimuksesta keskittyy 1960-luvun alkuvuosiin (Jyrkilä 1960; 1962; 1963; 1964), jatkui Jyrkilän kiinnostus sosiaaligerontologiaan läpi uran, sillä viimeisin julkaisu on vuodelta 1983. Kiinnostuksesta kertoo myös se, että hän toimi pitkään International Association of Gerontology -järjestön (IAG) luottamustehtävissä ja osallistui useita kertoja sen järjestämiin kongresseihin (Jyväskylän ylipiston nimikirjaote). Tärkeimpinä gerontologisina julkaisuina voi pitää väitöskirjaa (1960) sekä Ikä ja irtaantuminen vuorovaikutuksesta (1963) -nimistä laajaa tutkimusta erikseen julkaistuine suppeine osaraportteineen.

Jyrkilä väitteli 14.5.1960 Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa tutkimuksellaan Society and Adjustment to Old Age. A Sociological Study on the Attitude on Society and the Adjustment of the Aged (Jyrkilä 1960).  Vastaväittäjinä toimivat sosiologian professori Koli ja sosiaalipolitiikan professori Waris. Waris totesi vastaväitöksen avauspuheenvuorossaan, että käsillä on kolmas väitös Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa (myös Rasila 1973, 134). Sattuvasti ensimmäinen näistä käsitteli nuoria (Huuhka 1955), toinen lapsia (Salo 1956) ja kolmas (Jyrkilän) siis vanhuksia.

Jyrkilän väitöskirja perustuu Yhdysvalloissa Elmiran kaupungissa vuonna 1952 tehtyihin, satunnaisotannalla valittujen 60 vuotta täyttäneiden henkilöiden haastatteluihin. Jyrkilä sai valtavan, 468 haastattelua sisältävän aineiston haltuunsa opiskeluaikanaan, ja sitä on käytetty Yhdysvalloissa muissakin tutkimuksissa. Aineisto käsiteltiin Suomessa ja raportti julkaistiin englanniksi. Aineistoa analysoitiin muodostamalla suoria jakaumia sekä ristiintaulukointeja ja tekemällä riippuvuustestauksia.

Väitöskirjan tutkimustehtävänä oli selvittää, miten modernissa yhteiskunnassa suhtaudutaan vanhuksiin, miten vanhukset kokevat tämän ja miten tämä näkyy vanhusten sopeutumisessa. Haastateltavien minäkäsityksen ja heidän kokemuksensa yhteiskunnan suhtautumisesta heihin välillä näytti olevan yhteys. Tämä oli puolestaan yhteydessä sopeutumiseen. Tässä oli kuitenkin eroja muun muassa iän, sukupuolen ja sosiaalisen aseman mukaan. Esimerkiksi miesten, alle 70-vuotiaiden ja ”deprivoituneiden” ei ole helppo omaksua vanhuksen identiteettiä ja roolia, ja tähän liittyvä ”kapinallisuus” vaikeuttaa myös sopeutumista modernin yhteiskunnan asettamiin vaatimuksiin ja arvoihin.

Kaiken kaikkiaan tulokset eivät yllätä, ja osittain niitä voi pitää jopa itsestään selvinä ja tutkimuksen vaatimaan suureen työmäärään nähden vaatimattomina. Jyrkilä ei vetänyt tuloksistaan vanhuspoliittisia johtopäätöksiä eikä esittänyt suorittamista korostavan modernin maailman kritiikkiä, vaan hän jää näpertelemään käsitteellisten ja tutkimusteknisten yksityiskohtien kanssa. Etenkin väitöskirjan tulososio on vastaväittäjä Wariksen sanoin yhtäältä ”vaikealukuinen, raskas ja äärimmäiseen asti puristettu vailla hengähdystaukoja”, toisaalta tutkimus on metodologisesti tekijänsä ”korkealuokkainen taidonnäyte”. Arvosanaksi tuli cum laude approbatur.

Ikä ja irtaantuminen vuorovaikutuksesta -tutkimuksella (Jyrkilä 1963) on monia samoja piirteitä väitöskirjan kanssa. Amerikkalaisvanhusten asemesta tutkimuksen kohdejoukkona olivat kuitenkin 60 vuotta täyttäneet tamperelaiset, ja sen tarkoituksena oli tarkastella näiden irtaantumista yhteisöistään. Hanke toteutettiin Tampereen kaupungin ja Tieteellinen julkaisurahaston apurahan turvin, mikä mahdollisti tässäkin tutkimuksessa mittavan, 423 haastattelua käsittäneen aineiston keräämisen satunnaisotannalla 13 661 hengen perusjoukosta.

Aineiston käsittelytekniikan taidokkuudessa Jyrkilä pääsee väitöskirjaa pitemmälle, ja sitä voi edelleen pitää metodologisesti vakuuttavana. Sosiaalista järjestelmää analysoidaan indeksien avulla, jotka hän muodosti yksilön rooleja kuvaavista ”kaksijakoisista muuttujista”. Kulttuurijärjestelmän kuvaamiseen käytetään suoria jakaumia, persoonallisuuden järjestelmän erittelemiseen faktorianalyysiä. Faktorianalyysin teknistä toteutusta ohjasi tutkimustaidoillaan, mutta myös elämäntavoillaan mainetta niittänyt Touko Markkanen alkoholipoliittisesta tutkimuslaitoksesta, josta tuli Suomessa 1950-luvun lopulla nimenomaan Markkasen ansiosta menetelmäosaamisen keskus (Allardt 1973, 254). Ajot suoritettiin Suomen kaapelitehdas Oy:n Elliott -tietokoneella.

Tutkimus tuottaa tietoa paitsi vanhusten irtaantumisesta sosiaalisesta vuorovaikutuksesta myös heidän elinoloistaan, joita kuvataan suhteessa ikään, sukupuoleen, työllisyysasemaan, aviolliseen asemaan, yhteiskuntaluokkaan ja liikkuvuuteen. Jyrkilä arvioi tutkimusasetelmaa todeten, että poikkileikkausta parempi vaihtoehto olisi ollut pitkittäistutkimus, joka olisi mahdollistanut sosiaalisten prosessien tarkastelun. Tämän esteenä oli kuitenkin hänen mukaansa sosiologian käsitteellinen puutteellisuus nuorena tieteenalana. Sosiaalisten prosessien tutkimisessa on edelleenkin omat hankaluutensa, mutta jos tutkimus toistettaisiin nyt, viisikymmentä vuotta myöhemmin, saataisiin epäilemättä kiinnostavaa vertailutietoa.

Tutkimuksessa irtaantuminen vuorovaikutuksesta käsitetään irtaantumiseksi sosiaalisesta järjestelmästä ja vuorovaikutuksen vähentymiseksi: kun vanhuudessa joudutaan luopumaan työroolista, vähenee niiden yksilöiden määrä, joiden kanssa ollaan vuorovaikutuksessa, mistä edelleen seuraa ”elämänkentän supistuminen”. Tämä kaikki johtaa päämäärien uudelleen strukturoitumiseen ja persoonallisuuden muuttumiseen. Keskeiseksi ongelmaksi muodostuu se, kuinka sopeutua tärkeiden sosiaalisten suhteiden vähenemiseen.

Tutkimusasetelmassa pannaan runsaasti painoa persoonallisuuden järjestelmälle. Jyrkilälle tärkeitä nimiä ovat Parsons, Kurt Lewin, Merton ja C. Wright Mills, mutta Jyrkilä viittaa myös Weberiin, Durkheimiin ja Tönniesiin. Hän sai siis teoreettisia vaikutteita muualtakin kuin amerikkalaisesta funktionalismista. Jyrkilän gerontologisen ajattelun yhteydet rakennefunktionalistiseen järjestelmäteoriaan ovat silti ilmeiset. Hän erittelee vanhuutta sosiaalisena instituutiona tai alajärjestelmänä, jolla on säilymisfunktioiden mukaisia tehtäviä koko yhteiskunnan systeemisessä rakenteessa. Järjestelmän kannalta on dysfunktionaalista, mikäli vanhukset eivät irrottaudu onnistuneesti työyhteisönsä vuorovaikutusjärjestelmästä ja sopeudu samanaikaisesti vanhuuden vastaavaan järjestelmään (Jyrkilä 1960).

Samaan tamperelaisaineistoon perustuvat myös raportit Vanhan ihmisen asuminen ja toimeentulo teollistuvassa yhteiskunnassa (Jyrkilä 1962) ja Vanhuus ja harrasteet (Jyrkilä 1964). Jyrkilän keskeisenä lähtökohtana ovat kaupungistumisen vaikutukset vanhusten ajankäyttöön.

Valtaosa Jyrkilän 1950- ja 1960-lukujen vanhuustutkimuksesta perustuu suuriin aineistoihin, joita eritellään kvantitatiivisin metodein ja tiivisti empiriaan kytkettyjen, pääosin amerikkalaisesta sosiologiasta peräisin olevien käsitteiden avulla. Näin hän seuraa positivistisen sosiologian ihanteita. Toisaalta Jyrkilä oli edellä aikaansa kirjoittaessaan artikkelin joustavasta eläkeiästä (Jyrkilä 1973) ja hyvin vanhoiksi elävistä (Jyrkilä 1976).

Huoltoavun saajia koskeneet tutkimukset

1950-luvulla suomalaisessa sosiaalihuollossa tapahtunut modernisaatio johti sosiaalityöksi kutsutun ammatin syntymiseen. Yksi seuraus tästä kehityksestä oli Sosiaalityö-nimisen lehden perustaminen. Jyrkilä kirjoitti Sosiaalityöhön kolmiosaisen artikkelin, joka koski huoltoavun saajan vieraantumista sosiaalisesta ympäristöstään. Myöhemmin artikkelit ilmestyivät monografiamuodossa Yhteiskunnallisen Korkeakoulun tutkimuslaitoksen sarjassa. (Jyrkilä 1961/1962.)

Tutkimuksen aluksi Jyrkilä esittelee kansainvälistä huono-osaisuustutkimusta (esim. Knupfer 1947; Inghe 1960;). Näistä tutkimuksista poiketen Jyrkilän tavoitteena oli jäsentää huono-osaisten taloudellista asemaa myös sosiologisen vieraantumiskäsitteen avulla. Aikansa sosiaalityön ja sosiaalihuollon tutkimuksiin verrattuna Jyrkilä oli huomattavasti paremmin perillä sosiologisen tutkimuksen sen aikaisista virtauksista. Sosiologiasta väitelleen ja vastikään dosentiksi nimitetyn Jyrkilän kyseessä ollen tämä ei tietysti ole yllättävää. Tutkimuksen aineistona ovat vuonna 1960 tehdyt 370 huoltoavun saajan ja 370 ei-huoltoavun saajan haastattelut.

Tutkimusasetelmaan on vaikuttanut paljon Mertonin esittämä poikkeavan käyttäytymisen typologia. Faktorianalyysin lähtökohtana on huoltoavun saajien ja ei-saajien vieraantumisprofiilien kartoitus ja niiden vertaaminen toisiinsa (Jyrkilä 1961/1962, 41). Muiden aikalaistensa tavoin Jyrkilä näkee apua saaneiden ja avustamatta jääneiden välisen ”eron olevan löydettävissä heidän eri tavalla järjestäytyneistä ja integroituneista persoonallisuuksistaan.” (emt., 45). Nykyään näin suorasukaista köyhyyden yksilöperäistä selitystä tuskin esitettäisiin, ei ainakaan sosiaalityön ammattilehdessä. Tutkimuksen merkitystä lisää se, että ilmestyessään vuonna 1961 se on todennäköisesti ollut ensimmäinen empiirinen tutkimus huoltoavunsaajien vieraantumisesta maailmassa.

Mikäli vertailukohdaksi otetaan samaan aikaan väitelleen Reino Salon huono-osaisia koskeneet tutkimukset, on sanottava, että Jyrkilä oli huomattavasti kehittyneempi sekä metodologialtaan että analyysiltaan. Vuonna 1970 Tampereen yliopiston sosiaalihuollon professoriksi nimitetyn Reino Salon tutkimukset ovat, kaikista ansioistaan huolimatta, selvästi harrastelijamaisempia. Jyrkilä sai Huoltaja-säätiön vuoden 1965 palkinnon parhaimmasta sosiaalihuoltoa koskevasta tutkimuksesta.

Sekä Salo että Jyrkilä olivat huoltoavunsaajia ja heidän avuntarpeensa syitä koskevilla tutkimuksillaan kansainvälisestikin oman aikansa kärkeä, mutta vaikuttavat nykyään kovin vanhanaikaisilta. Tutkimukset ilmestyivät ennen 1960-luvun lopun suurta sosiaalihuoltoa koskevaa ajattelun muutosta. Pakkoauttajat-keskustelu ja samaan aikaan työskennellyt sosiaalihuollon periaatekomitea muuttivat käsitystä asiakkuuksista ja vähävaraisista suomalaisista kohti heidän näkemistään enemmän tai vähemmän normaaleina kansalaisina.   Sekä Saloa että Jyrkilää pitää tietysti lukea oman aikansa kontekstissa. Silti on hämmästyttävää, miten Suomessa kyettiin tekemään 1950-luvun lopulla kansainvälisesti ottaen hyvin korkeatasoista tutkimusta sosiaalihuollon asiakkaista.

Ilmeisesti Jyrkilän yhteydet YKK:n tutkijakollegoihin heikkenivät Jyväskylään muuton myötä, sillä yhdessä julkaiseminen nimekkäiden kumppaneiden kanssa väheni, ja ehkä samalla myös näkökulmat kapenivat. Ylipäätään Jyrkilän tuotannon määrä notkahti 1960-luvun puolivälin jälkeen. Kenties hän todellakin jäi yksin Jyväskylässä, kuten hän Donnerin haastattelussa antoi ymmärtää. Lisäksi professuurin hoito hallinnollisine velvollisuuksineen vei epäilemättä aikaa tutkimukselta.

Yhteistyö toisten suomalaisten yliopistojen tutkijoiden kanssa lähes loppui 1960-luvun puolivälin jälkeen, mutta Jyrkilä piti aktiivisesti yllä kansainvälisiä kontakteja. Hän julkaisi jonkin verran kansainvälisissä lehdissä, osallistui tieteellisiin konferensseihin ulkomailla ja toimi aktiivisesti International Association of Gerontology -järjestössä (Jyväskylän yliopiston nimikirjaote; Neitaanmäki & Mäntylä 2008). Vaikka Jyrkilä ei Jyväskylän vuosinaan juuri uudistunut eikä pystynyt irrottautumaan 1960-luvun taitteen sosiologian asemistaan, hän oli varsinkin aineisto- ja metodikysymyksissä pitkään edellä aikaansa.

Kiinnostus teollistuvan yhteiskunnan sosiaalisia ongelmia kohtaan ja tapa nähdä ne sosiaalisen järjestelmän uhkina yhdistää Jyrkilän ajattelun Robert Mertonin (1957) rakennefunktionalismiin. Tutkiessaan sosiaalisia ongelmia Jyrkilä liikkuu sosiologian ja sosiaalipolitiikan välimaastossa. Tässä suhteessa hän seuraa opettajiensa ja tutkimuskumppaneidensa Erik Allardtin ja Heikki Wariksen esimerkkiä. Mutta sama tutkimusintressi muistuttaa myös konkreettisen sosiaalitutkimuksen pitkästä linjasta. Näin voi väittää, vaikka Jyrkilä pitkälti sivuuttaakin yhteiskunnan rakenteen, yhteiskunnalliset muutokset ja tutkimiensa ilmiöiden poliittiset vaikutukset (vrt. Allardt, Alaporo & Alestalo 1992, 13–19).

Myös etnologian ja sosiaaliantropologian perinteen vaikutus näkyy Jyrkilän ajattelussa ja tutkimuksessa. Esimerkkinä tästä toimii siirtolaistutkimuksen ohella Jyrkilän omin piirroksin kuvitettu, hienosti ja koskettavasti kirjoitettu muistelmateos Kotikylä Karjalassa (1992), jossa hän dokumentoi kotikylänsä Impilahden kadonnutta talonpoikasta elämänmuotoa 1920- ja 1930-luvuilla sekä perheen joutumista evakkoon 1944. Kaunokirjallisten ansioidensa lisäksi kirja on karjalaiskylän tarkka etnografinen analyysi Parsonsin sosiologian hengessä ja sellaisena siirtolaistutkimuksen päätepiste, mutta samalla paluu vielä kerran lapsuuden ja nuoruuden maisemiin, jotka jäivät sodan jalkoihin.

Lopuksi

Jyrkilän elämässä voi nähdä jopa traagisia piirteitä. Hän valmistui sosiaalihuoltajaksi ensimmäiseltä kurssilta ja oli siten ensimmäisiä korkeakoulutuksen saaneita sosiaalihuollon työntekijöitä. Tutkijaura alkoi komeasti: hänet nimitettiin assistentiksi Yhteiskunnallisen Korkeakouluun, jossa hän pääsi mukaan akateemikko Wariksen johtamanaan suureen siirtolaisia koskeneeseen tutkimushankkeeseen ja myöhemmin Allardtin vetämään nuorisotutkimukseen. Hän oli myös amerikkalaisen sosiologian tulemisen ensimmäisiä esitaistelijoita Suomessa, ensimmäisiä tohtoriksi väitelleitä suomalaisia naisia ja hänet nimitettiin professoriksi aikana, jolloin naisten asema yliopistomaailmassa oli erityisen vaikea.

Mutta sitten vaikeudet alkoivat kasaantua: vähitellen julkaisutoiminta hiipui, jatko-opiskelijat vaihtoivat toisille ohjaajille eikä sosiologia oikein kukoistanut Jyväskylän yliopistossa. Opiskelijat radikalisoituivat ja etääntyivät opettajastaan. Vaikka Jyrkilän kerrotaan olleen luotetussa seurassa hauska, jopa leikkisä (Neittaanmäki & Mäntylä 2008; P. Kuusimäki, henkilökohtainen tiedonanto 8.4.5014), ovat monien Jyväskylän yliopiston tuon aikaisten tutkijoiden ja opettajien tarinat eristäytyvästä, epäsosiaalisesta sosiologian professorista kutakuinkin yhdenmukaisia. Jyrkilällä oli joitakin ulkomaalaisia ja suomalaisia ystäviä, joiden kanssa hän oli kirjeenvaihdossa (Faina Jyrkilä -kokoelma), mutta sosiologian laitoksella professorin vierellä seisoi lopulta vain muutama harva oppilas. Heistä Liisa Neittaanmäen ja Raija Mäntylän tehtäväksi jäi Jyrkilän muistosanojen kirjoittaminen Keskisuomalaiseen ja Helsingin Sanomiin.

Kirjallisuus

Alapuro, Risto & Alestalo, Matti. 1973. ”Konkreettinen sosiaalitutkimus.” Teoksessa Suomalaisen sosiologian juuret, toim. Risto Alapuro, Matti Alestalo & Elina Haavio-Mannila. Helsinki: WSOY, 84–147.

Allardt, Erik. 1973. ”Naturalismi ja positivismi.” Teoksessa Suomalaisen sosiologian juuret, toim. Risto Alapuro, Matti Alestalo & Elina Haavio-Mannila. Helsinki: WSOY, 226–265.

Allardt, Erik. 1995. Suunnistuksia ja kulttuurisokkeja. Helsinki: Otava.

Allardt, Erik, Risto Alapuro & Matti Alestalo. 1992. ”Suomalaisen sosiologian historiasta.” Teoksessa Suomalaisen sosiologian juuret, toim. Risto Alapuro, Matti Alestalo & Elina Haavio-Mannila. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY, 13–25.

Allardt, Erik, Pentti Jartti, Faina Jyrkilä & Yrjö Littunen. 1956. Työläisnuorison harrastustoiminta. Helsinki: Tammi, Yhteiskunnallisen korkeakoulun tutkimuslaitos & Psyko-työ oy.

Allardt, Erik, Pentti Jartti, Faina Jyrkilä & Yrjö Littunen. 1958a. Nuorison harrastukset ja yhteisön rakenne. Porvoo: WSOY.

Allardt, Erik, Pentti Jartti, Faina Jyrkilä & Yrjö Littunen. 1958b. “On the Cumulative Nature of Leisure Activities.” Acta Sociologica 3:4, 165–171.

Donner, Jörn. 1967. Uusi Maammekirja. Helsinki: Otava.

Eskola, Antti. 1973. ”Suomalaisen sosiologian uudistuminen.” Teoksessa Suomalaisen sosiologian juuret, toim. Risto Alapuro, Matti Alestalo & Elina Haavio-Mannila. Helsinki: WSOY, 269–317.

Eskola, Antti. 2014. ”Onko sosiologia säilyttänyt innostavuutensa? ” Sosiologia 51:3, 275–277.

Hautamäki, Anne. 2010. Suomalaisen sosiologian kentän sukupuolittunut työnjako. Tampere: Tampereen yliopisto.

Huuhka, Kosti. 1955. Talonpoikaisnuorison koulutie: tutkimus talonpoikaisnuorison koulunkäynnistä ja siihen vaikuttaneista sosiaalisista tekijöistä Suomessa 1910–1950. Forssa: ei kustantajaa.

Inghe, Gunnar. 1960. Fattiga i folkhemmet: en studie av långvarigt understödda i Stockholm. Stockholm: Almqvist & Wiksells.

Julkunen, Raija. 2004. Hullua rakkautta ja sopimustohtoreita. Jyväskylä: SoPhi.

Jyrkilä, Faina. 1945. Köyhäinhoito Salmin kihlakunnassa vuosina 1922–1936 taloudellisten olojen valossa. Huoltajatutkinnon lopputyö 1945. Helsinki: Yhteiskunnallinen Korkeakoulu.

Jyrkilä, Faina. 1961/1962. Huoltoavunsaajan vieraantuminen sosiaalisesta ympäristöstään. Helsinki: Yhteiskunnallisen korkeakoulun tutkimuslaitos.

Jyrkilä, Faina. 1963. Ikä ja irtaantuminen vuorovaikutuksesta. Tampere: Yhteiskunnallisen Korkeakoulun tutkimuslaitos.

Jyrkilä, Faina. 1964. Vanhuuden harrasteet. Eripainos XVI 1964. Geron. XVI.

Jyrkilä, Faina. 1992. Kotikylä Karjalassa. Helsinki: Tammi.

Jyrkilä, Faina. 1960. Society and adjustment to old age: a sociological study on the attitude of society and the adjustment of the aged. Turku: Munksgaard.

Jyrkilä, Faina. 1962. Vanhan ihmisen asuminen ja toimeentulo teollistuvassa yhteiskunnassa. Tampere: Yhteiskunnallisen Korkeakoulun tutkimuslaitos.

Knupfer, Genevieve. 1947. “Portrait of the Underdog.” Public Opinion Quarterly 11:1, 103–114.

Marin, Marjatta. 2002. ”Sosiologia – puhdas tiede?” Teoksessa Enemmän kuin yksi. Sosiologiaa oppimassa Jyväskylän yliopistossa oppaana Faina Jyrkilä, toim. Liisa Neittaanmäki. Kuopio: omakustanne, 13–17.

Merton, Robert K.. 1967. Social theory and social structure. New York: Free Press.

Neittaanmäki, Liisa & Raija Mäntylä. 2008. ”Vanhuuden ja siirtoväen tutkija. Professori emerita Faina Jyrkilä.” Helsingin Sanomat 30.3.2008. http://www.hs.fi/paivanlehti/arkisto/Vanhuuden+ja+siirtoväen+tutkija. (Luettu 12.3.2015.)

Neittaanmäki, Liisa. 2002. Enemmän kuin yksi: sosiologiaa oppimassa Jyväskylän yliopistossa: oppaana professori Faina Jyrkilä. Kuopio: omakustanne.

Näre, Lena. 2015. ”Sosiologian kaksi lupausta.” Sosiologia 52:1, 38–41.

Parsons, Talcot. 1951. The social system. Glencoe Ill.: Free Press of Glencoe.

Rasila, Viljo. 1973. Yhteiskunnallinen Korkeakoulu 1925–1966. Tampere: Tampereen yliopisto.

Salo, Reino. 1956. Kunnallinen lastensuojelutyö sosiaalisen sopeutumisen kasvattajana I. Tutkimus Vaasan kaupungissa vuosina 1924-1952 suoritetun lakisääteisen lastensuojelutyön tuloksista. Vaasa: ei kustantajaa.

Stolte-Heiskanen, Veronica. 1992. ”Sosiologia vakiintuneena tieteenä.” Teoksessa Suomalaisen sosiologian juuret, toim. Risto Alapuro, Matti Alestalo & Elina Haavio-Mannila. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY, 287–329.

Takala, Martti. 1964. Kutsu kuulemaan sitä julkista esitelmää, jonka Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun sosiologian professori Faina Jyrkilä pitää virkaanastujaisissaan lokakuun 21. päivänä 1964 klo 12. Jyväskylä: Jyväskylän kasvatusopillinen korkeakoulu.

Töttö, Pertti. 2004. Max Weberin tieteenteoriasta. Kuopio: Kuopio University Press.

Waris, Heikki, Faina Jyrkilä, Kyllikki Raitasuo & Jouko Siipi. 1952. Siirtoväen sopeutuminen. Tutkimus Suomen karjalaisen siirtoväen sosiaalisesta sopeutumisesta. Yhteiskunnallisen Korkeakoulun julkaisuja IV Helsinki 1952.

Waris, Heikki & Faina Jyrkilä. 1951. “L’Adaptation Sociale Des Personnes En Finlande.” Bulletin International Des Sciences Sociales III:2, 291–295.

Weber, Max. 1904/1968. Die “Objektivität” sozialwissenschaftlicher und sozialpolitischer Erkenntnis. Anonymous Weber, Max: Gesammelte Aufsätze zur Wissenschaftslehre. Tübingen: Herausgegeben von Johannes Winckelmann. J.C.B. Mohr (Paul Siebeck), 146–214.

Haastattelut

Raija Julkunen 29.5.2015

Anita Kangas 16.6.2015

Kalevi Kivistö 13.2.2015

Paavo Kuusimäki 8.4.2015

Heikki Lyytinen 13.2.2015

Arkistolähteet

Faina Jyrkilä -kokoelma. Keski-Suomen maakunta-arkisto.

Heikki Waris -kokoelma. Jyväskylän yliopiston Mattilanniemen kirjasto.

Korjaus klo. 12.28: vaihdettu kirjallisuusluettelossa Sari Näre Lena Näreeksi.

 

Kamppailu tasa-arvosta strategisessa valtiossa

Tasaarvovaje_yhteiskuvaWEB

 

 

 

 

 

Kirjoitus perustuu Sosiologia-lehden numerossa 4/2016 julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Juha Sipilän hallitusta on toistuvasti moitittu sukupuolten tasa-arvoon liittyvien kysymysten sivuuttamisesta. Hallitusohjelma Ratkaisujen Suomi oli ensimmäinen hallitusohjelma sitten 1990-luvun alun, joka ei sisältänyt tasa-arvopoliittisia tavoitteita. Sen sijaan ohjelmassa todetaan, että “[n]aiset ja miehet ovat tasa-arvoisia”.

Yksi näkyvimmistä hallitusohjelmaan kohdistuneista kritiikeistä oli tapaus, jossa joukko tutkijoita toi aloitteestamme hallitusohjelman sukupuolivaikutukset julkiseen keskusteluun. Tutkijoiden ns. suva-vaatimus asettaa vuoropuheluun kaksi Sipilän hallituksen kohtaamaan kritiikkiin olennaisesti liittyvää piirrettä: kamppailun sukupuolten tasa-arvosta ja kysymyksen akateemisten asiantuntijoiden mahdollisuuksista vaikuttaa päätöksentekoon. Luemme tapausta esimerkkinä siitä, miten viimeaikaiset hallinnan muutokset vaikuttavat feministisen vastarinnan ehtoihin ja mahdollisuuksiin.

Kuvaamme Sipilän hallituksen työskentelyssä aktualisoituneita muutosprosesseja käsitteellä strateginen valtio. Strateginen ajattelu, tavoitteellisuus ja johtamisen merkityksen korostaminen ovat keskeisiä Sipilän hallituksen julkisuuskuvassa. Vaikka nämä piirteet yhdistetään julkisuudessa usein pääministerin yritysjohtajataustaan ja hallituksen yrittäjämyönteisyyteen, niiden taustalla ovat edellisen hallituksen käynnistämä valtion ohjausjärjestelmän kehittämishanke OHRA sekä sitä edeltänyt hallituspolitiikan johtamisen kehittämishanke KOKKA.

Kehittämishankkeiden muotoilema ja Sipilän toimeenpanema poliittisen ohjauksen ja johtamisen uudistus näkyy selvimmin “strategisessa hallitusohjelmassa”. Uusi malli rikkoo hallinnonala-ajattelun ja pyrkii tuomaan tilalle rajatun määrän horisontaalisia politiikkatavoitteita. Malli pyrkii myös sovittamaan politiikan sisällöt talouden raameihin. Strategista hallitusohjelmaa voidaan ajatella teknisenä hallinnan välineenä, joka määrittää, mikä kuuluu politiikan alaan, mistä voidaan keskustella ja millaisin käsittein keskustelua käydään. Hallinnon muutokset asettavat feministisen vastarinnan uuteen tilanteeseen sekä vaikuttavat tasa-arvopolitiikan ehtoihin ja mahdollisuuksiin.

Tasa-arvotiedon tuottamista ja tunteiden hallintaa

Ideoimamme 85 professorin ja erikoistutkijan allekirjoittama suva-vaatimus esitti laatimamme alustavan sukupuolivaikutusten arvioinnin perusteella kolme väitettä hallitusohjelmasta: “hallitus ei onnistu saavuttamaan työhön, hyvinvointiin ja koulutukseen liittyviä tavoitteitaan”, “naiset ja naisvaltaiset alat maksavat kohtuuttoman taloudellisen ja inhimillisen laskun sopeuttamistoimista” ja “vuosikymmenten pitkäjänteinen työ tasa-arvon hyväksi vesittyy.” Allekirjoittaneet, joista 40 % oli miehiä, vaativat hallitukselta tasa-arvo-ohjelmaa sekä hallitusohjelman toimenpiteiden sukupuolivaikutusten systemaattista arviointia ja epätasa-arvoa tuottavien toimenpiteiden muuttamista.

10. kesäkuuta 2015 julkistettu vaatimus synnytti runsaasti mediajulkisuutta, jossa korostui vaatimuksen sisällön ohella sen runsas, nimekäs ja miehinen allekirjoittajajoukko. Julkisuuden seurauksena pääministeri Sipilä ja tasa-arvoasioista vastaava ministeri Juha Rehula kommentoivat vaatimustamme ja pääsimme tapaamaan hallituksen tulevaa ministeriä.

Tapa, jolla suva-vaatimus toteutettiin, edustaa uudenlaista feministisen kritiikin ja tasa-arvopoliittisen toiminnan muotoa Suomessa. Toisin kuin naisjärjestöjen kannanotot, vaatimuksen legitimiteetti ei perustunut ajatukseen tietyn ryhmän intressien edustamisesta, vaan yksilöiden arvovaltaan ja akateemiseen asiantuntijuuteen.

Suva-vaatimuksen saama muoto sopii yhteen valtion ja hallinnan muutosten kanssa. Yksi näistä muutoksista, joka näkyy sekä hallitusohjelmassa että KOKKA- ja OHRA-hankkeissa, on päätöksenteon tietopohjan korostuminen. Tietoon perustuvan päätöksenteon suosio on vaikuttanut myös naisjärjestöihin ja muihin tasa-arvotoimijoihin, joille enenevässä määrin tarjotaan sitä samaa objektiivista ja rationaalista tiedon tarjoajan roolia, jonka me tutkijoina luontevasti omaksuimme. Emme kuitenkaan kyenneet vaatimusta suunnitellessamme reflektoimaan, missä määrin tutkijoina luontevasti omaksumamme asiantuntijarooli olikin strategisen valtion tarjoama positio, joka heijastaa hallinnan muutosten feministiselle vastarinnalle asettamia ehtoja.

Akateemiseen asiantuntijuuteen ankkuroituminen vaikutti vaatimuksen sisältöön. Se näkyi lausumattomana mutta itsestään selvänä pyrkimyksenä affektien hallintaan: hallitusohjelman meissä herättämä kiukku, pettymys ja turhautuminen peittyivät neutraalin asiantuntijan roolin taakse. Suorien syytösten ja tunteikkaiden ilmaisujen välttäminen oli myös monien allekirjoittajien toive. Pyrimme välttämään poliittista vastakkainasettelua ja nostamaan etusijalle tasa-arvon hyötyyn pikemminkin kuin naisten sivuuttamiseen liittyviä argumentteja.

Asiantuntijuuden korostumiseen liittyy myös suva-vaatimuksessa piilevä ajatus tiedosta poliittisen muutoksen perustana. Logiikka vaatimuksen takana on, että jos hallitus olisi tietoinen toimenpiteidensä sukupuolivaikutuksista, se tekisi toisenlaista politiikkaa. Hallituksen politiikkaa ohjaava uusliberaali ja konservatiivinen ideologia sekä se mahdollisuus, että hallitus tekee tietoisesti sukupuolten tasa-arvoa rapauttavaa politiikkaa, jäävät tietoa ja faktoja korostettaessa sivuun.

Asiantuntijuuden eleet johtivat kritiikkimme epäpolitisoitumiseen. Ensinnäkin ne piilottivat kritiikin feministisen perustan. Ne saivat meidät muotoilemaan viestimme tavalla, jossa sukupuoleen ja valtaan liittyvät kysymykset jäivät tasa-arvoa instrumentalisoivien ja taloudellistavien argumenttien jalkoihin. Toiseksi asiantuntijuus imaisi meidät mukaan tieto- ja mediapeliin, joka peittää hallituksen politiikkaa todellisuudessa ohjaavan ideologian. Kolmanneksi asiantuntijaposition omaksuminen johti siihen, että emme kyseenalaistaneet avoimesti hallituksen hyvinvointivaltiota purkavaa leikkauspolitiikkaa tai sitä tapaa, jolla tietty näkemys talouden tilasta ja “sopeutustarpeesta” asetti raamit hallitusohjelmalle.

Feministisen vastarinnan ja tasa-arvopolitiikan mahdollisuudet strategisessa valtiossa

Sipilän hallituksen työskentelyssä näkyvä muutos kohti strategista valtiota on ollut etabloituneiden tasa-arvotoimijoiden kannalta hankala. Kevään 2015 vaalien alla naisjärjestöt ja muut tasa-arvotoimijat epäonnistuivat vaikuttamistyössä. Suva-vaatimuksen saama medianäkyvyys ja sen hetkellinen pääsy hallituksen agendalle kertovat asiantuntijuuden kautta suodattuneiden feministisen vastarinnan muotojen suuremmasta legitimiteetistä muuttuvassa valtiossa.

Poliittisten päätösten sukupuolivaikutuksista on suva-vaatimuksen saaman huomion jälkeen tullut näkyvä osa julkista ja poliittista keskustelua. Hallinnon muutoksista, hallitusta ohjaavista ideologioista sekä hallituksen akateemista asiantuntijuutta vähättelevästä lähestymistavasta johtuen vaatimuksella oli kuitenkin rajattu vaikutus politiikan sisältöön.

Suva-vaatimus osoitti, miten akateemisen asiantuntijuuden positiosta voidaan osallistua keskusteluun politiikan agendasta. Valitettavasti se osoitti myös, että menestyksekäs ulostulo mediassa ei välttämättä käänny menestykseksi poliittisissa prosesseissa. Median kautta voi saada kysymyksen muotoilluksi, mutta kysymyksen muuttuminen poliittisiksi teoiksi edellyttää muita toimijoita ja poliittista tahtoa.

Strateginen valtio on hankala paitsi feministiselle vastarinnalle myös tasa-arvolle ja tasa-arvopolitiikalle. Strateginen hallitusohjelma aktualisoi kysymykset siitä, onko tasa-arvopolitiikkaa olemassa, jos sitä ei ole hallitusohjelmassa, ja mitä tasa-arvopolitiikka perinteisenä politiikkalohkona voi strategisen johtamisen aikana ja agendan ulkopuolisena kysymyksenä olla.

Strategisen johtamisen vaatimus lyhyistä papereista, selkeistä tavoitteista ja täsmällisistä keinoista tiivistää monimutkaiset rakenteisiin ja valtaan liittyvät kysymykset parilla sanalla ilmaistaviksi, määrällistetyiksi tavoitteiksi. Samaan aikaan tapa, jolla talous asettaa raamit politiikan sisällöille ja jolla hallitus tekee talouspolitiikkaa talouskuripolitiikkana, rajaa sukupuolten tasa-arvon politiikan ulkopuolelle ja sanelee tasa-arvopolitiikan ehdot. Talous ja tasa-arvo muodostuvat vastinpariksi, ja tasa-arvosta tulee entistä alisteisempaa taloudelle.

 

 

Kuulumisen materiaalit ja yhteisösidosten rakentuminen kaupungissa

Kuvaaja: Santtu Särkäs

Kuvaaja: Santtu Särkäs

 

Julkaistu Sosiologia-lehden numerossa 4/2016

Kuten muuallakin, suomalaisessa sosiologiassa on viime vuosina keskusteltu aineellisuudesta osana ihmisten sosiaalista elämää ja yhteisöä (esim. Lehtonen 2008; Paju 2013; Valkonen, Lehtonen & Pyyhtinen 2013). Kuten Valkonen ja kumppanit (2013) huomauttavat, materiaaleja ei sosiaalitieteissä tutkita niiden itsensä vuoksi tai siksi, että ne muodostaisivat jotenkin varman ja tiedetyn perustan tutkia sosiaalisuutta, vaan siksi, että emme lopultakaan tiedä, mistä kaikista aineksista yhteiselämämme koostuu. Materiaalisuuden tutkiminen auttaa valottamaan sitä, mitä yhdessä oleminen oikeastaan on (Lehtonen 2008; Valkonen, Lehtonen & Pyyhtinen 2013). Materiaalit eivät ole pysähtyneitä tai kuolleita, vaan liikkeessä. Kuten inhimilliset toimijat, nekin ovat aktiivisia ja ”toimivat takaisin” (”act back”), kuten Tim Ingold (2011, 16–17) painottaa.

Oma kiinnostukseni arjen materiaaleihin nousee kaupunkietnografisesta tutkimuksestani, jonka aiheena ovat arkisen kanssakäymisen, paikallisen yhteisöllisyyden ja kuulumisen muodot kolmessa kaupunginosassa Helsingissä, New Yorkin Brooklynissa ja Madridissa. Kun ihmiset tutkimillani alueilla puhuvat itsestään, suhteistaan ja asuinalueestaan, he hyvin usein puhuvat ruuasta, juomasta, taloista, pihoista, kaduista, vaatteista ja autoista, muutamia esinemaailmaan kuuluvia asioita mainitakseni. Jokapäiväisessä elämässä asuinalueiden aineelliset asiat ja kaupunkiluonto ovat yhtä lailla merkityksellisiä kuin inhimilliset ja sosiaaliset tekijät. Esineet ja materiaaliset ainekset ovat eräänlainen metodi päästä perille sosiaalisista seikoista ja suhteista (vrt. Molotch 2013, 74). Tarkastelemalla materiaalien liikettä ja osallisuutta sosiaalisissa suhteissa ihmistoimijoidenkin liike paikallistuu erilaisista aineksista muodostuvan maailman tuotantoon. Siinä ei ole kyse abstrakteista kategorioista, kuten yksilöstä, sosiaalisuudesta tai materiaalisuudesta, vaan elämän itsensä ensisijaisuudesta: toivomisen, kasvamisen ja asumisen prosesseista (Ingold 2011, 6), joihin materiaalit ihmisten kanssa osallistuvat. Arkinen elämä erilaisine aineksineen tuottaa keskeytymättä sitä maailmaa, jota ihmiset asuttavat. Kun ihmiskehot ja materiaalit kohtaavat, lattiat narisevat ja maailma muuttaa hiukkasen muotoaan. Tässä tekstissä kysyn, miten asuinalueen elämään liitytään ja mistä sen kiinnipitävät tai ulossulkevat sidokset muodostuvat. Miten erilaiset ainekset välittävät ihmisten välisiä suhteita? Miten ne toimivat sidoksia muovaavina, kiinnipitävinä tai eriyttävinä voimina?

Tässä tekstissä pohdin, miten tutkia aineksia, esineitä ja eläimiä osana sosiaalisia suhteita. Miten yhdistää materiaalien aktiivinen osallisuus inhimilliseen merkityksenantoon ja tarttua siihen, miten ne maailman tuottamiseen joko inhimillisen merkityksenannon välityksellä tai ”omatoimisesti” osallistuvat. Erityisenä kysymyksenä pohdin kuulumista: sitä, miten ainekset osallistuvat neuvotteluihin siitä, ketkä voivat kuulua ja ketkä eivät. Ihmisten neuvotellessa siitä, kuka voi kuulua, määritellään aina myös sitä, mitkä ei-inhimilliset asiat ovat voivat kuulua ja minkä paikka on jossain toisaalla. Ihmisellä on kasvokkaisissa sosiaalisissa tilanteissa materiaalinen ilmiasu, sillä hän esiintyy jollakin tavalla yhdessä joidenkin asioiden kanssa (vähintäänkin joissain vaatteissa) jossakin materiaalisessa paikassa, jossa usein on muitakin ihmisiä ja asioita. Kaikissa näissä elementeissä on kyse kuulumisesta.

Nostan tarkastelussani esiin havainnollistavia esimerkkejä omista tutkimusaineistoistani, mutta vastaavia asetelmia on löydettävissä mistä vain, missä ihmisten kuulumisesta ja sen rajoista käydään neuvottelua. Seuraavassa kerron lyhyesti empiirisestä tutkimusasetelmastani, minkä jälkeen hyödynnän Colin Jerolmackin ja Iddo Tavoryn (2014) erinomaista teoria-artikkelia siitä, miten objektit ja eläimet osallistuvat arkisissa vuorovaikutustilanteissa sosiaalisen minuuden rakentumiseen (Mead 1934). Kuulumisen kysymyksen kannalta sosiaalisen minuuden voi nähdä ”sosiaalisena identiteettinä”, jonka välityksellä ihminen itse osallistuu tai tunnistetaan osallistuvan johonkin sosiaaliseen tilanteeseen. Tunteeko ihminen kuuluvansa tilanteeseen ja millaisen sosiaalisen identiteetin välityksellä? Miten muut tämän tunnistavat? Jerolmackin ja Tavoryn näkökulmassa materiaaliset asiat ovat jokapäiväinen ja luonteva osa niitä suhteita, joissa sosiaalinen minuus kussakin interaktiossa muodostuu. Joskus asiat edustavat tai rakentavat inhimillisiä suhteita; joskus niiden omalakinen toiminta taas tunkeutuu inhimillisten suhteiden ja pyrintöjen väliin. Ne palaavat osaksi inhimillisiä suhteita toisten tehdessä ihmisistä tulkintoja sen perusteella, millaisten asioiden, esineiden ja/tai eläinten kanssa he nämä tapaavat. Näin materiaalisten ainesten vaikutus palaa osaksi inhimillisiä tunteita ja suhteita. Kuulumisen kannalta kysymys on siitä, miten ihmiset näkevät toisensa. Onko tuo toinen identiteetiltään lähellä vai kaukana? Kuulunko minä ja voiko tuo toinen kuulua?

Kaupunkietnografinen tutkimukseni käsittelee kolmea Helsingissä, New Yorkin Brooklynissa ja Madridissa sijaitseva asuinaluetta, joita luonnehtii asuinalueen haluttavuus, paikallinen aktiivisuus sekä puhe yhteisöstä, kylästä tai pikkukaupungista asuinalueen tunnelman kuvaajana. Ympäristö on kaunista. Suuri osa rakennuksista on vanhoja ja viehättäviä, mutta alueille mahtuu myös suuria moderneja kerrostaloja. Helsingissä tutkimallani alueella on omakotitaloja, paritaloja, pienkerrostaloja ja suuria matalan vuokran kerrostaloja. Brooklynissa rakennuskanta koostuu pääasiassa nelikerroksisista ”townhouse”-taloista, joista osassa kaikki neljä kerrosta ovat yhden perheen käytössä ja osassa taas pilkottu asunnoiksi, joihin on yhteinen sisäänkäynti. Madridin asuinalueella on melko matalia, kauniita ja erivärisiä kerrostaloja sekä kapeita katuja, jotka johtavat naapuruston keskusaukiolle, joka on alueen sydän. Alueet ovat kaikki entisiä työnväenluokkaisia alueita, jotka ovat sittemmin käyneet läpi useita gentrifikaation aaltoja. Hintojen nousu on tehnyt alueista entistä vauraampia. Tällä hetkellä asukkaat muodostavat kiinnostavan sekoituksen vanhempia työväenluokkaisia asukkaita ja hyvin koulutettua uudempaa väestöä, josta suuri osa on niin kutsuttua luovaa luokkaa (Florida 2002). Alueita luonnehtivat hiukan boheemi hyvinvointi ja liberaalit sosiaaliset arvot.

Tutkimisissani kaupunginosissa on eroavaisuuksista huolimatta tavattoman samankaltaisia sosiaalisia ja symbolisia muotoja. Kaikissa järjestetään kaupunginosaa juhlistavia kylä- tai korttelijuhlia. Kaikissa on paikallisia yhdistyksiä, joiden tavoitteena on asuinalueen hyvinvoinnin, rauhan ja historiallisen miljöön puolustaminen. Naapurit tuntevat toisensa ja vaihtavat enemmän tai vähemmän henkilökohtaisia kuulumisia tavatessaan. Kaikilta alueilta löytyy lukuisia tarinoita keskinäisestä tuesta ja auttamisesta. Kaupunkirakenne, rakennukset, kadut, aukiot, portaat, kaupunkiluonto ja esineistö esiintyvät ihmisten tarinoissa yhtä lailla kuin ihmiset. Niihin liitetään paikasta, sosiaalisesta ryhmästä, kulttuurista ja henkilökohtaisista mieltymyksistä riippuen erilaisia symbolisia merkityksiä. Eri kaupunkien asuinalueilla kerättyjä aineistoja yhdistää lämpimän läheinen suhde asuinalueeseen. Aineistoissa toistuu ajatus siitä, että näillä alueilla ihminen voi suuressakin kaupungissa hengähtää ja olla kotonaan. Eräs nainen sanoo Helsingin olevan kotikaupunki, ja asuinalue on ”koti tosi vahvasti”, koska ”jotenkin täällä pysyy jalat maassa”. Toinen nainen kuvaa kotoisaa tunnetta alueella: ”jostain syystä mulla on semmonen turvallinen olo, et kaikki pienessä mittakaavassa, pikkuruista”. Koti on eräänlainen ”pieni oma saarekkeensa… ihan kuin olis jossain kuplassa”, joka suojaa ulkomaailmalta.

Jerolmackin ja Tavoryn (2014) artikkelin lähtökohtana on tarkastella materiaalisia aineksia osana inhimillisiä suhteita. Tarkoitus on löytää niin kutsuttu kolmas vaihtoehto materiaalisuuden tarkastelulle sosiaalisen konstruktivismin ja toimijaverkostoteorian välille. Kun konstruktivistisessa Clifford Geertzin (1973) analysoimassa klassisessa kukkotappeluesimerkissä ei-inhimilliset olennot nähdään inhimillisen merkityksenannon kohteina lähestulkoon vailla omia ominaisuuksia ja omaa toimijuutta, latourilaisessa toimijaverkostoteoriassa materiaalien toimijuus nostetaan esiin, mutta ihmisten esineille antamat sosiaaliset ja symboliset merkitykset jäävät taka-alalle (esim. Latour 2005). Kirjoittajat kysyvät, miten ei-inhimilliset ainekset osallistuvat sosiaalisen identiteetin rakentamiseen. (Emt.) Tämän tekstin kannalta relevantti tapa muotoilla kysymys kuuluu: Miten erilaiset ainekset yhdessä ihmisten kanssa tuottavat määrityksiä, jotka synnyttävät kuulumisen tunteita, sidoksia ja rajoja?

Tutkimallani alueella Helsingissä asukkaita kiinnostavat talot toimivat paikallisten sidosten välittäjinä. Niissä kyläillään, niistä puhutaan, niitä hoidetaan ja joskus jopa niiden syntymäpäiviä vietetään yhdessä naapurien kanssa. Eräs asukas valotti talojen asemaa yhteisössä sanomalla, ettei ihmisten välillä ole kilpailua, sillä kaikki omistavat ”saman talon”. Tällä hän tarkoitti sitä, että kadun talot ovat kaikki lähes samanlaisia ja suurin piirtein samanarvoisia. Talo on jollain tapaa kuulumisen kova materiaalinen ydin: omistamalla talon asukas kuuluu automaattisesti – halusi hän tai ei. Se miten asukkaat kunnostavat sekä ylläpitävät taloa ja puutarhaa, muovaa yhteisön jäsenten näkemyksiä siitä, minkälainen yhteisön jäsen ihminen on. Kun joillain keskiluokkaisilla alueilla pihan pitäminen siistinä ja huoliteltuna on hyvän asukkaan merkki, tutkimallani alueella liian huoliteltu piha viittaa ”erilaiseen”, jotenkin turhantarkkaan mentaliteettiin. Samoin tekevät nopeasti teetetyt, talojen ”sielun” ohittavat remontit, joille annetaan lyhytnäköisen kuluttamisen merkitys.

Itse kunnostettu puutalo on onnistunut kuulumisen symboli: se samaan aikaan yhdistää erilaisia ihmisiä ja peittää näiden välisiä eroavaisuuksia (Guibernau 2013). Toisaalta ajatus siitä, että ”kaikilla on sama talo” jättää huomiotta sen, että kivenheiton päässä asuu paljon vähävaraisempia vuokra-asukkaita, joilla ei koskaan ole varaa hankkia tuota ”samaa taloa”. Kerrostalojen asukkaat saattavat nauttia puutalomiljööstä ja kuulua yhteisöön, mutta tämä ei tapahdu yhtä automaattisesti kuin talon välityksellä. Yhteys täytyy löytää muiden asioiden välityksellä, joita tutkimallani alueella on kyllä paljon. Erilaiset tapahtumat, paikalliset aktiviteetit ja harrastusryhmät kaikille avoimessa asukastilassa ovat yleisiä. Paikalliset liikkeet, ruokapaikat, kahvila, pubi, musiikki ja olut keräävät ihmisiä yhteen. Eräs kerrostaloasukas kuvasi talojen yhdistävää ja erottavaa roolia. Hän kertoi, miten jossain vaiheessa iltaa puhe kääntyy taloihin ja näiden remontteihin. Silloin ei voi välttyä huomaamasta, ettei ole osa sitä sisäpiiriä, jolle yhteinen kiinnostus vanhojen talojen kunnostamiseen on itsestäänselvyys. Hyvä elämä näyttäytyy pienenä ja kotitekoisena, mutta edellyttää tiettyjä esineitä ja elämäntapaa. Sen toteemisena välittäjänä on talo, jolla on omaa ja ohittamatonta vaikutusvaltaa kuulumisen muovaajana. Nariseva lautalattia peilaa ihmisten poissa ollessakin sitä, millainen minä puutalossa asuu ja mihin hän kuuluu.

Madridin tutkimusalueella taloa vastaava symbolinen, ihmisiä yhdistävä materiaalinen rakenne on asuinalueen keskusaukio, joka nousee lähes poikkeuksetta haastatteluissa esiin. Kymmenvuotiaan pojan äiti kertoo heidän elämänsä tapahtuvan aukiolla. Siellä he ovat tutustuneet lapsen ikätovereihin ja näiden vanhempiin, siellä he ovat potkineet palloa, vaihtaneet kuulumiset naapureiden kanssa ja seuranneet lasten kasvua. Toinen asukas, nuori baarimikko, kertoo olevansa kotonaan juuri asuinalueen kaduilla ja aukiolla. Paras hetki aukiolla on ilta, kun kulkee aukion halki omien ystävien kanssa. Silloin tuntee olevansa juuri siellä, missä pitää. Aukio vetää magneetin lailla ihmisiä puoleensa. Tarinoissa sen ohitse on mahdotonta kävellä nopeasti, sillä ihmiset pysähtyvät kysymään, miten lapset ja sukulaiset voivat. Aukio täyttyy joka päivä lapsista ja nuorista, koirista ja näiden omistajista, nuorista aikuisista ja perheistä, jotka istuskelevat terasseilla, puistonpenkeillä istuvista vanhuksista ja näiden saattajista, potkupalloista, ruuista ja lasillisista (”copas”). Istuessaan aukiolla ihminen voi tuntea olevansa osa suurempaa kokonaisuutta. Aukion muistomerkki muistuttaa historiasta, siitä, miten monet aukiolla ovat istuneet. Toteemisena yhteisön rakentajana aukio on julkista avointa tilaa, joka tuottaa demokraattisempaa ja elastisempaa kuulumista kuin talo, joka edellyttää tiettyä varallisuutta ja asumista tai talon asukkaan kutsua. Aukiolla sen sijaan voi piipahtaa kuka tahansa. Kuuluminen on enemmän seurallisuutta kuin tiukemmin määriteltyä yhteisöllisyyttä, jossa ennemmin tai myöhemmin nousee esiin kysymys kuulumisen rajoista. ”Me” syntyy aina relationaalisesti suhteessa muihin. On kotoisaa tunnistaa tuttuja kasvoja, mutta ulkopuoliselle selväpiirteisen yhteisön rajat vertautuvat aidattuun taloon, jota voi ulkopuolelta katsoa, mutta jonka sisään ei pääse.

Esineet muovaavat sitä, miten toiset ihmisen näkevät meidät (Jerolmack & Tavory 2014). Tämä puitteistaa sitä, miten ihminen voi itsensä tietyssä sosiaalisessa yhteydessä esittää. Kun objektit ja niiden saamat merkitykset eivät ole hallinnassamme, niiden voima tulee ilmi. Tästä kirjoittajat ottavat esimerkiksi Tavoryn (2010) etnografisen tutkimuksen ortodoksijuutalaisista Los Angelesissa. Ortodoksijuutalainen mies pitää uskontoa ilmaisevaa päähinettä totunnaisesti, asiaa ajattelematta. Päähineen välityksellä ihmiset tunnistavat hänet ortodoksijuutalaiseksi. Tällä on arjessa hallitsemattomia seurauksia. Toiset juutalaiset saattavat tervehtiä; ei-juutalaiset kohtaavat päähineessä kulkevan henkilön juutalaisena, oli sitten kyse ennakkoluuloista tai uteliaista kysymyksistä juutalaisten uskomuksiin liittyen. Päähine toimii inhimillisissä suhteissa tietynlaisen identiteetin rakentajana tavalla, jolla on sosiaalisia seurauksia. (Emt.) Kaikki tämä voi tapahtua tilanteessa tai vuorovaikutuksessa, jossa on kiire tai jossa ihminen mieluummin toimisi pikemminkin asiakkaana, kaupunkilaisena tai perheenisänä.

Vastaavalla tavalla toimii huonosti käyttäytyvä koira, joka asettaa myös omistajan sosiaalisen identiteetin kyseenalaiseksi. Stigma tarttuu (Goffman 1963). Esineen tai koiran rooli sosiaalisessa vuorovaikutustilanteessa ei joiltain osin tule ehkä täysin yllätyksenä, mutta päähineen tai koiran liikkeelle laittamat prosessit eivät ole toimijan omassa hallinnassa. (Jerolmack & Tavory 2014, 67–68.) Viimeistellessäni tätä tekstiä istuin koirani kanssa junassa, jonka läheisillä penkeillä matkusti kaksi muuta koiraa ja kissa omistajineen. Junavaunuun syntyi kiusallinen tilanne, kun eräs koira kakkasi junan lattialle. Omistajan soperrellessa itsekseen vaivaantuneena toisen koiran omistaja osoitti tälle solidaarisuutta. Itse yritin pysyä tilanteen ulkopuolella, mutta ulosteen tuottama häiriö junavaunussa vaati jonkinlaista reaktiota. Huomaamattani ajattelin, että koira olisi rauhallisempi, jos nainen hössöttäisi vähemmän. Oma koirani kuitenkin hermostui tilanteesta, minkä seurauksena jouduin hetkeksi itsekin haukkuvan ja hallitsemattoman koiran leimaamaksi. Hetkeä myöhemmin osoitin kuuluvani ”koiraihmisiin” ja kommentoin ymmärtäväisesti koiran käytöstä. Ihmisten, eläinten, asioiden ja merkitysten välinen tasapaino on hienovarainen ja hallitsematon prosessi, jossa ihminen paitsi mielletään tietynlaiseksi, myös hänen kuulumisensa meihin tai muihin mitataan. Junassa koiravaunu on oma pieni tilannekohtainen yhteisö, joka rajautuu muihin matkustajiin. Uloste on likaa, ”ainetta väärässä paikassa” (Douglas 1966). Koiran kanssa matkustaminen toisen koiran aiheuttamassa häiriötilanteessa luo paineita osoittaa solidaarisuutta ja muodostaa ainakin hetkellinen yhteisösidos toisiin koiranomistajiin. Ilman koiraa sosiaalinen identiteettini ”koiraihmisenä” ei olisi paljastunut ja sosiaalisia vaihtoehtoja olisi ollut tilanteessa enemmän.

Kuulumiseen liittyy kaksi toisiinsa kietoutuvaa dynamiikkaa. Ensinnäkin kysymys on siitä, miten ja millaiseksi ihminen osana erilaisia sosiaalisia ryhmiä tunnistaa itsensä. Kokeeko hän itse kuuluvansa johonkin ryhmään tai identiteettikategoriaan, vai tunteeko hän vierautta? Tätä kokemuksellista puolta kuulumisesta on käsitelty tunteena ”olla kotonaan” (esim. Calhoun 1999). Ei kuitenkaan riitä, että ihminen tuntee kuuluvansa, vaan toisten on lisäksi tunnistettava hänet joukkoon kuuluvaksi. ”Kuulumisen politiikka”, inkluusion ja eksluusion moninaiset muodot määrittelevät sen, ketkä voivat kuulua (Yuval-Davis 2006). Ihmisten kuulumisen lisäksi esineet voivat joko kuulua tai olla kuulumatta jonnekin. Uloste ei kuulu junan lattialle. Se tuottaa häiriötilan.

Kaupunkiympäristössä materiaalisilla objekteilla on merkittävä rooli ihmisten sosiaalisessa tunnistamisessa. Kun emme tunne ihmisiä, joiden kanssa olemme tekemisissä, käytämme nopeasti hahmotettavia visuaalisia vihjeitä hyväksemme. Teemme lähes vaistonvaraisia johtopäätöksiä kanssaihmisistä sen perusteella, minkälaisten esineiden yhteydessä hänet tapaamme. Esineiden hintataso viestii kantajan varallisuudesta ja sosiaalisesta statuksesta. Toisaalta eri esineillä on myös erilainen henki. Vanha puutalo viestii erilaisesta ihmisestä kuin moderni kivitalo. Louis Vuittonin laukku liittää sen kantajan sosiaalisesti eri ryhmään kuin Fjällrävenin repun tai tunnistamattoman tusinalaukun omistajan. Tutkimillani asuinalueilla esineiden toimijuus nousee merkittävään rooliin osana kuulumisen dynamiikkaa. Helsingissä tutkimallani asuinalueella on varsin boheemi maine siitä huolimatta, että sen hintataso on tätä nykyä ”porvarillinen”. Talojen totemistinen voima käy ilmi myös rajankäynneistä, joissa arvioidaan toisten kuulumista yhteisöön. Monessa tarinassa esiintyi eräs perhe, joka oli muutaman vuoden kuluessa muuttanut pois. Tarinoissa heillä oli ”kaksi suurta ja kallista autoa” pihassa ja jotenkin (liian) muodolliset bisneshenkiset vaatteet. Erityistä huomiota herätti se, että he vaihtoivat monien havitteleman lautalattian kalliiksi ja ”hengettömäksi” ”marbelparketiksi”. Selvittäessäni tarkempia syitä siihen miksi nämä entiset asukkaat näyttäytyivät ”erilaisina”, vastaus ei liittynyt suoraan varallisuuteen tai arvoihin, vaan siihen, mitä esineet heistä ilmensivät. Lattiaremontin saama huomio asukkaiden keskuudessa vihjaa puutaloihin ”sopivien” ainesten hengestä, jota on hankala sanallistaa, mutta joka materiaalien tutkimisen avulla tulee parhaiten esiin (vrt. Molotch 2013). Asiat paljastavat identiteetin, suhteet ja näiden rajat.

Brooklynissa tutkimassani kaupunginosassa asukkaat jakautuvat Helsinkiä vielä voimakkaammin alueella kauemmin asuneisiin vähemmän vauraisiin asukkaisiin ja uusiin tulokkaisiin, joiden kodit saattavat maksaa jopa kaksi miljoonaa dollaria. Esimerkkinä materiaalisten esineiden toimijuudesta ihmisten sosiaalisessa tunnistamisessa toimii hyvin erään koko ikänsä alueella asuneen naisen kommentti pyöräilijöistä: ”Jokainen aalto uusia asukkaita huokuu entistä etuoikeutetumpaa asennetta. Kyse on aina heidän koiristaan, heidän lapsistaan, heidän pyöristään. Vain koska he ajavat pyörällä, he ovat niiiin hyviä ihmisiä ja voivat ajaa päin punaisia ja lähestulkoon vanhan äitini yli.” Pyörä ja pyöräilyasu luokittelevat ihmisen varakkaisiin tulokkaisiin, joille hyvä elämä ei merkitsekään pientä, tuttua ihmisyhteisöä, vaan vaurasta, mutta ekologista elämäntapaa. Vaikka molemmat ihmisryhmät ovat tulkintani mukaan asettuneet alueelle tavoittelemaan ”hyvää elämää” kaupungissa, erilaiset esineet viestivät sen erilaisista merkityksistä. Esineet kertovat, ettei toinen kuulu ”meihin”.

Elina Paju (2013) on kirjoittanut päiväkodin lattiasta niin sanottuna hiljaisena toimijana, jota emme edes tahdo huomata. Kuitenkin sen varassa tapahtuu päiväkodin koko arki. Päinvastoin kuin Pajun esimerkissä, yllä esitettyjen esimerkkien ”marbelparketti” ja kallis pyörä ovat äänekkäitä objekteja. Ne suorastaan huutavat erilaisuutta. Materian hiljaisuus ja äänekkyys eivät kuitenkaan ole materiaalisia ominaisuuksia, vaan nousevat siitä inhimillisestä ja sosiaalisesta kontekstista, jossa ne tavataan. Pelkkä lattia on hiljainen toimija, mutta idylliä merkitsevä nariseva lautalattia ja ylellinen ”marbelparketti” saavat ihmisten kokemuksissa ja tarinoissa äänen, joka välillisesti määrittelee ihmisen kuulumista ”meihin” tai ”muihin”. Materian inhimillisiä vaikutuksia ei välitä itse parketti, vaan tarinat parketista. Esineet eivät vain välitä ihmisten välistä vuorovaikutusta, vaan myös ihmiset välittävät sitä, mitkä esineet kuuluvat minnekin. Esineisiin sidoksissa olevat ihmiset taas kuuluvat sinne, minne esineetkin.

Materiaalisten elementtien merkityksestä myös neuvotellaan tutkimillani asuinalueilla. Helsingissä tutkimallani alueella ”hyvä elämä” on pienimuotoista, omatekoista ja rouheaa. Se ei ole uutta, tehokasta ja kiiltävää. Vaikka alueella asuminen edellyttää tiettyä elintasoa, ylenpalttinen kuluttaminen ei siihen kuulu. Eräs asukas löysi itsensä perustelemasta naapureille, miksi oli vaihtanut vanhan autonsa uuteen ja kalliimpaan. Hänen vaimonsa taas laittoi asian miehen piikkiin. Täsmälleen samanlainen auto olisi jollain toisella alueella valtavirtaa, ja vanhemmalla autolla ajaminen herättäisi enemmän huomiota. Näin ihmisten käyttämät esineetkin ovat sosiaalisesti sidottuja inhimilliseen ympäristöön, josta ne saavat merkityksensä. Yllä mainittu pariskunta teki niin sanottua kuulumistyötä (”belonging-work”, Ketokivi & Vieno 2014; Kuurne & Vieno 2016) eli työskenteli oman kuulumisensa puolesta tekemällä omaa toimintaa hyväksyttäväksi sosiaalisen yhteisön sisällä. Kuulumisen kolmanneksi dynamiikaksi oman kokemuksen sekä inkluusion ja ekskluusion ohella voi lisätä sen toiminnan (tai työn), jonka välityksellä ihminen (yksin tai toisten avulla) onnistuu kuulumaan tai erottautumaan jostakin tietystä ryhmästä. Materiaalisia asioita voidaan tietoisesti käyttää kuulumistyön välikappaleina. Toisaalta niillä on paljon sosiaalista vaikutusvaltaa, joka toimii silloinkin, kun emme niin tarkoita. Helsingin asuinalueen entiset asukkaat tuskin osasivat kuvitella, miten hyvin heidän parkettinsa muistetaan.

Omaisuudella, esinemaailmalla, luonnolla ja niitä muokkaavalla toiminnalla, kuten remontoinnilla, ruuanlaitolla, ruuan ja juoman nauttimisella ja puutarhanhoidolla on merkittävä rooli yhteisösidosten rakentumisessa. Ne ovat tutkimillani alueilla esimerkkejä elämän prosesseista (Ingold 2011, 6–12), joissa ainesten muokkaamisen välityksellä tuotetaan kuulumista, yhteisön sidoksia ja rajoja. Näin ainekset osallistuvat sosiaalisen maailman tuotantoon. Toisaalta kuulumisen dynamiikka ja moraali ”asuttavat” asioita tai esineitä silloinkin, kun ajattelemme niitä vain asioina. Ainekset muovaavat sosiaalisen yhteenliittymisen muotoja sekä yhteistyössä ihmisten kanssa että omapäisesti ja arvaamattomilla tavoilla. Kun ihmiset tukeutuvat havaintoihinsa ei-inhimillisistä aineksista ja eläimistä määrittäessään ihmisten sosiaalista identiteettiä (Jerolmack & Tavory 2014), niiden osallisuus arkisissa suhteissa nousee varsin merkittävään rooliin. Neuvottelut kuulumisesta eivät näin ollen koske vain ihmisiä, vaan mitä suurimmassa määrin myös asioita, esineitä ja eläimiä.

Olen tässä keskustelunavauksessa nostanut esiin näkökulmia ainesten, esineiden ja eläinten tarkasteluun osana kuulumisen sekä yhteisön sidosten ja rajojen muodostumista. Eivät vain ihmiset, vaan myös nämä ei-inhimilliset ainekset saavat sosiaalisen identiteettinsä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Ne asuttavat ihmisille merkityksellistä elämää ja esiintyvät näiden tarinoissa siinä missä toiset ihmisetkin. Sosiaalisista suhteista kiinnostuneet tutkijat pääsevät niiden aineksia tarkastelemalla ”sosiaalisen” ytimeen: siihen, mistä yhteiselämässä ja rajanteoissa on kyse. Olen huomannut, että sellaisissakin tilanteissa, joissa suhteilla ei ole ilmaisuvoimaisia sanoja, niillä useimmiten on merkityksellisiä aineksia, joista asianosaiset käsin kosketeltavan elävästi kertovat. Esimerkiksi perintöriitojen kannu ei ole vain kannu, vaan aines, jota jäljittämällä päästään perille yhteisön tunnesiteistä, toiveista, pettymyksistä, tavoista sekä kuvitellusta ja eletystä sosiaalisesta järjestyksestä. Useimmilla sosiaalisilla ryhmittymillä on toteemiset aineksensa, ne joiden paikka on toisaalla sekä ne, jotka kuuluvat yhteenliittymän rajamaille ja näin ollen neuvottelun piiriin. Sosiaalitieteellinen tutkimus, joka jäljittäisi kuulumisen sidoksia ja rajoja niiden ainesten avulla, kykenisi piirtämään silmiemme eteen nykyistä paljon elävämmän kuvan siitä, millaista maailmaa eri yhteisöissä asutetaan ja tuotetaan.

Kirjallisuus

Calhoun, Craig. 1999. “Nationalism, Political Community and the Representation of Society: Or, Why Feeling at Home is not a Substitute for Public Space.” European Journal of Social Theory 2:2, 217–231.

Florida, Richard. 2002. The rise of the creative class and how it’s transforming work, leisure, community and everyday life. New York: Basic Books.

Geertz, Clifford. 1973. The Interpretation of Cultures: Selected Essays. New York: Basic Books.

Goffman, Erving. 1963. Stigma. Notes on the Management of Spoiled Identity. London: Penguin Books.

Guibernau, Montserrat. 2013. Belonging: Solidarity and Division Modern Societies. Cambridge: Polity Press.

Ingold, Tim. 2011. Being Alive. Essays on movement, knowledge and description. London: Routledge.

Jerolmack, Colin. 2013. The Global Pigeon. Chicago: University of Chicago Press.

Jerolmack, Colin & Iddo Tavory. 2014. Molds and Totems: Nonhumans and the Constitution of the Social Self. Sociological Theory 32:1, 64–77.

Douglas, Mary. 1966. Purity and Danger: An Analysis of Concepts of Pollution and Taboo. Lontoo & New York: Routledge.

Ketokivi, Kaisa & Atte Vieno. 2014. “Belonging-work: Making Bonds and Crossing Boundaries in Everyday Life”. San Francisco: American Sociological Association’s Annual Meeting, Theory-section.

Kuurne, Kaisa & Atte Vieno. 2016. “Developing the Notion of Belonging-work.” Julkaisematon käsikirjoitus.

Latour, Bruno. 2005. Reassembling the Social. Oxford: Oxford University Press.

Lehtonen, Turo-Kimmo. 2008. Aineellinen yhteisö. Helsinki: Tutkijaliitto.

Mead, George H. 1934. Mind, Self, and Society. Chicago: University of Chicago Press.

Molotch, Harvey. 2013. “Objects and the City”. The City. Oxford: Wiley Blackwell.

Paju, Elina. 2013. Lasten arjen ainekset. Helsinki: Tutkijaliitto.

Tavory, Iddo. 2010. “Of Yarmulkes and Categories: Delegating Boundaries and the Phenomenology of Interactional Expectation.” Theory and Society 39:1, 49–68.

Valkonen, Jarno, Turo-Kimmo Lehtonen & Olli Pyyhtinen. 2013. ”Sosiologista materiaalioppia”. Sosiologia 50:3, 217–221.  

Yuval-Davis, Nira. 2006. “Belonging and the Politics of Belonging.” Patterns of Prejudice 40:3, 197–214.