Sosiologipäivien sosiologiaa

olli_pääkuvablogi_outi

 

 

 

 

David Lodge kirjoittaa akateemista elämää lempeän satiirisesti kuvaavassa romaanissaan Maailma on pieni (1986), että konferenssimatkojen viehätys perustuu totisen ammatinharjoittamisen ja turismin ilojen yhdistämiseen. Ammattitaitonsa kehittämisen ja tieteelliseen keskusteluun osallistumisen nimissä ”voi vierailla uusissa ja kiinnostavissa paikoissa, tapailla uusia ja kiinnostavia ihmisiä ja solmia uusia ja kiinnostavia suhteita; vaihtaa juoruja ja kertoa salaisuuksia (sillä toisen osapuolen ikäkulut tarinat ovat aina toiselle uusia ja päinvastoin); syödä, juoda ja pitää hauskaa toistensa seurassa illasta iltaan; ja kuitenkin kaiken päätteeksi palata kotiin tietäen maineensa vakavina tutkijoina yhä kohentuneen”.

Kaikki konferenssit eivät kuitenkaan ole pelkkiä ”hilpeitä, nautiskelun kyllästämiä huviretkiä”, vaan ne voivat olla myös kuolettavan tylsiä ja ikävystyttäviä, Lodge muistuttaa. Romaanissa on lystikäs kertomus eräästä Jerusalemissa järjestetystä konferenssista, jossa mukana olleista melkein kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että se oli ehdottomasti paras tieteellinen kokous, mihin he olivat ikinä ottaneet osaa. Onnistumisen salaisuus oli se, että virallinen ohjelma oli supistettu minimiin: kunakin päivänä oli vain yksi esitelmä ja sekin heti aamusta. Kaikki loput esitelmät jaettiin osanottajille monisteina, jolloin koko muu päivä vapautui niiden aiheista käytävälle ”vapaalle keskustelulle”, eli uinnille ja auringonotolle konferenssin pitopaikkana toimineen ylellisen hotellin uima-altaalla.

Maaliskuu on Suomessa vielä aivan liian hyytävä auringonottoon uima-altaalla, mutta konferensseille leimallisesta työn yhdistymisestä huviin pääsee silti nauttimaan Tampereen yliopistossa 23.–24.3. järjestettävillä Sosiologipäivillä. Sosiologipäivät ovat jokavuotinen sosiologien ja sosiologian ystävien kokoontumisriitti, joka tapaa kerätä viitisensataa osallistujaa tai ylikin esittelemään tutkimustaan, kuuntelemaan esitelmiä ja keskustelemaan ajankohtaisista sosiologisista kysymyksistä.

Sosiologipäivistä puhuminen riittinä on tietysti sikäli harhaanjohtavaa tai ainakin epätarkkaa, että tieteellinen konferenssi eroaa olennaisilta osin pyhistä seremonioista ja uskonnollisista toimituksista. Konferensseissa myös kohtaa ani harvoin jos koskaan kollektiivista kuohuntaa ja hurmosta, ainakaan muualla kuin illanvietoissa tanssilattialla.

Sosiologipäivistä kuitenkin löytyy monia riittien piirteitä, kuten seremoniallisuus ja säännöllinen toistuvuus. Lisäksi Sosiologipäivät irrottavat osallistujat hetkeksi akateemisen työn arjesta ja suovat näin paljon kaivatun muutaman päivän katkoksen hektiseen ja uuvuttavaan opetus- ja hallintotyöhön keskellä kevätlukukautta. Ne myös uusintavat sosiologiyhteisön tärkeinä pitämiä arvoja ja päämääriä sekä tuottavat yhteisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta (jos kohta yksilölle konferenssiin osallistuminen voi myös voimistaa kokemusta, että on tutkimuksineen ja kiinnostuksenkohteineen marginaalissa, jonkinlainen akateeminen muukalainen – mikä paradoksaalista kyllä onkin varsin yleisesti jaettu kokemus). Yhteenkuuluvuutta vahvistetaan myös kanonisoituja edeltäjiä kunnioittavin menoin. He symboloivat yhteisön jäsenille sitä, mitä pidetään tunnusomaisimmin sosiologiana.

Edelleen, myös yleisesitelmöijien asemassa on jotakin rituaalista. Yleisesitelmän pitäjä on samanaikaisesti kuninkaallinen ja narri, pyhä ja uhri. Hänet on nostettu jalustalle muiden yläpuolelle ja siten yhteisön ulkopuolelle, erilleen profaanista, mutta tavallaan vain tullakseen uhratuksi: onhan hänelle annettu jo lähtökohtaisesti mahdoton tehtävä puhutella heterogeenista yleisöä, kertoa samaan aikaan jotakin täysin yleistä ja erityistä, maalailla isoja linjoja, mutta empiirisesti rikkaalla tavalla, toistaa se, mitä ei ole sanottu kertaakaan, ja sanoa ensi kertaa se, minkä kaikki jo tietävät. Konferenssien yleisesitelmien universaali piirre tuntuu olevan, että ne teilataan, joskin tämä tapahtuu tyypillisesti esitelmöijän selän takana. Kukaties yleisesitelmien yksi funktio onkin rauhoittaa tiedeyhteisöä uhkaavat sisäiset konfliktit, joita voi syttyä helposti tämän tästä niin tutkimusrahoituksesta, tunnustuksesta kuin opetustehtävistä kilpailtaessa? René Girardia mukaillen: koska väkivallan halu ei voi purkautua vertaisiin eikä läheisiin kollegoihin vailla kohtalokkaita seurauksia, se täytyy kääntää kohti uhraamisen uhria. Ja yleisesitelmän pitäjä on ainoa, joka voidaan uhrata vaaratta, sillä häntä ei ole puolustamassa kukaan. Uhri korvaa yhteisön kaikki jäsenet ja turvaa rauhaisan yhteiselon jatkumisen. Samaan aikaan jokainen yhteisön jäsen myös haluaisi itse olla tuo uhri, sillä siksi pääseminen on arvostettua ja suuri tunnustus.

Sosiologi voi havainnoida Sosiologipäivillä myös työryhmäesitelmiä ja akateemisen performanssin muuttumista, kun esitelmistä on tullut PowerPoint-esityksiä. Kirjassaan PowerPoint, Communication, and the Knowledge Society (2012) saksalainen sosiologi Hubert Knoblauch analysoi PowerPoint-esitystä oivallisesti akateemisessa kulttuurissa kaikkialla läsnä olevana ja määräävänä kommunikaation muotona. Samalla kun se parhaimmillaan mahdollistaa moniaistisen ääntä, tekstiä ja kuvaa yhdistelevän tiedon tuottamisen ja esittämisen tavan, PowerPoint myös rajaa pois tiettyjä argumentoinnin muotoja. Köyhimmillään esitykset menevät pelkäksi valkokankaalla näkyvien pallukoiden osoitteluksi.

Sosiologipäivät ovat tietyssä mielessä myös seurallisuutta, joka Simmelin mukaan kumpuaa toisten kanssa yhteenliittymisestä saatavasta nautinnosta ja mielihyvästä. Seurallisuus luo ihanteellisen sosiologisen maailman, jossa yksilön ilo on kokonaan sidottu siihen, että myös muut nauttivat. Kukaan ei voi olla seurallinen yksin tai muiden kustannuksella. Tosin konferenssiseurallisuuskaan ei ole ehdottoman sisäänsulkevaa, vaan siinäkin tapahtuu ulossulkemista. Onkin kenties niin, että missään oloissa ihminen ei voi tuntea itseään yhtä yksinäiseksi ja hylätyksi kuin ollessaan konferenssin väkijoukossa vailla keskustelukumppania.

Nähdäksemme Sosiologipäivillä toteutuu ihannetapauksissa myös seurallisuuden demokraattinen rakenne: asemalla, maineella tai oppiarvolla ei ole väliä, vaan niin opiskelijat kuin varttuneet tieteentekijätkin osallistuvat kanssakäymiseen suhteellisen tasaveroisina. Yhtä matala osallistumiskynnys on todella harvinainen esimerkiksi kansainvälisissä konferensseissa.

* * *

Käsillä olevan numeron kirjoitukset luotaavat monipuolisesti sosiaalisen maailman eri ilmiöitä, aina työväenluokan eletystä kokemuksesta jätepolitiikkaan ja johtajuuden visuaalisista ulottuvuuksista talonvaltauksiin. Artikkeleita yhdistää se, että ne kaikki nostavat valokeilaan normaalisti näkymättömiksi tai itsestään selviksi asemoituja ilmiöitä ja tuovat esiin näennäisen yksioikoisten prosessien monimutkaisuuden ja moninaisuuden.

Lehden ensimmäisessä artikkelissa Mari Käyhkö kartoittaa vähälle huomiolle jäänyttä ulottuvuutta suomalaisessa luokkatutkimuksessa: sosiaalisen ja kulttuurisen luokan elettyä kokemusta akateemiselle uralle lähteneiden työväenluokkaisten naisten ja heidän kotimaailmansa suhteissa. Kollektiivisen muistelumenetelmän avulla toteutetussa tutkimuksessa selviää, että vaikka naisten kotimaailmassa yliopisto-opiskelu voidaan hyväksyä periaatteellisessa tasolla, arjessa se kuitenkin aiheuttaa erinäistä hankausta ja ristiriitoja.

Jätteeseen kytkeytyviä hallinnallisia prosesseja tekevät näkyviksi Jarno Valkonen, Veera Kinnunen, Heikki Huilaja, Johanna Saariniemi, Reetta Näsi, Riitta Uusisalmi ja Janne Honkasilta artikkelissaan ”Jätehallinta ja ympäristönsuojelu”. Kun jäte nähdään kiertotalouden periaatteita soveltaen hävitettävän ongelman sijasta arvokkaana resurssina, jätteestä voi yllättäen olla pulaa. Tällöin jätehallinnan ympäristönsuojelulliset periaatteet joutuvat taipumaan jätetalouden alle. Tapaustutkimuksessaan Lapin jätehuollosta Valkonen ja kumppanit osoittavat, miten Pohjois-Suomen kansalaiset eivät alistuneet raaka-aineen tuottajiksi jätetalouden tarpeisiin ilman sen logiikan kyseenalaistamista.

Kuvallisia ja kielellisiä tutkimusmenetelmiä yhdistetään tieteidenvälisessä artikkelissa ”Johtajuuden visuaaliset kategoriat”. Jari Martikainen ja Anneli Hujala osoittavat, miten visuaalisen aineiston avulla on mahdollista päästä kiinni yleensä tiedostamattomiksi jääviin käsityksiin ja kategorioihin johtajuudesta. Nämä tutkimusmenetelmät voivatkin olla arvokas apuväline tutkimukselle, joka pyrkii tuomaan esille vaihtoehtoisia tai kriittisiä näkökulmia.

Maija Jokela puolestaan kuvaa, miten sosiaalikeskus Sataman ja sen yhteydessä sijainneen romanileirin käsittelyn näennäisen byrokraattinen prosessi oli läpeensä poliittinen. Jokelan artikkeli on myös avaus suomalaisen uuden radikalismin tutkimukseen, sillä Sataman tapauksen voidaan nähdä edustavan käännettä helsinkiläisessä talonvaltauksen historiassa aiempaa radikaalimpaan suuntaan.

* * *

Sosiologian toimituskunnan kokoonpanossa tapahtui vuodenvaihteessa muutoksia. Lehden edellinen päätoimittaja Eeva Luhtakallio (Tay) ja Suvi Salmenniemi (TY) jättivät toimituskunnan täysin palvelleina viime vuoden lopussa, ja heidän tilallaan aloittivat tämän vuoden alussa Elina Paju (HY) ja Johanna Nurmi (TY). Haluamme esittää sydämelliset kiitokset Eevalle ja Suville heidän kaikesta lehden hyväksi tekemästään työstä ja toivotamme Elinan ja Johannan lämpimästi tervetulleiksi toimituskuntaan!

Unohdettu sosiologi

Julkaistu Sosiologia-lehden numerossa 4/2016

Faina Jyrkilä sosiaalihuollon ja sosiaalisten ongelmien tutkijana

Max Weber kuvaa objektiivisuus-esseessään yhteiskuntatieteilijän joutuvan sopeutumaan siihen, että hyväkin tutkimus vanhenee nopeasti. Yhteiskuntatieteet on tuomittu ikuiseen nuoruuteen. Uudet teoriat, kysymyksenasettelut ja empiiriset havainnot peittävät alleen aikanaan luotettavana pidetyt tutkimukset eikä niiden kohtalona voi olla kuin unohdus. (Töttö 2004, 9; Weber 1904/1968, 206.)  Vaikka Weber oli varmaan oikeassa, tuntuu unohtaminen joskus kohtuuttomalta – yhteiskuntatieteiden on hyvä tuntea omaa historiaansa. Puheenvuoromme tarkastelee yhden nykyään paljolti unohdetun modernin suomalaisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen pioneerin toimintaa.

Vieno Faina Jyrkilä toimi vuosina 1964–1984 sosiologian professorina Jyväskylän yliopistossa, jossa hänet vielä muistetaan, mutta hänen tieteellinen tuotantonsa on enemmän tai vähemmän unohtunut. Onko kyse siitä, että Jyrkilän tutkimukset olivat vailla kiinnostavuutta, vai siitä, että hän oli väärään aikaan väärässä paikassa tai jotenkin eri tahdissa aikansa kanssa? Yksi eriaikaisuus liittyy Jyrkilälle tärkeän vaikuttajan Talcott Parsonsin ja hänen funktionalistista teoriaansa koskeneeseen muistinmenetykseen sosiologiyhteisössä 1960-luvun puolivälistä 1980-luvun taitteeseen (Heiskala 1994, 109). Juuri tähän aikaan sijoittuvat Jyrkilän keskeiset vuodet professorina. Unohdukseen on varmaankin vaikuttanut myös Jyrkilän sukupuoli. Kuten Lena Näre (2015) esittää, ”sosiologian kaanon on yhä valkoisen miehen kaanon, josta naiset ja ei-valkoiset on pitkään sivuutettu”.

Jyrkilän vanhusten sosiaalisia suhteita koskevat tutkimukset olivat kansainvälisestikin merkittävä avaus, ja häntä voidaan pitää sosiaaligerontologisen tutkimuksen tärkeänä tienraivaajana. Gerontologisten julkaisujen lisäksi tarkastelemme Jyrkilän siirtolaisuutta, sosiaalisia ongelmia ja sosiaalihuoltoa käsittelevää tutkimusta. Aluksi luomme kuitenkin suppean katsauksen Jyrkilän uraan ja hänen ajattelunsa taustoihin.

 

Sosiaalihuoltajasta sosiologian professoriksi

Faina Jyrkilä syntyi maanviljelijäperheeseen 1.9.1917 Impilahdella lähellä Sortavalaa. Evakkona hän joutui hylkäämään kotinsa ja kotiseutunsa. Eläkkeelle jäätyään hän kirjoitti elävän kuvauksen lapsuutensa kylästä ja evakoksi joutumisestaan. (Ks. Jyrkilä 1992.)

Jyrkilä pääsi ylioppilaaksi 1941. Hän toimi jatkosodan aikana ensin Sortavalan piirin lääkärin sihteerinä, kunnes aloitti Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa (YKK) Helsingissä sosiaalihuoltajatutkinnon opiskelun. Hän valmistui sosiaalihuoltajaksi vuonna 1945, jatkoi opintojaan YKK:ssa ja suoritti kandidaattitutkinnon 1948.

Jyrkilän sosiaalihuoltajakoulutus näkyy hänen myöhemmällä urallaan ennen muuta tutkimusaiheiden valinnassa: suuntautumisena sosiaalisiin ongelmiin, sosiaalihuoltoon, huoltoavun saajiin ja muihin vähäosaisiin, jollaisina myös vanhuksia voi pitää. Varhaisin esimerkki tästä tematiikasta on sosiaalihuoltajaopintojen lopputyö, jonka aiheena oli köyhäinhoito Salmin kihlakunnassa (Jyrkilä 1945).

Aikalaisten muistikuvat sosiaalihuoltajakoulutuksen merkityksestä Jyrkilän ajatteluun ovat ristiriitaisia. Jyrkilän opiskelija Kalevi Kivistön mukaan tämä puhui sosiaalihuoltajaksi opiskelustaan, varsinkin 1960-luvulla ilmestyneiden sosiaalihuollon asiakkaita koskevien tutkimustensa yhteydessä (Kivistö 2015). Toisaalta Jyrkilän assistenttina toiminut Heikki Lyytinen ei muista hänen koskaan puhuneen sosiaalihuoltajan opinnoistaan (Lyytinen 2015).

Kandidaatin tutkintonsa Jyrkilä teki sosiaalipolitiikkaan, joka oli 1950-luvun suomalaisessa yhteiskuntatieteessä vahva tieteenala. Uuden oppiaineen professoriksi valitusta Heikki Wariksesta tuli hänelle tärkeä opettaja ja tukija. Jyrkilä menestyi opinnoissaan hyvin ja toimi valmistuttuaan YKK:n yhteyteen perustetun Yhteiskuntatieteellisen tutkimustoimiston assistenttina vuosina 1948–1964.

Tärkeän vaiheen Jyrkilän akateemisella uralla muodosti vuosina 1952–1953 opiskelu Cornellin yliopistossa Yhdysvalloissa ASLA-stipendiaattina. Jyrkilä oli muun muassa Erik Allardt, Kalevi Heinilän, Paavo Kolin, Yrjö Littusen ja Paavo Piepposen ohella yksi niistä Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen ja Yhteiskunnallisen Korkeakoulun 1950-lukulaisista tutkijoista, jotka olivat käyneet opintomatkalla Yhdysvalloissa opettaja- ja opiskelijavaihtoon tarkoitettujen stipendien turvin (Allardt, Alapuro & Alestalo 1992; Eskola 1973). Myös Jyrkilälle tärkeä opettaja Waris oli aikoinaan opiskellut Yhdysvalloissa 1930-luvulla (Alapuro & Alestalo 1973, 16–120). Amerikan tuliaisinaan Jyrkilä toi Suomeen väitöskirjansa aineiston. Aikana, jolloin Suomessa tieteen vieraana kielenä oli lähinnä saksa (Stolte-Heiskanen 1992, 301–303), Jyrkilä oli poikkeus ryhtyessään kirjoittamaan väitöskirjaansa englanniksi.

Suomeen palattuaan Jyrkilä oli mukana useissa 1950-luvun johtavien yhteiskuntatieteilijöiden Wariksen ja Allardtin tutkimushankkeissa (Waris & Jyrkilä 1951; Allardt ym. 1956; Allardt ym. 1958a;1958b).  Yhteiskunnallisen Korkeakoulun tutkimuslaitoksella ”uutta sosiologiaa” 1960-luvun taiteessa luoneet Allardt, Jyrkilä, Littunen ja Piepponen kokivat olevansa, jos ei nyt maailman keskipiste, niin ainakin Suomen sosiologian keskipiste (Allardt 1995; Eskola 2014).

Jyrkilä valmistui lisensiaatiksi vuonna 1956 ja väitteli yhteiskuntatieteiden tohtoriksi 1960, ensimmäisenä naisena ja kaikkiaan kolmantena YKK:ssa väitelleistä. Hän oli toinen sosiologiasta Suomessa väitellyt nainen – kaksi vuotta Elina Haavio-Mannilan jälkeen. 1960-luvun alkuvuosina suomalainen sosiologia oli täysin miesten hallinnassa ja naisten urakehitys eteni hyvin hitaasti. Vain hyvin harvat naiset saivat professuureja. (Hautamäki 2010, 32).

Tampereelle siirtyvästä Yhteiskunnallisesta Korkeakoulusta ei kuitenkaan tullut tohtori Jyrkilän akateemisen uran näyttämöä. Hänen työpaikakseen valikoitui Jyväskylän yliopisto.

Jyväskylän seminaarin (1863–1938) pohjalle vuonna 1934 perustettuun Kasvatusopilliseen korkeakouluun oli kansakoulunopettajien koulutuksen rinnalle vuonna 1958 perustettu filosofinen tiedekunta. Filosofisessa tiedekunnassa oli kaksi osastoa: historiallis-kielitieteellinen ja kasvatustieteellinen. Sosiologia kuului jälkimmäiseen. Kasvatustieteelliseen tiedekuntaan perustettiin vuonna 1962 sosiologian professuuri. Asiantuntijaksi nimetty professori Allardt antoi viidestä hakijasta lausunnon, jossa hän piti Antti Eskolaa ja Faina Jyrkilää yhtä pätevinä, mutta asetti kuitenkin Jyrkilän ensimmäiseksi. Toinen asiantuntija professori Sakari Sariola puolestaan asetti Eskolan Jyrkilän edelle. Tiedekunnassa valinnasta äänestettiin, ja Jyrkilä asetettiin ehdokasasettelussa ensimmäiseksi. Presidentti Kekkonen nimitti Jyrkilän Kasvatusopillisen korkeakoulun professoriksi 18.6.1964. (Takala 1964.) Vain neljä vuotta aikaisemmin väitelleen Jyrkilän nimittämistä professoriksi voi syystä pitää merkittävänä asiana. (Hautamäki 2010, 32.) Hän oli ensimmäinen sosiologian professorin virkaan nimitetty nainen Suomessa (Neittaanmäki & Mäntylä 2008).

YKK:n tutkimuslaitos oli suomalaisen sosiologian keskipisteessä. Siirtyminen sieltä Jyväskylään ei ollut varmaankaan Jyrkilälle helppoa. Vuonna 1966 korkeakoulu laajeni yliopistoksi, jossa oli kaikkiaan 11 professorin ja 9 apulaisprofessorin virkaa, 12 dosenttia sekä suuri joukko muita opettajia (Marin 2002). Uusi yliopisto vastasi nykymittapuilla keskikokoista tiedekuntaa. Jörn Donner kuvaa Uusi maamme kirja -teoksessaan tapaamistaan Jyrkilän kanssa: sosiologian professori ”vaikutti pessimistiseltä, hermostuneelta, elegantilta ja kiireiseltä, hajamieliseltä ja keskittyneeltä”. Jyrkilä kertoi viihtyvänsä huonosti pienessä, eristyneessä kaupungissa, jossa hänellä ei ole lainkaan keskustelukumppaneita, koska toisia sosiologeja ei ole. (Donner 1967, 353.)

Jyväskylässä Jyrkilä oli arvostettu, mutta varsinkin myöhempinä vuosina myös arvoitukselliseksi koettu hahmo. Liisa Neittaanmäki ja Raija Mäntylä (2008) luonnehtivat muistokirjoituksessaan opettajaansa näin: hän oli ”(t)yölleen omistautunut auktoriteetti, aikalaistarinoissakin elänyt professori, (…) taitava ja kannustava opettaja”. Jyrkilän esiintymis- ja opetustyyli oli huoliteltu ja muodollinen. Hän valmisteli luentonsa hyvin huolellisesti ja argumentoi täsmällisesti kirjakielellä. Tästä opetustyylistä antavat hänen juhlakirjaansa kirjoittaneet entiset opiskelijat varsin yhdenmukaisen kuvan. Hän muisti erittäin tarkasti opiskelijoidensa taustat ja myös huolehti erityisesti naispuolisten opiskelijoiden elämän järjestymisestä. (Ks. Neittaanmäki 2002.)

Esimiehenä Jyrkilä oli tiukka. Sosiologian assistenttina toiminut Raija Julkunen luonnehti Jyrkilää opettajana myönteisesti, mutta arvioi hänen toimintaansa professorina kriittisesti: ”sain sosiologian nuorena assistenttina tutustua myös toiseen puoleen, sotilaalliseen kuriin, itse- ja mielivaltaisuuteen. Kun assistenteilta puuttui kaikenlainen työsuhdeturva, hän otti ja jätti meitä mielensä mukaan.”  Koska yhteiskuntapolitiikan professori Leo Paukkunen (hänkin muuten Karjalan evakko!) oli luonteeltaan joviaali ja sovitteleva, siirtyi Julkunen yhteiskuntapolitiikan oppiaineeseen. (Julkunen 2004, 43–44). Samoin ja samoista syistä kävi monille muillekin, muiden muassa tämän artikkelin toiselle kirjoittajalle. Sittemmin Jyväskylän yliopiston professoreiksi nimitetyt kasvatustieteilijä Paula Määttä ja psykologi Heikki Lyytinen toimivat aluksi Jyrkilän assistentteina, mutta tekivät jatkotutkimuksensa toiseen pääaineeseen. Poliitikko Kalevi Kivistö puolestaan muistelee, kuinka häntä jännitti mennä tapaamaan presidentti Kekkosta, mutta ei yhtä paljon kuin professori Jyrkilän lopputenttiin (Kivistö 2015).

1960-luvun lopulla alkanut opiskelijoiden liikehdintä johti Suomessakin jännitteisiin radikaalien, usein marxismiin suuntautuneiden opiskelijoiden ja heidän perinteiseen tiedekäsitykseen nojaavien opettajiensa välille. 1970-luvun alkuvuosina suurin piirtein kaikissa yliopistojen yhteiskuntatieteellisissä yksiköissä oli ristiriitoja, eikä Jyväskylä ollut poikkeus.

Monissa aikalaisten muistikuvissa Jyrkilä kuvataan arkkikonservatiivina, mutta hänen poliittisista mielipiteistään ei ole selvyyttä. Kyse oli pikemminkin siitä, että Jyrkilän mielestä sosiologin ei tullut olla poliittisesti aktiivinen. Hän paheksui voimakkaasti esimerkiksi Eskolan ja eräiden muiden sosiologien 1960-luvulla alkanutta poliittista toimintaa. (Kivistö 2015.) Tässä hän edusti muiden loogisen empirismin ilmapiirissä 1940- ja 1950-luvulla opiskelleiden ihannetta taloudesta ja politiikasta riippumattomasta epäpoliittisesta tieteestä (Allardt 1973, 262).

Vuonna 1976 hänet todettiin päteväksi Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professorin virkaan, mutta nimitetyksi tuli Tapani Purola. Jyrkilän työura jatkui Jyväskylässä. Jyrkilä jäi Jyväskylän yliopistosta eläkkeelle 67-vuotiaana 1984. Hän kuoli 28.1.2008 Jyväskylässä.

Teoreettiset ja metodologiset vaikutteet

Vierailu Cornellin yliopistoon oli Jyrkilälle olennaisen tärkeä. Hän omaksui toisten Yhdysvaltoihin opiskelemaan lähteneiden sosiologien tavoin teorioiden ja tutkimusmetodien lisäksi ideologista ainesta, kuten yleisen kiinnostuksen amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja sen tutkimiseen (Eskola 1973, 288).

Yhtenä keskeisenä Jyrkilän tuotannon ja opetuksen yleisteoreettisena lähtökohtana voi pitää Parsonsin funktionalistista sosiologiaa (Parsons 1951). Jyrkilän sosiaalihuoltajakoulutus ja Yhdysvaltojen vierailu näkyvät molemmat hänen väitöskirjassaan, edellinen aiheen valinnassa, jälkimmäinen analyysissa. Nimenomaan sopeutuminen on yksi Jyrkilän tuotannon avainkäsitteitä. Sillä on keskeinen asema väitöskirjassa (Jyrkilä 1960) ja siirtolaisuustutkimuksessa (Waris ym. 1952).  Yleisemminkin ”suomalaisen sosiaalipolitiikan ja osin myös sosiologian tutkimusta ohjasi pitkälle 1960-luvulle ’warislaisen’ tyytyväisyyden ja sopeuttamisen ihanne” (Alapuro & Alestalo 1973, 138). Ristiriidoista ei juuri puhuttu, tutkittiin sitten työelämää, avioliittoa tai politiikkaa (Eskola 1973, 294). Sopeutumisen korostaminen on tyypillistä niin kutsutuille integraatioteorioille, jollaisena myös Parsonsin funktionalismi on kriittisissä arvioissa nähty (Allardt 1983, 176).

Jyrkilää kiinnostivat yhteiskuntaa integroivien tekijöiden tai järjestelmän kannalta funktionaalisten instituutioiden lisäksi sen uhat, systeemikielellä dysfunktiot, kuten sosiaaliset ongelmat.  Sosiaalisten ongelmien tutkijana Jyrkilä edustaa objektivistista tai rakenteellista suuntausta. Sosiaaliset ongelmat johtuvat funktionalismin viitekehyksestä järjestelmän ristiriidoista, jolloin tutkimuksen tehtäväksi asettuu ongelmien syntymekanismien selvittäminen (Hakkarainen 2004, 254).

Robert Mertonin ([1938]1967) anomiateoria näkee sosiaalisen poikkeavuuden reaktiona yhteiskunnan sosiaalisen ja kulttuurisen rakenteen ristiriitoihin. Mertonin anomiankäsite on myös Jyrkilän käytössä (esim. Jyrkilä 1961/1962). Huoltoavun saajia koskevissa tutkimuksessaan Jyrkilä (1961/1962, 4) käsittelee anomiaan läheisesti liittyvää vieraantumisen käsitettä, jonka tuomisesta sosiologiaan hän antaa tunnusta erityisesti Marxille, mutta viittaa myös Ferdinand Tönniesiin ja Erich Frommiin.

Amerikan kävijöiden mukana kulkeutuivat 1950-luvulla Suomeen uudet sosiologiset teoriat ja tutkimustekniikat, joissa selvitettiin satunnaisotoksella kerätyllä haastatteluaineistolla vastaajien subjektiivista kokemusmaailmaa, kuten mielipiteitä tai asenteita (Eskola 1992, 261; 2014, 276). Suosikkimenetelmänä oli 1960-luvun alusta alkaen faktorianalyysi (Eskola 1973, 302–306). Jyrkiläkin innostui faktorianalyysin ja muiden kvantitatiivisten menetelmien käytöstä (esim. Jyrkilä 1961/1962).

Jyrkilä ei silti ollut pelkästään kvantitatiivisen metodologian kannattaja ja kehittäjä. Hänen tuotannossaan on vaikutteita myös etnografisesta tutkimuksesta. Erityisesti siirtolaistutkimuksessa käytettiin sekä havainnointia, syvähaastatteluja että elämäkertahaastatteluja.

Keskeinen tuotanto

Jyväskylän yliopiston pitämän nimikirjan perusteella Jyrkilällä on vuosilta 1951–1983 yhteensä 64 julkaisua, joista muutamia, kuten sanomalehtikirjoituksia, ei voi pitää tieteellisinä. Julkaisuista 27 käsittelee laajasti ottaen sosiaalisia ongelmia ja niistä erityisesti 18 vanhuutta. Muut sosiaalisia ongelmia ja sosiaalihuoltoa tarkastelevat julkaisut keskittyvät 1960-luvulle, ja tämän jälkeen vanhuuden tematiikka saa yhä enemmän jalansijaa. Edellä mainittujen aihepiirien lisäksi merkittävän osa-alueen Jyrkilän tuotannossa alusta alkaen muodostaa Karjalan siirtolaisuuden tutkimus.

Siirtoväkitutkimus

Siirtoväen sopeutuminen (Waris ym. 1952) toteutettiin professori Wariksen johdolla amerikkalaisen Rockefeller-säätiön vuonna 1948 myöntämän apurahan turvin. Jyrkilä toimi hankkeessa tutkijana sen alusta, heinäkuusta 1948, saakka. Jyrkilän osuus tutkimuksessa oli merkittävä. Hän osallistui tutkimuksen suunnitteluun ja vastasi yhdessä Kyllikki Raitasuon kanssa tutkimuksen sivumäärällisesti laajimmasta jaksosta, joka koski maalaissiirtoväen sopeutumista (emt., 133–252). Wariksen sosiaalipoliitikon kädenjälki näkyy tutkimuksen yleisessä rakenteessa ja varsinkin alku- ja loppulukujen sisällössä. Jyrkilän ja Raitasuon osuus poikkeaa metodologisesti muuten melko perinteistä warislaista sosiaalipolitiikkaa edustavasta teoksesta. He keskustelevat survey-tutkimuksen, syvähaastattelujen (case study, emt., 140), elämäkertatutkimuksen ja osallistuvaan havainnointiin (emt., 139) perustuvan kenttätutkimuksen eroista. Syvähaastattelujen haastateltavina oli nykymittapuiden mukaan ällistyttävä 514 siirtolaista ja 311 henkeä kantaväestöstä eli yhteensä 825 henkeä. (Waris ym. 1952, 148.)

Tutkimuksen aluksi esitetään syvähaastatteluihin perustuvat kahden siirtoväkiperheen elämänhistoriat. ”Nämä esitetään tässä ’tapauksina’ (case-histories) jonkun perheenjäsen haastattelijalle esittämien tietojen pohjalta.” (Waris ym. 1952, 18–31.) Tapauskuvaukset ovat yhtenäisiä suvun ja perheen elämänkulun kuvauksia, ja niiden voi hyvin nähdä kuuluvan samaan tutkimusperinteeseen Suomessa 1980-luvulta kehittyneen elämäkertatutkimuksen kanssa.

Varsinainen laadullisten haastatteluaineistojen raportointi on tutkimuksessa kuitenkin sijoitettu myöhemmäksi. Kirjan kolmas osa käsittelee siirtoväen sopeutumista, ja tässä jaksossa Jyrkilän ja Raitasuon osuus koskee maaseutuväestön sopeutumista.

Valtaosa noin 400 000:sta siirtoväkeen kuuluneesta oli maalaisia. Siirtoväen asuttaminen tapahtui kunnittain eri puolille Suomea, poikkeuksena kuitenkin rannikkoseutujen ruotsinkieliset alueet. Se, että ruotsinkielisiin kuntiin ei siirtoväkeä otettu, herätti haastateltavissa närkästystä. Haastatellut kokivat, että heille menetetystä omaisuudesta maksetut korvaukset eivät lainkaan riittäneet, ja tutkijaryhmän laskelmat osoittavat tälle kannalle olleen vankkoja perusteita. Liian pieniksi jääneet korvaukset, korvausten ja lainojen viivästymiset sekä yleinen järjestelmän kankeus aiheuttivat laajaa katkeruutta.

Siirtoväen kohtalot järkyttävät nykypäivän lukijaa. Muutaman tunnin varoitusajalla ja osin kaoottisissa oloissa tehdyt hätäevakuoinnit, omaisuuden menetykset ja raskas taival uusille asuinsijoille kuvataan taitavasti. Myös jatkosodan alussa tapahtunut paluu kotisijoille on kuvattu koskettavasti.

Ensimmäisessä laajassa tutkimuksessaan Jyrkilä ei siten esiinny tilastollisen tutkimuksen käyttäjänä vaan pikemminkin etnografina.

Vanhuuden tutkimus

Jyrkilä oli gerontologisen tutkimuksen uranuurtaja Jyväskylän yliopistossa, jossa se on saavuttanut vankan aseman useilla tieteenaloilla, myös sosiologiassa ikäkausitutkimuksena. Vaikka merkittävin osa vanhuuden tutkimuksesta keskittyy 1960-luvun alkuvuosiin (Jyrkilä 1960; 1962; 1963; 1964), jatkui Jyrkilän kiinnostus sosiaaligerontologiaan läpi uran, sillä viimeisin julkaisu on vuodelta 1983. Kiinnostuksesta kertoo myös se, että hän toimi pitkään International Association of Gerontology -järjestön (IAG) luottamustehtävissä ja osallistui useita kertoja sen järjestämiin kongresseihin (Jyväskylän ylipiston nimikirjaote). Tärkeimpinä gerontologisina julkaisuina voi pitää väitöskirjaa (1960) sekä Ikä ja irtaantuminen vuorovaikutuksesta (1963) -nimistä laajaa tutkimusta erikseen julkaistuine suppeine osaraportteineen.

Jyrkilä väitteli 14.5.1960 Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa tutkimuksellaan Society and Adjustment to Old Age. A Sociological Study on the Attitude on Society and the Adjustment of the Aged (Jyrkilä 1960).  Vastaväittäjinä toimivat sosiologian professori Koli ja sosiaalipolitiikan professori Waris. Waris totesi vastaväitöksen avauspuheenvuorossaan, että käsillä on kolmas väitös Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa (myös Rasila 1973, 134). Sattuvasti ensimmäinen näistä käsitteli nuoria (Huuhka 1955), toinen lapsia (Salo 1956) ja kolmas (Jyrkilän) siis vanhuksia.

Jyrkilän väitöskirja perustuu Yhdysvalloissa Elmiran kaupungissa vuonna 1952 tehtyihin, satunnaisotannalla valittujen 60 vuotta täyttäneiden henkilöiden haastatteluihin. Jyrkilä sai valtavan, 468 haastattelua sisältävän aineiston haltuunsa opiskeluaikanaan, ja sitä on käytetty Yhdysvalloissa muissakin tutkimuksissa. Aineisto käsiteltiin Suomessa ja raportti julkaistiin englanniksi. Aineistoa analysoitiin muodostamalla suoria jakaumia sekä ristiintaulukointeja ja tekemällä riippuvuustestauksia.

Väitöskirjan tutkimustehtävänä oli selvittää, miten modernissa yhteiskunnassa suhtaudutaan vanhuksiin, miten vanhukset kokevat tämän ja miten tämä näkyy vanhusten sopeutumisessa. Haastateltavien minäkäsityksen ja heidän kokemuksensa yhteiskunnan suhtautumisesta heihin välillä näytti olevan yhteys. Tämä oli puolestaan yhteydessä sopeutumiseen. Tässä oli kuitenkin eroja muun muassa iän, sukupuolen ja sosiaalisen aseman mukaan. Esimerkiksi miesten, alle 70-vuotiaiden ja ”deprivoituneiden” ei ole helppo omaksua vanhuksen identiteettiä ja roolia, ja tähän liittyvä ”kapinallisuus” vaikeuttaa myös sopeutumista modernin yhteiskunnan asettamiin vaatimuksiin ja arvoihin.

Kaiken kaikkiaan tulokset eivät yllätä, ja osittain niitä voi pitää jopa itsestään selvinä ja tutkimuksen vaatimaan suureen työmäärään nähden vaatimattomina. Jyrkilä ei vetänyt tuloksistaan vanhuspoliittisia johtopäätöksiä eikä esittänyt suorittamista korostavan modernin maailman kritiikkiä, vaan hän jää näpertelemään käsitteellisten ja tutkimusteknisten yksityiskohtien kanssa. Etenkin väitöskirjan tulososio on vastaväittäjä Wariksen sanoin yhtäältä ”vaikealukuinen, raskas ja äärimmäiseen asti puristettu vailla hengähdystaukoja”, toisaalta tutkimus on metodologisesti tekijänsä ”korkealuokkainen taidonnäyte”. Arvosanaksi tuli cum laude approbatur.

Ikä ja irtaantuminen vuorovaikutuksesta -tutkimuksella (Jyrkilä 1963) on monia samoja piirteitä väitöskirjan kanssa. Amerikkalaisvanhusten asemesta tutkimuksen kohdejoukkona olivat kuitenkin 60 vuotta täyttäneet tamperelaiset, ja sen tarkoituksena oli tarkastella näiden irtaantumista yhteisöistään. Hanke toteutettiin Tampereen kaupungin ja Tieteellinen julkaisurahaston apurahan turvin, mikä mahdollisti tässäkin tutkimuksessa mittavan, 423 haastattelua käsittäneen aineiston keräämisen satunnaisotannalla 13 661 hengen perusjoukosta.

Aineiston käsittelytekniikan taidokkuudessa Jyrkilä pääsee väitöskirjaa pitemmälle, ja sitä voi edelleen pitää metodologisesti vakuuttavana. Sosiaalista järjestelmää analysoidaan indeksien avulla, jotka hän muodosti yksilön rooleja kuvaavista ”kaksijakoisista muuttujista”. Kulttuurijärjestelmän kuvaamiseen käytetään suoria jakaumia, persoonallisuuden järjestelmän erittelemiseen faktorianalyysiä. Faktorianalyysin teknistä toteutusta ohjasi tutkimustaidoillaan, mutta myös elämäntavoillaan mainetta niittänyt Touko Markkanen alkoholipoliittisesta tutkimuslaitoksesta, josta tuli Suomessa 1950-luvun lopulla nimenomaan Markkasen ansiosta menetelmäosaamisen keskus (Allardt 1973, 254). Ajot suoritettiin Suomen kaapelitehdas Oy:n Elliott -tietokoneella.

Tutkimus tuottaa tietoa paitsi vanhusten irtaantumisesta sosiaalisesta vuorovaikutuksesta myös heidän elinoloistaan, joita kuvataan suhteessa ikään, sukupuoleen, työllisyysasemaan, aviolliseen asemaan, yhteiskuntaluokkaan ja liikkuvuuteen. Jyrkilä arvioi tutkimusasetelmaa todeten, että poikkileikkausta parempi vaihtoehto olisi ollut pitkittäistutkimus, joka olisi mahdollistanut sosiaalisten prosessien tarkastelun. Tämän esteenä oli kuitenkin hänen mukaansa sosiologian käsitteellinen puutteellisuus nuorena tieteenalana. Sosiaalisten prosessien tutkimisessa on edelleenkin omat hankaluutensa, mutta jos tutkimus toistettaisiin nyt, viisikymmentä vuotta myöhemmin, saataisiin epäilemättä kiinnostavaa vertailutietoa.

Tutkimuksessa irtaantuminen vuorovaikutuksesta käsitetään irtaantumiseksi sosiaalisesta järjestelmästä ja vuorovaikutuksen vähentymiseksi: kun vanhuudessa joudutaan luopumaan työroolista, vähenee niiden yksilöiden määrä, joiden kanssa ollaan vuorovaikutuksessa, mistä edelleen seuraa ”elämänkentän supistuminen”. Tämä kaikki johtaa päämäärien uudelleen strukturoitumiseen ja persoonallisuuden muuttumiseen. Keskeiseksi ongelmaksi muodostuu se, kuinka sopeutua tärkeiden sosiaalisten suhteiden vähenemiseen.

Tutkimusasetelmassa pannaan runsaasti painoa persoonallisuuden järjestelmälle. Jyrkilälle tärkeitä nimiä ovat Parsons, Kurt Lewin, Merton ja C. Wright Mills, mutta Jyrkilä viittaa myös Weberiin, Durkheimiin ja Tönniesiin. Hän sai siis teoreettisia vaikutteita muualtakin kuin amerikkalaisesta funktionalismista. Jyrkilän gerontologisen ajattelun yhteydet rakennefunktionalistiseen järjestelmäteoriaan ovat silti ilmeiset. Hän erittelee vanhuutta sosiaalisena instituutiona tai alajärjestelmänä, jolla on säilymisfunktioiden mukaisia tehtäviä koko yhteiskunnan systeemisessä rakenteessa. Järjestelmän kannalta on dysfunktionaalista, mikäli vanhukset eivät irrottaudu onnistuneesti työyhteisönsä vuorovaikutusjärjestelmästä ja sopeudu samanaikaisesti vanhuuden vastaavaan järjestelmään (Jyrkilä 1960).

Samaan tamperelaisaineistoon perustuvat myös raportit Vanhan ihmisen asuminen ja toimeentulo teollistuvassa yhteiskunnassa (Jyrkilä 1962) ja Vanhuus ja harrasteet (Jyrkilä 1964). Jyrkilän keskeisenä lähtökohtana ovat kaupungistumisen vaikutukset vanhusten ajankäyttöön.

Valtaosa Jyrkilän 1950- ja 1960-lukujen vanhuustutkimuksesta perustuu suuriin aineistoihin, joita eritellään kvantitatiivisin metodein ja tiivisti empiriaan kytkettyjen, pääosin amerikkalaisesta sosiologiasta peräisin olevien käsitteiden avulla. Näin hän seuraa positivistisen sosiologian ihanteita. Toisaalta Jyrkilä oli edellä aikaansa kirjoittaessaan artikkelin joustavasta eläkeiästä (Jyrkilä 1973) ja hyvin vanhoiksi elävistä (Jyrkilä 1976).

Huoltoavun saajia koskeneet tutkimukset

1950-luvulla suomalaisessa sosiaalihuollossa tapahtunut modernisaatio johti sosiaalityöksi kutsutun ammatin syntymiseen. Yksi seuraus tästä kehityksestä oli Sosiaalityö-nimisen lehden perustaminen. Jyrkilä kirjoitti Sosiaalityöhön kolmiosaisen artikkelin, joka koski huoltoavun saajan vieraantumista sosiaalisesta ympäristöstään. Myöhemmin artikkelit ilmestyivät monografiamuodossa Yhteiskunnallisen Korkeakoulun tutkimuslaitoksen sarjassa. (Jyrkilä 1961/1962.)

Tutkimuksen aluksi Jyrkilä esittelee kansainvälistä huono-osaisuustutkimusta (esim. Knupfer 1947; Inghe 1960;). Näistä tutkimuksista poiketen Jyrkilän tavoitteena oli jäsentää huono-osaisten taloudellista asemaa myös sosiologisen vieraantumiskäsitteen avulla. Aikansa sosiaalityön ja sosiaalihuollon tutkimuksiin verrattuna Jyrkilä oli huomattavasti paremmin perillä sosiologisen tutkimuksen sen aikaisista virtauksista. Sosiologiasta väitelleen ja vastikään dosentiksi nimitetyn Jyrkilän kyseessä ollen tämä ei tietysti ole yllättävää. Tutkimuksen aineistona ovat vuonna 1960 tehdyt 370 huoltoavun saajan ja 370 ei-huoltoavun saajan haastattelut.

Tutkimusasetelmaan on vaikuttanut paljon Mertonin esittämä poikkeavan käyttäytymisen typologia. Faktorianalyysin lähtökohtana on huoltoavun saajien ja ei-saajien vieraantumisprofiilien kartoitus ja niiden vertaaminen toisiinsa (Jyrkilä 1961/1962, 41). Muiden aikalaistensa tavoin Jyrkilä näkee apua saaneiden ja avustamatta jääneiden välisen ”eron olevan löydettävissä heidän eri tavalla järjestäytyneistä ja integroituneista persoonallisuuksistaan.” (emt., 45). Nykyään näin suorasukaista köyhyyden yksilöperäistä selitystä tuskin esitettäisiin, ei ainakaan sosiaalityön ammattilehdessä. Tutkimuksen merkitystä lisää se, että ilmestyessään vuonna 1961 se on todennäköisesti ollut ensimmäinen empiirinen tutkimus huoltoavunsaajien vieraantumisesta maailmassa.

Mikäli vertailukohdaksi otetaan samaan aikaan väitelleen Reino Salon huono-osaisia koskeneet tutkimukset, on sanottava, että Jyrkilä oli huomattavasti kehittyneempi sekä metodologialtaan että analyysiltaan. Vuonna 1970 Tampereen yliopiston sosiaalihuollon professoriksi nimitetyn Reino Salon tutkimukset ovat, kaikista ansioistaan huolimatta, selvästi harrastelijamaisempia. Jyrkilä sai Huoltaja-säätiön vuoden 1965 palkinnon parhaimmasta sosiaalihuoltoa koskevasta tutkimuksesta.

Sekä Salo että Jyrkilä olivat huoltoavunsaajia ja heidän avuntarpeensa syitä koskevilla tutkimuksillaan kansainvälisestikin oman aikansa kärkeä, mutta vaikuttavat nykyään kovin vanhanaikaisilta. Tutkimukset ilmestyivät ennen 1960-luvun lopun suurta sosiaalihuoltoa koskevaa ajattelun muutosta. Pakkoauttajat-keskustelu ja samaan aikaan työskennellyt sosiaalihuollon periaatekomitea muuttivat käsitystä asiakkuuksista ja vähävaraisista suomalaisista kohti heidän näkemistään enemmän tai vähemmän normaaleina kansalaisina.   Sekä Saloa että Jyrkilää pitää tietysti lukea oman aikansa kontekstissa. Silti on hämmästyttävää, miten Suomessa kyettiin tekemään 1950-luvun lopulla kansainvälisesti ottaen hyvin korkeatasoista tutkimusta sosiaalihuollon asiakkaista.

Ilmeisesti Jyrkilän yhteydet YKK:n tutkijakollegoihin heikkenivät Jyväskylään muuton myötä, sillä yhdessä julkaiseminen nimekkäiden kumppaneiden kanssa väheni, ja ehkä samalla myös näkökulmat kapenivat. Ylipäätään Jyrkilän tuotannon määrä notkahti 1960-luvun puolivälin jälkeen. Kenties hän todellakin jäi yksin Jyväskylässä, kuten hän Donnerin haastattelussa antoi ymmärtää. Lisäksi professuurin hoito hallinnollisine velvollisuuksineen vei epäilemättä aikaa tutkimukselta.

Yhteistyö toisten suomalaisten yliopistojen tutkijoiden kanssa lähes loppui 1960-luvun puolivälin jälkeen, mutta Jyrkilä piti aktiivisesti yllä kansainvälisiä kontakteja. Hän julkaisi jonkin verran kansainvälisissä lehdissä, osallistui tieteellisiin konferensseihin ulkomailla ja toimi aktiivisesti International Association of Gerontology -järjestössä (Jyväskylän yliopiston nimikirjaote; Neitaanmäki & Mäntylä 2008). Vaikka Jyrkilä ei Jyväskylän vuosinaan juuri uudistunut eikä pystynyt irrottautumaan 1960-luvun taitteen sosiologian asemistaan, hän oli varsinkin aineisto- ja metodikysymyksissä pitkään edellä aikaansa.

Kiinnostus teollistuvan yhteiskunnan sosiaalisia ongelmia kohtaan ja tapa nähdä ne sosiaalisen järjestelmän uhkina yhdistää Jyrkilän ajattelun Robert Mertonin (1957) rakennefunktionalismiin. Tutkiessaan sosiaalisia ongelmia Jyrkilä liikkuu sosiologian ja sosiaalipolitiikan välimaastossa. Tässä suhteessa hän seuraa opettajiensa ja tutkimuskumppaneidensa Erik Allardtin ja Heikki Wariksen esimerkkiä. Mutta sama tutkimusintressi muistuttaa myös konkreettisen sosiaalitutkimuksen pitkästä linjasta. Näin voi väittää, vaikka Jyrkilä pitkälti sivuuttaakin yhteiskunnan rakenteen, yhteiskunnalliset muutokset ja tutkimiensa ilmiöiden poliittiset vaikutukset (vrt. Allardt, Alaporo & Alestalo 1992, 13–19).

Myös etnologian ja sosiaaliantropologian perinteen vaikutus näkyy Jyrkilän ajattelussa ja tutkimuksessa. Esimerkkinä tästä toimii siirtolaistutkimuksen ohella Jyrkilän omin piirroksin kuvitettu, hienosti ja koskettavasti kirjoitettu muistelmateos Kotikylä Karjalassa (1992), jossa hän dokumentoi kotikylänsä Impilahden kadonnutta talonpoikasta elämänmuotoa 1920- ja 1930-luvuilla sekä perheen joutumista evakkoon 1944. Kaunokirjallisten ansioidensa lisäksi kirja on karjalaiskylän tarkka etnografinen analyysi Parsonsin sosiologian hengessä ja sellaisena siirtolaistutkimuksen päätepiste, mutta samalla paluu vielä kerran lapsuuden ja nuoruuden maisemiin, jotka jäivät sodan jalkoihin.

Lopuksi

Jyrkilän elämässä voi nähdä jopa traagisia piirteitä. Hän valmistui sosiaalihuoltajaksi ensimmäiseltä kurssilta ja oli siten ensimmäisiä korkeakoulutuksen saaneita sosiaalihuollon työntekijöitä. Tutkijaura alkoi komeasti: hänet nimitettiin assistentiksi Yhteiskunnallisen Korkeakouluun, jossa hän pääsi mukaan akateemikko Wariksen johtamanaan suureen siirtolaisia koskeneeseen tutkimushankkeeseen ja myöhemmin Allardtin vetämään nuorisotutkimukseen. Hän oli myös amerikkalaisen sosiologian tulemisen ensimmäisiä esitaistelijoita Suomessa, ensimmäisiä tohtoriksi väitelleitä suomalaisia naisia ja hänet nimitettiin professoriksi aikana, jolloin naisten asema yliopistomaailmassa oli erityisen vaikea.

Mutta sitten vaikeudet alkoivat kasaantua: vähitellen julkaisutoiminta hiipui, jatko-opiskelijat vaihtoivat toisille ohjaajille eikä sosiologia oikein kukoistanut Jyväskylän yliopistossa. Opiskelijat radikalisoituivat ja etääntyivät opettajastaan. Vaikka Jyrkilän kerrotaan olleen luotetussa seurassa hauska, jopa leikkisä (Neittaanmäki & Mäntylä 2008; P. Kuusimäki, henkilökohtainen tiedonanto 8.4.5014), ovat monien Jyväskylän yliopiston tuon aikaisten tutkijoiden ja opettajien tarinat eristäytyvästä, epäsosiaalisesta sosiologian professorista kutakuinkin yhdenmukaisia. Jyrkilällä oli joitakin ulkomaalaisia ja suomalaisia ystäviä, joiden kanssa hän oli kirjeenvaihdossa (Faina Jyrkilä -kokoelma), mutta sosiologian laitoksella professorin vierellä seisoi lopulta vain muutama harva oppilas. Heistä Liisa Neittaanmäen ja Raija Mäntylän tehtäväksi jäi Jyrkilän muistosanojen kirjoittaminen Keskisuomalaiseen ja Helsingin Sanomiin.

Kirjallisuus

Alapuro, Risto & Alestalo, Matti. 1973. ”Konkreettinen sosiaalitutkimus.” Teoksessa Suomalaisen sosiologian juuret, toim. Risto Alapuro, Matti Alestalo & Elina Haavio-Mannila. Helsinki: WSOY, 84–147.

Allardt, Erik. 1973. ”Naturalismi ja positivismi.” Teoksessa Suomalaisen sosiologian juuret, toim. Risto Alapuro, Matti Alestalo & Elina Haavio-Mannila. Helsinki: WSOY, 226–265.

Allardt, Erik. 1995. Suunnistuksia ja kulttuurisokkeja. Helsinki: Otava.

Allardt, Erik, Risto Alapuro & Matti Alestalo. 1992. ”Suomalaisen sosiologian historiasta.” Teoksessa Suomalaisen sosiologian juuret, toim. Risto Alapuro, Matti Alestalo & Elina Haavio-Mannila. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY, 13–25.

Allardt, Erik, Pentti Jartti, Faina Jyrkilä & Yrjö Littunen. 1956. Työläisnuorison harrastustoiminta. Helsinki: Tammi, Yhteiskunnallisen korkeakoulun tutkimuslaitos & Psyko-työ oy.

Allardt, Erik, Pentti Jartti, Faina Jyrkilä & Yrjö Littunen. 1958a. Nuorison harrastukset ja yhteisön rakenne. Porvoo: WSOY.

Allardt, Erik, Pentti Jartti, Faina Jyrkilä & Yrjö Littunen. 1958b. “On the Cumulative Nature of Leisure Activities.” Acta Sociologica 3:4, 165–171.

Donner, Jörn. 1967. Uusi Maammekirja. Helsinki: Otava.

Eskola, Antti. 1973. ”Suomalaisen sosiologian uudistuminen.” Teoksessa Suomalaisen sosiologian juuret, toim. Risto Alapuro, Matti Alestalo & Elina Haavio-Mannila. Helsinki: WSOY, 269–317.

Eskola, Antti. 2014. ”Onko sosiologia säilyttänyt innostavuutensa? ” Sosiologia 51:3, 275–277.

Hautamäki, Anne. 2010. Suomalaisen sosiologian kentän sukupuolittunut työnjako. Tampere: Tampereen yliopisto.

Huuhka, Kosti. 1955. Talonpoikaisnuorison koulutie: tutkimus talonpoikaisnuorison koulunkäynnistä ja siihen vaikuttaneista sosiaalisista tekijöistä Suomessa 1910–1950. Forssa: ei kustantajaa.

Inghe, Gunnar. 1960. Fattiga i folkhemmet: en studie av långvarigt understödda i Stockholm. Stockholm: Almqvist & Wiksells.

Julkunen, Raija. 2004. Hullua rakkautta ja sopimustohtoreita. Jyväskylä: SoPhi.

Jyrkilä, Faina. 1945. Köyhäinhoito Salmin kihlakunnassa vuosina 1922–1936 taloudellisten olojen valossa. Huoltajatutkinnon lopputyö 1945. Helsinki: Yhteiskunnallinen Korkeakoulu.

Jyrkilä, Faina. 1961/1962. Huoltoavunsaajan vieraantuminen sosiaalisesta ympäristöstään. Helsinki: Yhteiskunnallisen korkeakoulun tutkimuslaitos.

Jyrkilä, Faina. 1963. Ikä ja irtaantuminen vuorovaikutuksesta. Tampere: Yhteiskunnallisen Korkeakoulun tutkimuslaitos.

Jyrkilä, Faina. 1964. Vanhuuden harrasteet. Eripainos XVI 1964. Geron. XVI.

Jyrkilä, Faina. 1992. Kotikylä Karjalassa. Helsinki: Tammi.

Jyrkilä, Faina. 1960. Society and adjustment to old age: a sociological study on the attitude of society and the adjustment of the aged. Turku: Munksgaard.

Jyrkilä, Faina. 1962. Vanhan ihmisen asuminen ja toimeentulo teollistuvassa yhteiskunnassa. Tampere: Yhteiskunnallisen Korkeakoulun tutkimuslaitos.

Knupfer, Genevieve. 1947. “Portrait of the Underdog.” Public Opinion Quarterly 11:1, 103–114.

Marin, Marjatta. 2002. ”Sosiologia – puhdas tiede?” Teoksessa Enemmän kuin yksi. Sosiologiaa oppimassa Jyväskylän yliopistossa oppaana Faina Jyrkilä, toim. Liisa Neittaanmäki. Kuopio: omakustanne, 13–17.

Merton, Robert K.. 1967. Social theory and social structure. New York: Free Press.

Neittaanmäki, Liisa & Raija Mäntylä. 2008. ”Vanhuuden ja siirtoväen tutkija. Professori emerita Faina Jyrkilä.” Helsingin Sanomat 30.3.2008. http://www.hs.fi/paivanlehti/arkisto/Vanhuuden+ja+siirtoväen+tutkija. (Luettu 12.3.2015.)

Neittaanmäki, Liisa. 2002. Enemmän kuin yksi: sosiologiaa oppimassa Jyväskylän yliopistossa: oppaana professori Faina Jyrkilä. Kuopio: omakustanne.

Näre, Lena. 2015. ”Sosiologian kaksi lupausta.” Sosiologia 52:1, 38–41.

Parsons, Talcot. 1951. The social system. Glencoe Ill.: Free Press of Glencoe.

Rasila, Viljo. 1973. Yhteiskunnallinen Korkeakoulu 1925–1966. Tampere: Tampereen yliopisto.

Salo, Reino. 1956. Kunnallinen lastensuojelutyö sosiaalisen sopeutumisen kasvattajana I. Tutkimus Vaasan kaupungissa vuosina 1924-1952 suoritetun lakisääteisen lastensuojelutyön tuloksista. Vaasa: ei kustantajaa.

Stolte-Heiskanen, Veronica. 1992. ”Sosiologia vakiintuneena tieteenä.” Teoksessa Suomalaisen sosiologian juuret, toim. Risto Alapuro, Matti Alestalo & Elina Haavio-Mannila. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY, 287–329.

Takala, Martti. 1964. Kutsu kuulemaan sitä julkista esitelmää, jonka Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun sosiologian professori Faina Jyrkilä pitää virkaanastujaisissaan lokakuun 21. päivänä 1964 klo 12. Jyväskylä: Jyväskylän kasvatusopillinen korkeakoulu.

Töttö, Pertti. 2004. Max Weberin tieteenteoriasta. Kuopio: Kuopio University Press.

Waris, Heikki, Faina Jyrkilä, Kyllikki Raitasuo & Jouko Siipi. 1952. Siirtoväen sopeutuminen. Tutkimus Suomen karjalaisen siirtoväen sosiaalisesta sopeutumisesta. Yhteiskunnallisen Korkeakoulun julkaisuja IV Helsinki 1952.

Waris, Heikki & Faina Jyrkilä. 1951. “L’Adaptation Sociale Des Personnes En Finlande.” Bulletin International Des Sciences Sociales III:2, 291–295.

Weber, Max. 1904/1968. Die “Objektivität” sozialwissenschaftlicher und sozialpolitischer Erkenntnis. Anonymous Weber, Max: Gesammelte Aufsätze zur Wissenschaftslehre. Tübingen: Herausgegeben von Johannes Winckelmann. J.C.B. Mohr (Paul Siebeck), 146–214.

Haastattelut

Raija Julkunen 29.5.2015

Anita Kangas 16.6.2015

Kalevi Kivistö 13.2.2015

Paavo Kuusimäki 8.4.2015

Heikki Lyytinen 13.2.2015

Arkistolähteet

Faina Jyrkilä -kokoelma. Keski-Suomen maakunta-arkisto.

Heikki Waris -kokoelma. Jyväskylän yliopiston Mattilanniemen kirjasto.

Korjaus klo. 12.28: vaihdettu kirjallisuusluettelossa Sari Näre Lena Näreeksi.

 

Kamppailu tasa-arvosta strategisessa valtiossa

Tasaarvovaje_yhteiskuvaWEB

 

 

 

 

 

Kirjoitus perustuu Sosiologia-lehden numerossa 4/2016 julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Juha Sipilän hallitusta on toistuvasti moitittu sukupuolten tasa-arvoon liittyvien kysymysten sivuuttamisesta. Hallitusohjelma Ratkaisujen Suomi oli ensimmäinen hallitusohjelma sitten 1990-luvun alun, joka ei sisältänyt tasa-arvopoliittisia tavoitteita. Sen sijaan ohjelmassa todetaan, että “[n]aiset ja miehet ovat tasa-arvoisia”.

Yksi näkyvimmistä hallitusohjelmaan kohdistuneista kritiikeistä oli tapaus, jossa joukko tutkijoita toi aloitteestamme hallitusohjelman sukupuolivaikutukset julkiseen keskusteluun. Tutkijoiden ns. suva-vaatimus asettaa vuoropuheluun kaksi Sipilän hallituksen kohtaamaan kritiikkiin olennaisesti liittyvää piirrettä: kamppailun sukupuolten tasa-arvosta ja kysymyksen akateemisten asiantuntijoiden mahdollisuuksista vaikuttaa päätöksentekoon. Luemme tapausta esimerkkinä siitä, miten viimeaikaiset hallinnan muutokset vaikuttavat feministisen vastarinnan ehtoihin ja mahdollisuuksiin.

Kuvaamme Sipilän hallituksen työskentelyssä aktualisoituneita muutosprosesseja käsitteellä strateginen valtio. Strateginen ajattelu, tavoitteellisuus ja johtamisen merkityksen korostaminen ovat keskeisiä Sipilän hallituksen julkisuuskuvassa. Vaikka nämä piirteet yhdistetään julkisuudessa usein pääministerin yritysjohtajataustaan ja hallituksen yrittäjämyönteisyyteen, niiden taustalla ovat edellisen hallituksen käynnistämä valtion ohjausjärjestelmän kehittämishanke OHRA sekä sitä edeltänyt hallituspolitiikan johtamisen kehittämishanke KOKKA.

Kehittämishankkeiden muotoilema ja Sipilän toimeenpanema poliittisen ohjauksen ja johtamisen uudistus näkyy selvimmin “strategisessa hallitusohjelmassa”. Uusi malli rikkoo hallinnonala-ajattelun ja pyrkii tuomaan tilalle rajatun määrän horisontaalisia politiikkatavoitteita. Malli pyrkii myös sovittamaan politiikan sisällöt talouden raameihin. Strategista hallitusohjelmaa voidaan ajatella teknisenä hallinnan välineenä, joka määrittää, mikä kuuluu politiikan alaan, mistä voidaan keskustella ja millaisin käsittein keskustelua käydään. Hallinnon muutokset asettavat feministisen vastarinnan uuteen tilanteeseen sekä vaikuttavat tasa-arvopolitiikan ehtoihin ja mahdollisuuksiin.

Tasa-arvotiedon tuottamista ja tunteiden hallintaa

Ideoimamme 85 professorin ja erikoistutkijan allekirjoittama suva-vaatimus esitti laatimamme alustavan sukupuolivaikutusten arvioinnin perusteella kolme väitettä hallitusohjelmasta: “hallitus ei onnistu saavuttamaan työhön, hyvinvointiin ja koulutukseen liittyviä tavoitteitaan”, “naiset ja naisvaltaiset alat maksavat kohtuuttoman taloudellisen ja inhimillisen laskun sopeuttamistoimista” ja “vuosikymmenten pitkäjänteinen työ tasa-arvon hyväksi vesittyy.” Allekirjoittaneet, joista 40 % oli miehiä, vaativat hallitukselta tasa-arvo-ohjelmaa sekä hallitusohjelman toimenpiteiden sukupuolivaikutusten systemaattista arviointia ja epätasa-arvoa tuottavien toimenpiteiden muuttamista.

10. kesäkuuta 2015 julkistettu vaatimus synnytti runsaasti mediajulkisuutta, jossa korostui vaatimuksen sisällön ohella sen runsas, nimekäs ja miehinen allekirjoittajajoukko. Julkisuuden seurauksena pääministeri Sipilä ja tasa-arvoasioista vastaava ministeri Juha Rehula kommentoivat vaatimustamme ja pääsimme tapaamaan hallituksen tulevaa ministeriä.

Tapa, jolla suva-vaatimus toteutettiin, edustaa uudenlaista feministisen kritiikin ja tasa-arvopoliittisen toiminnan muotoa Suomessa. Toisin kuin naisjärjestöjen kannanotot, vaatimuksen legitimiteetti ei perustunut ajatukseen tietyn ryhmän intressien edustamisesta, vaan yksilöiden arvovaltaan ja akateemiseen asiantuntijuuteen.

Suva-vaatimuksen saama muoto sopii yhteen valtion ja hallinnan muutosten kanssa. Yksi näistä muutoksista, joka näkyy sekä hallitusohjelmassa että KOKKA- ja OHRA-hankkeissa, on päätöksenteon tietopohjan korostuminen. Tietoon perustuvan päätöksenteon suosio on vaikuttanut myös naisjärjestöihin ja muihin tasa-arvotoimijoihin, joille enenevässä määrin tarjotaan sitä samaa objektiivista ja rationaalista tiedon tarjoajan roolia, jonka me tutkijoina luontevasti omaksuimme. Emme kuitenkaan kyenneet vaatimusta suunnitellessamme reflektoimaan, missä määrin tutkijoina luontevasti omaksumamme asiantuntijarooli olikin strategisen valtion tarjoama positio, joka heijastaa hallinnan muutosten feministiselle vastarinnalle asettamia ehtoja.

Akateemiseen asiantuntijuuteen ankkuroituminen vaikutti vaatimuksen sisältöön. Se näkyi lausumattomana mutta itsestään selvänä pyrkimyksenä affektien hallintaan: hallitusohjelman meissä herättämä kiukku, pettymys ja turhautuminen peittyivät neutraalin asiantuntijan roolin taakse. Suorien syytösten ja tunteikkaiden ilmaisujen välttäminen oli myös monien allekirjoittajien toive. Pyrimme välttämään poliittista vastakkainasettelua ja nostamaan etusijalle tasa-arvon hyötyyn pikemminkin kuin naisten sivuuttamiseen liittyviä argumentteja.

Asiantuntijuuden korostumiseen liittyy myös suva-vaatimuksessa piilevä ajatus tiedosta poliittisen muutoksen perustana. Logiikka vaatimuksen takana on, että jos hallitus olisi tietoinen toimenpiteidensä sukupuolivaikutuksista, se tekisi toisenlaista politiikkaa. Hallituksen politiikkaa ohjaava uusliberaali ja konservatiivinen ideologia sekä se mahdollisuus, että hallitus tekee tietoisesti sukupuolten tasa-arvoa rapauttavaa politiikkaa, jäävät tietoa ja faktoja korostettaessa sivuun.

Asiantuntijuuden eleet johtivat kritiikkimme epäpolitisoitumiseen. Ensinnäkin ne piilottivat kritiikin feministisen perustan. Ne saivat meidät muotoilemaan viestimme tavalla, jossa sukupuoleen ja valtaan liittyvät kysymykset jäivät tasa-arvoa instrumentalisoivien ja taloudellistavien argumenttien jalkoihin. Toiseksi asiantuntijuus imaisi meidät mukaan tieto- ja mediapeliin, joka peittää hallituksen politiikkaa todellisuudessa ohjaavan ideologian. Kolmanneksi asiantuntijaposition omaksuminen johti siihen, että emme kyseenalaistaneet avoimesti hallituksen hyvinvointivaltiota purkavaa leikkauspolitiikkaa tai sitä tapaa, jolla tietty näkemys talouden tilasta ja “sopeutustarpeesta” asetti raamit hallitusohjelmalle.

Feministisen vastarinnan ja tasa-arvopolitiikan mahdollisuudet strategisessa valtiossa

Sipilän hallituksen työskentelyssä näkyvä muutos kohti strategista valtiota on ollut etabloituneiden tasa-arvotoimijoiden kannalta hankala. Kevään 2015 vaalien alla naisjärjestöt ja muut tasa-arvotoimijat epäonnistuivat vaikuttamistyössä. Suva-vaatimuksen saama medianäkyvyys ja sen hetkellinen pääsy hallituksen agendalle kertovat asiantuntijuuden kautta suodattuneiden feministisen vastarinnan muotojen suuremmasta legitimiteetistä muuttuvassa valtiossa.

Poliittisten päätösten sukupuolivaikutuksista on suva-vaatimuksen saaman huomion jälkeen tullut näkyvä osa julkista ja poliittista keskustelua. Hallinnon muutoksista, hallitusta ohjaavista ideologioista sekä hallituksen akateemista asiantuntijuutta vähättelevästä lähestymistavasta johtuen vaatimuksella oli kuitenkin rajattu vaikutus politiikan sisältöön.

Suva-vaatimus osoitti, miten akateemisen asiantuntijuuden positiosta voidaan osallistua keskusteluun politiikan agendasta. Valitettavasti se osoitti myös, että menestyksekäs ulostulo mediassa ei välttämättä käänny menestykseksi poliittisissa prosesseissa. Median kautta voi saada kysymyksen muotoilluksi, mutta kysymyksen muuttuminen poliittisiksi teoiksi edellyttää muita toimijoita ja poliittista tahtoa.

Strateginen valtio on hankala paitsi feministiselle vastarinnalle myös tasa-arvolle ja tasa-arvopolitiikalle. Strateginen hallitusohjelma aktualisoi kysymykset siitä, onko tasa-arvopolitiikkaa olemassa, jos sitä ei ole hallitusohjelmassa, ja mitä tasa-arvopolitiikka perinteisenä politiikkalohkona voi strategisen johtamisen aikana ja agendan ulkopuolisena kysymyksenä olla.

Strategisen johtamisen vaatimus lyhyistä papereista, selkeistä tavoitteista ja täsmällisistä keinoista tiivistää monimutkaiset rakenteisiin ja valtaan liittyvät kysymykset parilla sanalla ilmaistaviksi, määrällistetyiksi tavoitteiksi. Samaan aikaan tapa, jolla talous asettaa raamit politiikan sisällöille ja jolla hallitus tekee talouspolitiikkaa talouskuripolitiikkana, rajaa sukupuolten tasa-arvon politiikan ulkopuolelle ja sanelee tasa-arvopolitiikan ehdot. Talous ja tasa-arvo muodostuvat vastinpariksi, ja tasa-arvosta tulee entistä alisteisempaa taloudelle.

 

 

Kuulumisen materiaalit ja yhteisösidosten rakentuminen kaupungissa

Kuvaaja: Santtu Särkäs

Kuvaaja: Santtu Särkäs

 

Julkaistu Sosiologia-lehden numerossa 4/2016

Kuten muuallakin, suomalaisessa sosiologiassa on viime vuosina keskusteltu aineellisuudesta osana ihmisten sosiaalista elämää ja yhteisöä (esim. Lehtonen 2008; Paju 2013; Valkonen, Lehtonen & Pyyhtinen 2013). Kuten Valkonen ja kumppanit (2013) huomauttavat, materiaaleja ei sosiaalitieteissä tutkita niiden itsensä vuoksi tai siksi, että ne muodostaisivat jotenkin varman ja tiedetyn perustan tutkia sosiaalisuutta, vaan siksi, että emme lopultakaan tiedä, mistä kaikista aineksista yhteiselämämme koostuu. Materiaalisuuden tutkiminen auttaa valottamaan sitä, mitä yhdessä oleminen oikeastaan on (Lehtonen 2008; Valkonen, Lehtonen & Pyyhtinen 2013). Materiaalit eivät ole pysähtyneitä tai kuolleita, vaan liikkeessä. Kuten inhimilliset toimijat, nekin ovat aktiivisia ja ”toimivat takaisin” (”act back”), kuten Tim Ingold (2011, 16–17) painottaa.

Oma kiinnostukseni arjen materiaaleihin nousee kaupunkietnografisesta tutkimuksestani, jonka aiheena ovat arkisen kanssakäymisen, paikallisen yhteisöllisyyden ja kuulumisen muodot kolmessa kaupunginosassa Helsingissä, New Yorkin Brooklynissa ja Madridissa. Kun ihmiset tutkimillani alueilla puhuvat itsestään, suhteistaan ja asuinalueestaan, he hyvin usein puhuvat ruuasta, juomasta, taloista, pihoista, kaduista, vaatteista ja autoista, muutamia esinemaailmaan kuuluvia asioita mainitakseni. Jokapäiväisessä elämässä asuinalueiden aineelliset asiat ja kaupunkiluonto ovat yhtä lailla merkityksellisiä kuin inhimilliset ja sosiaaliset tekijät. Esineet ja materiaaliset ainekset ovat eräänlainen metodi päästä perille sosiaalisista seikoista ja suhteista (vrt. Molotch 2013, 74). Tarkastelemalla materiaalien liikettä ja osallisuutta sosiaalisissa suhteissa ihmistoimijoidenkin liike paikallistuu erilaisista aineksista muodostuvan maailman tuotantoon. Siinä ei ole kyse abstrakteista kategorioista, kuten yksilöstä, sosiaalisuudesta tai materiaalisuudesta, vaan elämän itsensä ensisijaisuudesta: toivomisen, kasvamisen ja asumisen prosesseista (Ingold 2011, 6), joihin materiaalit ihmisten kanssa osallistuvat. Arkinen elämä erilaisine aineksineen tuottaa keskeytymättä sitä maailmaa, jota ihmiset asuttavat. Kun ihmiskehot ja materiaalit kohtaavat, lattiat narisevat ja maailma muuttaa hiukkasen muotoaan. Tässä tekstissä kysyn, miten asuinalueen elämään liitytään ja mistä sen kiinnipitävät tai ulossulkevat sidokset muodostuvat. Miten erilaiset ainekset välittävät ihmisten välisiä suhteita? Miten ne toimivat sidoksia muovaavina, kiinnipitävinä tai eriyttävinä voimina?

Tässä tekstissä pohdin, miten tutkia aineksia, esineitä ja eläimiä osana sosiaalisia suhteita. Miten yhdistää materiaalien aktiivinen osallisuus inhimilliseen merkityksenantoon ja tarttua siihen, miten ne maailman tuottamiseen joko inhimillisen merkityksenannon välityksellä tai ”omatoimisesti” osallistuvat. Erityisenä kysymyksenä pohdin kuulumista: sitä, miten ainekset osallistuvat neuvotteluihin siitä, ketkä voivat kuulua ja ketkä eivät. Ihmisten neuvotellessa siitä, kuka voi kuulua, määritellään aina myös sitä, mitkä ei-inhimilliset asiat ovat voivat kuulua ja minkä paikka on jossain toisaalla. Ihmisellä on kasvokkaisissa sosiaalisissa tilanteissa materiaalinen ilmiasu, sillä hän esiintyy jollakin tavalla yhdessä joidenkin asioiden kanssa (vähintäänkin joissain vaatteissa) jossakin materiaalisessa paikassa, jossa usein on muitakin ihmisiä ja asioita. Kaikissa näissä elementeissä on kyse kuulumisesta.

Nostan tarkastelussani esiin havainnollistavia esimerkkejä omista tutkimusaineistoistani, mutta vastaavia asetelmia on löydettävissä mistä vain, missä ihmisten kuulumisesta ja sen rajoista käydään neuvottelua. Seuraavassa kerron lyhyesti empiirisestä tutkimusasetelmastani, minkä jälkeen hyödynnän Colin Jerolmackin ja Iddo Tavoryn (2014) erinomaista teoria-artikkelia siitä, miten objektit ja eläimet osallistuvat arkisissa vuorovaikutustilanteissa sosiaalisen minuuden rakentumiseen (Mead 1934). Kuulumisen kysymyksen kannalta sosiaalisen minuuden voi nähdä ”sosiaalisena identiteettinä”, jonka välityksellä ihminen itse osallistuu tai tunnistetaan osallistuvan johonkin sosiaaliseen tilanteeseen. Tunteeko ihminen kuuluvansa tilanteeseen ja millaisen sosiaalisen identiteetin välityksellä? Miten muut tämän tunnistavat? Jerolmackin ja Tavoryn näkökulmassa materiaaliset asiat ovat jokapäiväinen ja luonteva osa niitä suhteita, joissa sosiaalinen minuus kussakin interaktiossa muodostuu. Joskus asiat edustavat tai rakentavat inhimillisiä suhteita; joskus niiden omalakinen toiminta taas tunkeutuu inhimillisten suhteiden ja pyrintöjen väliin. Ne palaavat osaksi inhimillisiä suhteita toisten tehdessä ihmisistä tulkintoja sen perusteella, millaisten asioiden, esineiden ja/tai eläinten kanssa he nämä tapaavat. Näin materiaalisten ainesten vaikutus palaa osaksi inhimillisiä tunteita ja suhteita. Kuulumisen kannalta kysymys on siitä, miten ihmiset näkevät toisensa. Onko tuo toinen identiteetiltään lähellä vai kaukana? Kuulunko minä ja voiko tuo toinen kuulua?

Kaupunkietnografinen tutkimukseni käsittelee kolmea Helsingissä, New Yorkin Brooklynissa ja Madridissa sijaitseva asuinaluetta, joita luonnehtii asuinalueen haluttavuus, paikallinen aktiivisuus sekä puhe yhteisöstä, kylästä tai pikkukaupungista asuinalueen tunnelman kuvaajana. Ympäristö on kaunista. Suuri osa rakennuksista on vanhoja ja viehättäviä, mutta alueille mahtuu myös suuria moderneja kerrostaloja. Helsingissä tutkimallani alueella on omakotitaloja, paritaloja, pienkerrostaloja ja suuria matalan vuokran kerrostaloja. Brooklynissa rakennuskanta koostuu pääasiassa nelikerroksisista ”townhouse”-taloista, joista osassa kaikki neljä kerrosta ovat yhden perheen käytössä ja osassa taas pilkottu asunnoiksi, joihin on yhteinen sisäänkäynti. Madridin asuinalueella on melko matalia, kauniita ja erivärisiä kerrostaloja sekä kapeita katuja, jotka johtavat naapuruston keskusaukiolle, joka on alueen sydän. Alueet ovat kaikki entisiä työnväenluokkaisia alueita, jotka ovat sittemmin käyneet läpi useita gentrifikaation aaltoja. Hintojen nousu on tehnyt alueista entistä vauraampia. Tällä hetkellä asukkaat muodostavat kiinnostavan sekoituksen vanhempia työväenluokkaisia asukkaita ja hyvin koulutettua uudempaa väestöä, josta suuri osa on niin kutsuttua luovaa luokkaa (Florida 2002). Alueita luonnehtivat hiukan boheemi hyvinvointi ja liberaalit sosiaaliset arvot.

Tutkimisissani kaupunginosissa on eroavaisuuksista huolimatta tavattoman samankaltaisia sosiaalisia ja symbolisia muotoja. Kaikissa järjestetään kaupunginosaa juhlistavia kylä- tai korttelijuhlia. Kaikissa on paikallisia yhdistyksiä, joiden tavoitteena on asuinalueen hyvinvoinnin, rauhan ja historiallisen miljöön puolustaminen. Naapurit tuntevat toisensa ja vaihtavat enemmän tai vähemmän henkilökohtaisia kuulumisia tavatessaan. Kaikilta alueilta löytyy lukuisia tarinoita keskinäisestä tuesta ja auttamisesta. Kaupunkirakenne, rakennukset, kadut, aukiot, portaat, kaupunkiluonto ja esineistö esiintyvät ihmisten tarinoissa yhtä lailla kuin ihmiset. Niihin liitetään paikasta, sosiaalisesta ryhmästä, kulttuurista ja henkilökohtaisista mieltymyksistä riippuen erilaisia symbolisia merkityksiä. Eri kaupunkien asuinalueilla kerättyjä aineistoja yhdistää lämpimän läheinen suhde asuinalueeseen. Aineistoissa toistuu ajatus siitä, että näillä alueilla ihminen voi suuressakin kaupungissa hengähtää ja olla kotonaan. Eräs nainen sanoo Helsingin olevan kotikaupunki, ja asuinalue on ”koti tosi vahvasti”, koska ”jotenkin täällä pysyy jalat maassa”. Toinen nainen kuvaa kotoisaa tunnetta alueella: ”jostain syystä mulla on semmonen turvallinen olo, et kaikki pienessä mittakaavassa, pikkuruista”. Koti on eräänlainen ”pieni oma saarekkeensa… ihan kuin olis jossain kuplassa”, joka suojaa ulkomaailmalta.

Jerolmackin ja Tavoryn (2014) artikkelin lähtökohtana on tarkastella materiaalisia aineksia osana inhimillisiä suhteita. Tarkoitus on löytää niin kutsuttu kolmas vaihtoehto materiaalisuuden tarkastelulle sosiaalisen konstruktivismin ja toimijaverkostoteorian välille. Kun konstruktivistisessa Clifford Geertzin (1973) analysoimassa klassisessa kukkotappeluesimerkissä ei-inhimilliset olennot nähdään inhimillisen merkityksenannon kohteina lähestulkoon vailla omia ominaisuuksia ja omaa toimijuutta, latourilaisessa toimijaverkostoteoriassa materiaalien toimijuus nostetaan esiin, mutta ihmisten esineille antamat sosiaaliset ja symboliset merkitykset jäävät taka-alalle (esim. Latour 2005). Kirjoittajat kysyvät, miten ei-inhimilliset ainekset osallistuvat sosiaalisen identiteetin rakentamiseen. (Emt.) Tämän tekstin kannalta relevantti tapa muotoilla kysymys kuuluu: Miten erilaiset ainekset yhdessä ihmisten kanssa tuottavat määrityksiä, jotka synnyttävät kuulumisen tunteita, sidoksia ja rajoja?

Tutkimallani alueella Helsingissä asukkaita kiinnostavat talot toimivat paikallisten sidosten välittäjinä. Niissä kyläillään, niistä puhutaan, niitä hoidetaan ja joskus jopa niiden syntymäpäiviä vietetään yhdessä naapurien kanssa. Eräs asukas valotti talojen asemaa yhteisössä sanomalla, ettei ihmisten välillä ole kilpailua, sillä kaikki omistavat ”saman talon”. Tällä hän tarkoitti sitä, että kadun talot ovat kaikki lähes samanlaisia ja suurin piirtein samanarvoisia. Talo on jollain tapaa kuulumisen kova materiaalinen ydin: omistamalla talon asukas kuuluu automaattisesti – halusi hän tai ei. Se miten asukkaat kunnostavat sekä ylläpitävät taloa ja puutarhaa, muovaa yhteisön jäsenten näkemyksiä siitä, minkälainen yhteisön jäsen ihminen on. Kun joillain keskiluokkaisilla alueilla pihan pitäminen siistinä ja huoliteltuna on hyvän asukkaan merkki, tutkimallani alueella liian huoliteltu piha viittaa ”erilaiseen”, jotenkin turhantarkkaan mentaliteettiin. Samoin tekevät nopeasti teetetyt, talojen ”sielun” ohittavat remontit, joille annetaan lyhytnäköisen kuluttamisen merkitys.

Itse kunnostettu puutalo on onnistunut kuulumisen symboli: se samaan aikaan yhdistää erilaisia ihmisiä ja peittää näiden välisiä eroavaisuuksia (Guibernau 2013). Toisaalta ajatus siitä, että ”kaikilla on sama talo” jättää huomiotta sen, että kivenheiton päässä asuu paljon vähävaraisempia vuokra-asukkaita, joilla ei koskaan ole varaa hankkia tuota ”samaa taloa”. Kerrostalojen asukkaat saattavat nauttia puutalomiljööstä ja kuulua yhteisöön, mutta tämä ei tapahdu yhtä automaattisesti kuin talon välityksellä. Yhteys täytyy löytää muiden asioiden välityksellä, joita tutkimallani alueella on kyllä paljon. Erilaiset tapahtumat, paikalliset aktiviteetit ja harrastusryhmät kaikille avoimessa asukastilassa ovat yleisiä. Paikalliset liikkeet, ruokapaikat, kahvila, pubi, musiikki ja olut keräävät ihmisiä yhteen. Eräs kerrostaloasukas kuvasi talojen yhdistävää ja erottavaa roolia. Hän kertoi, miten jossain vaiheessa iltaa puhe kääntyy taloihin ja näiden remontteihin. Silloin ei voi välttyä huomaamasta, ettei ole osa sitä sisäpiiriä, jolle yhteinen kiinnostus vanhojen talojen kunnostamiseen on itsestäänselvyys. Hyvä elämä näyttäytyy pienenä ja kotitekoisena, mutta edellyttää tiettyjä esineitä ja elämäntapaa. Sen toteemisena välittäjänä on talo, jolla on omaa ja ohittamatonta vaikutusvaltaa kuulumisen muovaajana. Nariseva lautalattia peilaa ihmisten poissa ollessakin sitä, millainen minä puutalossa asuu ja mihin hän kuuluu.

Madridin tutkimusalueella taloa vastaava symbolinen, ihmisiä yhdistävä materiaalinen rakenne on asuinalueen keskusaukio, joka nousee lähes poikkeuksetta haastatteluissa esiin. Kymmenvuotiaan pojan äiti kertoo heidän elämänsä tapahtuvan aukiolla. Siellä he ovat tutustuneet lapsen ikätovereihin ja näiden vanhempiin, siellä he ovat potkineet palloa, vaihtaneet kuulumiset naapureiden kanssa ja seuranneet lasten kasvua. Toinen asukas, nuori baarimikko, kertoo olevansa kotonaan juuri asuinalueen kaduilla ja aukiolla. Paras hetki aukiolla on ilta, kun kulkee aukion halki omien ystävien kanssa. Silloin tuntee olevansa juuri siellä, missä pitää. Aukio vetää magneetin lailla ihmisiä puoleensa. Tarinoissa sen ohitse on mahdotonta kävellä nopeasti, sillä ihmiset pysähtyvät kysymään, miten lapset ja sukulaiset voivat. Aukio täyttyy joka päivä lapsista ja nuorista, koirista ja näiden omistajista, nuorista aikuisista ja perheistä, jotka istuskelevat terasseilla, puistonpenkeillä istuvista vanhuksista ja näiden saattajista, potkupalloista, ruuista ja lasillisista (”copas”). Istuessaan aukiolla ihminen voi tuntea olevansa osa suurempaa kokonaisuutta. Aukion muistomerkki muistuttaa historiasta, siitä, miten monet aukiolla ovat istuneet. Toteemisena yhteisön rakentajana aukio on julkista avointa tilaa, joka tuottaa demokraattisempaa ja elastisempaa kuulumista kuin talo, joka edellyttää tiettyä varallisuutta ja asumista tai talon asukkaan kutsua. Aukiolla sen sijaan voi piipahtaa kuka tahansa. Kuuluminen on enemmän seurallisuutta kuin tiukemmin määriteltyä yhteisöllisyyttä, jossa ennemmin tai myöhemmin nousee esiin kysymys kuulumisen rajoista. ”Me” syntyy aina relationaalisesti suhteessa muihin. On kotoisaa tunnistaa tuttuja kasvoja, mutta ulkopuoliselle selväpiirteisen yhteisön rajat vertautuvat aidattuun taloon, jota voi ulkopuolelta katsoa, mutta jonka sisään ei pääse.

Esineet muovaavat sitä, miten toiset ihmisen näkevät meidät (Jerolmack & Tavory 2014). Tämä puitteistaa sitä, miten ihminen voi itsensä tietyssä sosiaalisessa yhteydessä esittää. Kun objektit ja niiden saamat merkitykset eivät ole hallinnassamme, niiden voima tulee ilmi. Tästä kirjoittajat ottavat esimerkiksi Tavoryn (2010) etnografisen tutkimuksen ortodoksijuutalaisista Los Angelesissa. Ortodoksijuutalainen mies pitää uskontoa ilmaisevaa päähinettä totunnaisesti, asiaa ajattelematta. Päähineen välityksellä ihmiset tunnistavat hänet ortodoksijuutalaiseksi. Tällä on arjessa hallitsemattomia seurauksia. Toiset juutalaiset saattavat tervehtiä; ei-juutalaiset kohtaavat päähineessä kulkevan henkilön juutalaisena, oli sitten kyse ennakkoluuloista tai uteliaista kysymyksistä juutalaisten uskomuksiin liittyen. Päähine toimii inhimillisissä suhteissa tietynlaisen identiteetin rakentajana tavalla, jolla on sosiaalisia seurauksia. (Emt.) Kaikki tämä voi tapahtua tilanteessa tai vuorovaikutuksessa, jossa on kiire tai jossa ihminen mieluummin toimisi pikemminkin asiakkaana, kaupunkilaisena tai perheenisänä.

Vastaavalla tavalla toimii huonosti käyttäytyvä koira, joka asettaa myös omistajan sosiaalisen identiteetin kyseenalaiseksi. Stigma tarttuu (Goffman 1963). Esineen tai koiran rooli sosiaalisessa vuorovaikutustilanteessa ei joiltain osin tule ehkä täysin yllätyksenä, mutta päähineen tai koiran liikkeelle laittamat prosessit eivät ole toimijan omassa hallinnassa. (Jerolmack & Tavory 2014, 67–68.) Viimeistellessäni tätä tekstiä istuin koirani kanssa junassa, jonka läheisillä penkeillä matkusti kaksi muuta koiraa ja kissa omistajineen. Junavaunuun syntyi kiusallinen tilanne, kun eräs koira kakkasi junan lattialle. Omistajan soperrellessa itsekseen vaivaantuneena toisen koiran omistaja osoitti tälle solidaarisuutta. Itse yritin pysyä tilanteen ulkopuolella, mutta ulosteen tuottama häiriö junavaunussa vaati jonkinlaista reaktiota. Huomaamattani ajattelin, että koira olisi rauhallisempi, jos nainen hössöttäisi vähemmän. Oma koirani kuitenkin hermostui tilanteesta, minkä seurauksena jouduin hetkeksi itsekin haukkuvan ja hallitsemattoman koiran leimaamaksi. Hetkeä myöhemmin osoitin kuuluvani ”koiraihmisiin” ja kommentoin ymmärtäväisesti koiran käytöstä. Ihmisten, eläinten, asioiden ja merkitysten välinen tasapaino on hienovarainen ja hallitsematon prosessi, jossa ihminen paitsi mielletään tietynlaiseksi, myös hänen kuulumisensa meihin tai muihin mitataan. Junassa koiravaunu on oma pieni tilannekohtainen yhteisö, joka rajautuu muihin matkustajiin. Uloste on likaa, ”ainetta väärässä paikassa” (Douglas 1966). Koiran kanssa matkustaminen toisen koiran aiheuttamassa häiriötilanteessa luo paineita osoittaa solidaarisuutta ja muodostaa ainakin hetkellinen yhteisösidos toisiin koiranomistajiin. Ilman koiraa sosiaalinen identiteettini ”koiraihmisenä” ei olisi paljastunut ja sosiaalisia vaihtoehtoja olisi ollut tilanteessa enemmän.

Kuulumiseen liittyy kaksi toisiinsa kietoutuvaa dynamiikkaa. Ensinnäkin kysymys on siitä, miten ja millaiseksi ihminen osana erilaisia sosiaalisia ryhmiä tunnistaa itsensä. Kokeeko hän itse kuuluvansa johonkin ryhmään tai identiteettikategoriaan, vai tunteeko hän vierautta? Tätä kokemuksellista puolta kuulumisesta on käsitelty tunteena ”olla kotonaan” (esim. Calhoun 1999). Ei kuitenkaan riitä, että ihminen tuntee kuuluvansa, vaan toisten on lisäksi tunnistettava hänet joukkoon kuuluvaksi. ”Kuulumisen politiikka”, inkluusion ja eksluusion moninaiset muodot määrittelevät sen, ketkä voivat kuulua (Yuval-Davis 2006). Ihmisten kuulumisen lisäksi esineet voivat joko kuulua tai olla kuulumatta jonnekin. Uloste ei kuulu junan lattialle. Se tuottaa häiriötilan.

Kaupunkiympäristössä materiaalisilla objekteilla on merkittävä rooli ihmisten sosiaalisessa tunnistamisessa. Kun emme tunne ihmisiä, joiden kanssa olemme tekemisissä, käytämme nopeasti hahmotettavia visuaalisia vihjeitä hyväksemme. Teemme lähes vaistonvaraisia johtopäätöksiä kanssaihmisistä sen perusteella, minkälaisten esineiden yhteydessä hänet tapaamme. Esineiden hintataso viestii kantajan varallisuudesta ja sosiaalisesta statuksesta. Toisaalta eri esineillä on myös erilainen henki. Vanha puutalo viestii erilaisesta ihmisestä kuin moderni kivitalo. Louis Vuittonin laukku liittää sen kantajan sosiaalisesti eri ryhmään kuin Fjällrävenin repun tai tunnistamattoman tusinalaukun omistajan. Tutkimillani asuinalueilla esineiden toimijuus nousee merkittävään rooliin osana kuulumisen dynamiikkaa. Helsingissä tutkimallani asuinalueella on varsin boheemi maine siitä huolimatta, että sen hintataso on tätä nykyä ”porvarillinen”. Talojen totemistinen voima käy ilmi myös rajankäynneistä, joissa arvioidaan toisten kuulumista yhteisöön. Monessa tarinassa esiintyi eräs perhe, joka oli muutaman vuoden kuluessa muuttanut pois. Tarinoissa heillä oli ”kaksi suurta ja kallista autoa” pihassa ja jotenkin (liian) muodolliset bisneshenkiset vaatteet. Erityistä huomiota herätti se, että he vaihtoivat monien havitteleman lautalattian kalliiksi ja ”hengettömäksi” ”marbelparketiksi”. Selvittäessäni tarkempia syitä siihen miksi nämä entiset asukkaat näyttäytyivät ”erilaisina”, vastaus ei liittynyt suoraan varallisuuteen tai arvoihin, vaan siihen, mitä esineet heistä ilmensivät. Lattiaremontin saama huomio asukkaiden keskuudessa vihjaa puutaloihin ”sopivien” ainesten hengestä, jota on hankala sanallistaa, mutta joka materiaalien tutkimisen avulla tulee parhaiten esiin (vrt. Molotch 2013). Asiat paljastavat identiteetin, suhteet ja näiden rajat.

Brooklynissa tutkimassani kaupunginosassa asukkaat jakautuvat Helsinkiä vielä voimakkaammin alueella kauemmin asuneisiin vähemmän vauraisiin asukkaisiin ja uusiin tulokkaisiin, joiden kodit saattavat maksaa jopa kaksi miljoonaa dollaria. Esimerkkinä materiaalisten esineiden toimijuudesta ihmisten sosiaalisessa tunnistamisessa toimii hyvin erään koko ikänsä alueella asuneen naisen kommentti pyöräilijöistä: ”Jokainen aalto uusia asukkaita huokuu entistä etuoikeutetumpaa asennetta. Kyse on aina heidän koiristaan, heidän lapsistaan, heidän pyöristään. Vain koska he ajavat pyörällä, he ovat niiiin hyviä ihmisiä ja voivat ajaa päin punaisia ja lähestulkoon vanhan äitini yli.” Pyörä ja pyöräilyasu luokittelevat ihmisen varakkaisiin tulokkaisiin, joille hyvä elämä ei merkitsekään pientä, tuttua ihmisyhteisöä, vaan vaurasta, mutta ekologista elämäntapaa. Vaikka molemmat ihmisryhmät ovat tulkintani mukaan asettuneet alueelle tavoittelemaan ”hyvää elämää” kaupungissa, erilaiset esineet viestivät sen erilaisista merkityksistä. Esineet kertovat, ettei toinen kuulu ”meihin”.

Elina Paju (2013) on kirjoittanut päiväkodin lattiasta niin sanottuna hiljaisena toimijana, jota emme edes tahdo huomata. Kuitenkin sen varassa tapahtuu päiväkodin koko arki. Päinvastoin kuin Pajun esimerkissä, yllä esitettyjen esimerkkien ”marbelparketti” ja kallis pyörä ovat äänekkäitä objekteja. Ne suorastaan huutavat erilaisuutta. Materian hiljaisuus ja äänekkyys eivät kuitenkaan ole materiaalisia ominaisuuksia, vaan nousevat siitä inhimillisestä ja sosiaalisesta kontekstista, jossa ne tavataan. Pelkkä lattia on hiljainen toimija, mutta idylliä merkitsevä nariseva lautalattia ja ylellinen ”marbelparketti” saavat ihmisten kokemuksissa ja tarinoissa äänen, joka välillisesti määrittelee ihmisen kuulumista ”meihin” tai ”muihin”. Materian inhimillisiä vaikutuksia ei välitä itse parketti, vaan tarinat parketista. Esineet eivät vain välitä ihmisten välistä vuorovaikutusta, vaan myös ihmiset välittävät sitä, mitkä esineet kuuluvat minnekin. Esineisiin sidoksissa olevat ihmiset taas kuuluvat sinne, minne esineetkin.

Materiaalisten elementtien merkityksestä myös neuvotellaan tutkimillani asuinalueilla. Helsingissä tutkimallani alueella ”hyvä elämä” on pienimuotoista, omatekoista ja rouheaa. Se ei ole uutta, tehokasta ja kiiltävää. Vaikka alueella asuminen edellyttää tiettyä elintasoa, ylenpalttinen kuluttaminen ei siihen kuulu. Eräs asukas löysi itsensä perustelemasta naapureille, miksi oli vaihtanut vanhan autonsa uuteen ja kalliimpaan. Hänen vaimonsa taas laittoi asian miehen piikkiin. Täsmälleen samanlainen auto olisi jollain toisella alueella valtavirtaa, ja vanhemmalla autolla ajaminen herättäisi enemmän huomiota. Näin ihmisten käyttämät esineetkin ovat sosiaalisesti sidottuja inhimilliseen ympäristöön, josta ne saavat merkityksensä. Yllä mainittu pariskunta teki niin sanottua kuulumistyötä (”belonging-work”, Ketokivi & Vieno 2014; Kuurne & Vieno 2016) eli työskenteli oman kuulumisensa puolesta tekemällä omaa toimintaa hyväksyttäväksi sosiaalisen yhteisön sisällä. Kuulumisen kolmanneksi dynamiikaksi oman kokemuksen sekä inkluusion ja ekskluusion ohella voi lisätä sen toiminnan (tai työn), jonka välityksellä ihminen (yksin tai toisten avulla) onnistuu kuulumaan tai erottautumaan jostakin tietystä ryhmästä. Materiaalisia asioita voidaan tietoisesti käyttää kuulumistyön välikappaleina. Toisaalta niillä on paljon sosiaalista vaikutusvaltaa, joka toimii silloinkin, kun emme niin tarkoita. Helsingin asuinalueen entiset asukkaat tuskin osasivat kuvitella, miten hyvin heidän parkettinsa muistetaan.

Omaisuudella, esinemaailmalla, luonnolla ja niitä muokkaavalla toiminnalla, kuten remontoinnilla, ruuanlaitolla, ruuan ja juoman nauttimisella ja puutarhanhoidolla on merkittävä rooli yhteisösidosten rakentumisessa. Ne ovat tutkimillani alueilla esimerkkejä elämän prosesseista (Ingold 2011, 6–12), joissa ainesten muokkaamisen välityksellä tuotetaan kuulumista, yhteisön sidoksia ja rajoja. Näin ainekset osallistuvat sosiaalisen maailman tuotantoon. Toisaalta kuulumisen dynamiikka ja moraali ”asuttavat” asioita tai esineitä silloinkin, kun ajattelemme niitä vain asioina. Ainekset muovaavat sosiaalisen yhteenliittymisen muotoja sekä yhteistyössä ihmisten kanssa että omapäisesti ja arvaamattomilla tavoilla. Kun ihmiset tukeutuvat havaintoihinsa ei-inhimillisistä aineksista ja eläimistä määrittäessään ihmisten sosiaalista identiteettiä (Jerolmack & Tavory 2014), niiden osallisuus arkisissa suhteissa nousee varsin merkittävään rooliin. Neuvottelut kuulumisesta eivät näin ollen koske vain ihmisiä, vaan mitä suurimmassa määrin myös asioita, esineitä ja eläimiä.

Olen tässä keskustelunavauksessa nostanut esiin näkökulmia ainesten, esineiden ja eläinten tarkasteluun osana kuulumisen sekä yhteisön sidosten ja rajojen muodostumista. Eivät vain ihmiset, vaan myös nämä ei-inhimilliset ainekset saavat sosiaalisen identiteettinsä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Ne asuttavat ihmisille merkityksellistä elämää ja esiintyvät näiden tarinoissa siinä missä toiset ihmisetkin. Sosiaalisista suhteista kiinnostuneet tutkijat pääsevät niiden aineksia tarkastelemalla ”sosiaalisen” ytimeen: siihen, mistä yhteiselämässä ja rajanteoissa on kyse. Olen huomannut, että sellaisissakin tilanteissa, joissa suhteilla ei ole ilmaisuvoimaisia sanoja, niillä useimmiten on merkityksellisiä aineksia, joista asianosaiset käsin kosketeltavan elävästi kertovat. Esimerkiksi perintöriitojen kannu ei ole vain kannu, vaan aines, jota jäljittämällä päästään perille yhteisön tunnesiteistä, toiveista, pettymyksistä, tavoista sekä kuvitellusta ja eletystä sosiaalisesta järjestyksestä. Useimmilla sosiaalisilla ryhmittymillä on toteemiset aineksensa, ne joiden paikka on toisaalla sekä ne, jotka kuuluvat yhteenliittymän rajamaille ja näin ollen neuvottelun piiriin. Sosiaalitieteellinen tutkimus, joka jäljittäisi kuulumisen sidoksia ja rajoja niiden ainesten avulla, kykenisi piirtämään silmiemme eteen nykyistä paljon elävämmän kuvan siitä, millaista maailmaa eri yhteisöissä asutetaan ja tuotetaan.

Kirjallisuus

Calhoun, Craig. 1999. “Nationalism, Political Community and the Representation of Society: Or, Why Feeling at Home is not a Substitute for Public Space.” European Journal of Social Theory 2:2, 217–231.

Florida, Richard. 2002. The rise of the creative class and how it’s transforming work, leisure, community and everyday life. New York: Basic Books.

Geertz, Clifford. 1973. The Interpretation of Cultures: Selected Essays. New York: Basic Books.

Goffman, Erving. 1963. Stigma. Notes on the Management of Spoiled Identity. London: Penguin Books.

Guibernau, Montserrat. 2013. Belonging: Solidarity and Division Modern Societies. Cambridge: Polity Press.

Ingold, Tim. 2011. Being Alive. Essays on movement, knowledge and description. London: Routledge.

Jerolmack, Colin. 2013. The Global Pigeon. Chicago: University of Chicago Press.

Jerolmack, Colin & Iddo Tavory. 2014. Molds and Totems: Nonhumans and the Constitution of the Social Self. Sociological Theory 32:1, 64–77.

Douglas, Mary. 1966. Purity and Danger: An Analysis of Concepts of Pollution and Taboo. Lontoo & New York: Routledge.

Ketokivi, Kaisa & Atte Vieno. 2014. “Belonging-work: Making Bonds and Crossing Boundaries in Everyday Life”. San Francisco: American Sociological Association’s Annual Meeting, Theory-section.

Kuurne, Kaisa & Atte Vieno. 2016. “Developing the Notion of Belonging-work.” Julkaisematon käsikirjoitus.

Latour, Bruno. 2005. Reassembling the Social. Oxford: Oxford University Press.

Lehtonen, Turo-Kimmo. 2008. Aineellinen yhteisö. Helsinki: Tutkijaliitto.

Mead, George H. 1934. Mind, Self, and Society. Chicago: University of Chicago Press.

Molotch, Harvey. 2013. “Objects and the City”. The City. Oxford: Wiley Blackwell.

Paju, Elina. 2013. Lasten arjen ainekset. Helsinki: Tutkijaliitto.

Tavory, Iddo. 2010. “Of Yarmulkes and Categories: Delegating Boundaries and the Phenomenology of Interactional Expectation.” Theory and Society 39:1, 49–68.

Valkonen, Jarno, Turo-Kimmo Lehtonen & Olli Pyyhtinen. 2013. ”Sosiologista materiaalioppia”. Sosiologia 50:3, 217–221.  

Yuval-Davis, Nira. 2006. “Belonging and the Politics of Belonging.” Patterns of Prejudice 40:3, 197–214.

 

Osallistuva sosiologia

 

olli_pääkuvablogi_outi

 

Sosiologia-lehden 4/2016 pääkirjoitus.

Juuri päättynyt Yhdysvaltain presidentinvaalikilpa sekä Britannian kesäinen EU-kansanäänestys saivat monet politiikan asiantuntijat puhumaan ”totuudenjälkeisestä politiikasta” (post-truth politics). Käsitteellä tarkoitetaan, että nykypolitiikassa tosiasioilla ei ole niin väliä – äänekkäin mielipide voittaa.

Termi kuvaa pohjimmiltaan myös tutkimustiedon väheksymistä politiikanteossa. Esimerkiksi Suomen nykyhallituksen ylimielinen, vähättelevä ja jopa vihamielinen suhtautuminen tieteeseen on kuohuttanut tieteentekijöitä. Yhdysvalloissa Donald Trump on puolestaan syyttänyt ilmastonmuutosta kiinalaisten salajuoneksi yhdysvaltalaista teollisuutta vastaan – siitä huolimatta, että tiedeyhteisö on pitkälti yksimielinen ilmastonmuutoksesta ja uhkaavasta ekologisesta katastrofsta. Ilmastonmuutoksen kieltäjiä löytyy myös suomalaisista politiikoista. Samalla logiikalla kuin piirroshahmo Homer Simpson, jonka tokaisu ”Faktat! Niillä nyt voi perustella mitä tahansa!” on muuttunut totuudenjälkeisestä politiikasta puhuttaessa eräänlaiseksi lentäväksi lauseeksi, julisti Timo Soini vuonna 2009 ”plokissaan”: ”Ilmastonmuutos kelpaa mihin vain.” 

Politiikan totuudenjälkeisyys ei ole kuitenkaan mikään uusi asia. Politiikka-lehden päätoimittaja Paul-Erik Korvela muistuttaa osuvasti, että ”poliittisessa retoriikassa asioiden esittäminen parhain päin tai tapahtumien ja faktojen spinnaaminen itselle edulliseen muotoon on ollut olennainen osa koko toimintaa jo antiikista lähtien”.

Tutkijat eivät myöskään voi pakottaa poliittisia päättäjiä lukemaan julkaisujaan, ottamaan asioista selvää ja nojautumaan faktoihin. Voimme vain koettaa edistää sitä, että tutkimustieto löytää paremmin käyttäjänsä. Ja tässä on edelleen paljon parannettavaa. Singaporessa julkaistava The Straits Times julkaisi viime vuoden huhtikuussa mielipidepalstallaan aiheeseen pureutuvan kirjoituksen ”Prof, no one is reading you”. Tekstin kirjoittajat Asit K. Biswas ja Julian Kirchherr harmittelevat, että vaikka professorit kuuluvat maailman johtaviin ajattelijoihin, joilla on laajaa ja perusteellista asiantuntemusta yhteiskunnallisista asioista, heidän näkemyksensä eivät useinkaan pääse kuuluviin päätöksenteossa tai politiikan linjauksia tehtäessä.

Tämä johtuu Biswasin ja Kirchherrin mukaan osin siitä, että tutkijat ovat melko vastahakoisia osallistumaan yhteiskunnallisiin debatteihin ja ehdottamaan keinoja yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi. Kun 1930- ja 1940-luvuilla 20 prosenttia esimerkiksi The American Political Science Review -aikakauslehdessä julkaistuista artikkeleista tarjosi politiikkasuosituksia, nykyään osuus on vähentynyt 0,3 prosenttiin. Sosiologian numerossa 3/16 julkaistussa artikkelissaan Johanna Hokka teki samansuuntaisen havainnon suomalaisen sosiologian kentästä käyttämällä aineistona suomalaisten sosiologian professoreiden haastatteluja vuosilta 1979–1981 ja 2012–2014. Myöhemmässä haastatteluaineistossa professorit arvottavat kentän Hokan mukaan niin, ettei aktiiviselle yhteiskunnalliselle osallistumiselle jää tilaa, kun tavoitteena on tuottaa kansainväliset laatukriteerit täyttäviä vertaisarvioituja julkaisuja ja kilpailukykyistä huippututkimusta. Poliittisesti kantaa ottavaa tutkimusta ja suurelle yleisölle kirjoittamista ei pidetty ”oikeana” ja ”vakavasti otettavana” tieteen tekemisenä.

Muiksi syiksi tutkijoiden vähäiseen näkyvyyteen yhteiskunnallisessa ja poliittisessa keskustelussa Biswas ja Kirchherr esittävät ensinnäkin tutkimustiedon ylitarjontaa. Maailmassa julkaistaan vuosittain yhteensä noin 1,5 miljoonaa tieteellistä vertaisarvioitua artikkelia, ja esimerkiksi yhteiskuntatieteissä 32 prosenttiin julkaistuista artikkeleista ei viitata kertaakaan. Toiseksi monet journaaliartikkeleista ovat maksumuurien takana hankalasti saatavilla. Kolmantena tekijänä kirjoittajat mainitsevat tieteellisten julkaisujen vaikeaselkoisuuden ja liiallisen pituuden.

Biswas ja Kirchherr ehdottavatkin, että jos tutkijat haluavat todella vaikuttaa yhteiskuntaan, heidän on kirjoitettava puheenvuoroja populaarimediaan. He tosin tiedostavat, että tämän laajamittaisempi toteutuminen edellyttäisi akateemisten meriittien jakamisen uudelleenorganisointia. Niin kauan kuin esimerkiksi yliopistollisten opetustehtävien täytössä painoarvo on arvostetuissa tieteellisissä  aikakauslehdissä julkaistuilla artikkeleilla, tutkijoiden on keskityttävä työssään vertaisarvioitujen tiedejulkaisujen tehtailuun riippumatta siitä, lukeeko niitä kukaan.

Kirjoittajien pääviesti ulkoakateemisten yleisöjen tavoittamisesta on tärkeä. Tiedettä ei (pidä) tehdä vain tiedeyhteisölle. Biswas ja Kirchherr kuitenkin ymmärtävät tieteentekijän julkisen roolin lopulta varsin perinteisellä tavalla: osallistuva tutkija on lehtiin kirjoitteleva professori (sic), joka lähinnä virittää keskustelua sen sijaan, että olisi suoraan kontaktissa yleisöjensä kanssa. Niin Michael Burawoy ajatuksellaan orgaanisesta julkisesta sosiologiasta kuin Juha Suoranta ja Sanna Ryynänen kirjassaan Taisteleva tutkimus kuitenkin korostavat kirjoittamisen ja julkaisemisen lisäksi tutkijan aktiivisempaa osallistumista yhteisössä, kaksisuuntaista valistussuhdetta ja erilaisia yhteistoiminnan muotoja. Suorantaa ja Ryynästä lainaten tarvitaan ”yhteiskuntaa oikeudenmukaiseksi ja yhdenvertaiseksi muuttavaa tutkimusta, jossa tutkija panee likoon itsensä muutenkin kuin akateemisessa kilpailussa”.

Lisäksi ei ole mitenkään annettua, että yhteiskunnallisen vaikuttamisen tulisi tapahtua nimenomaan tarjoamalla tutkimustietoa poliittiseen päätöksenteon tai yhteiskunnallisen suunnittelun palvelukseen. Professori Pertti Alasuutari on todennut osuvasti, että sosiologia ei ole senkaltainen tiede, jonka ensisijaisena tehtävänä olisi tuottaa valtiolle ja valtaapitäville käyttökelpoista, luotettavaa ja hyödyllistä tietoa suunnittelun ja politiikan tarpeisiin, vaan sosiologia avaa uusia, odottamattomia ja epämieluisiakin perusteltuja näkökulmia yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Vastaavasti antropologi Tim Ingold näkee antropologian eteenpäin katsovana, uudistavana ajattelun kriittisenä työnä: antropologia on kriittistä ihmiselämän edellytysten ja kykyjen tarkastelua ja sen luotaamista, millaisia voisimme maailmassa olevina ihmisinä olla ja mitä maailma voisi olla meille. Antropologi ja Occupy Wall Street -liikkeen hoviintellektuelli David Graeber menee vielä pidemmälle. Pamfletissaan Fragments of an Anarchist Anthropology hän hahmottelee anarkistisen antropologian ääriviivoja. Se ei olisi niinkään teoria kuin asenne tai pikemminkin tapa järjestää sosiaaliset suhteet niin, että maailmasta tulisi elettävämpi.

Myöskään kuva tieteellisten artikkelien vaikeaselkoisuudesta ja tavoittamattomuudesta ei ole yhtä synkkä kuin jollaisena Biswas ja Kirchherr sen maalaavat. Esimerkiksi toimittajat tuntuvat löytävän Sosiologian artikkelit oikein hyvin j osaavan arvioida niitä kriittisesti. Lisäksi lehden blogissa julkaistavat, lehdessä ilmestyneihin tutkimusartikkeleihin perustuvat yleistajuiset ja lyhyehköt blogitekstit ovat kirjoittajille hyvä tilaisuus laajentaa lukijakuntaansa: parhaimmillaan blogikirjoitukset ovat tavoittaneet tuhatkunta lukijaa. Toivoaksemme tekstit saavat ainakin jotkut tiedeyhteisöön kuulumattomat lukijat kiinnostumaan myös itse artikkelista ja yleisemmin sosiologiasta.

Käsillä olevassa vuoden viimeisessä Sosiologian numerossa julkaistavat artikkelit osallistuvat hyvin eksplisiittisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kirjoitukset luotaavat eri näkökulmista vallan prosesseja sekä erilaisiin poliittisiin tai politisoituneisiin toimijapositioihin ja oikeudenmukaisuuteen liittyviä kysymyksiä.

Juha Herkman tutkii artikkelissaan populistiskandaaleja analysoimalla kahden perussuomalaisen kansanedustajan (Jussi Halla-ahon ja Olli Immosen) aikaansaamia kohuja. Herkman löytää skandaalien yleistymisen taustalta nyky-yhteiskunnassa vallitsevan arvoristiriidan konservatiivisten ja liberaalidemokraattisten arvojen välillä, mikä ilmenee muun muassa populistipoliitikoiden kohulausuntojen ja median välisessä dynamiikassa. 

Anna Elomäki, Johanna Kantola, Anu Koivunen ja Hanna Ylöstalo puolestaan hahmottavat artikkelissaan poliittisen järjestelmän muutoksia sukupuolten välisen tasa-arvon näkökulmasta. He jäljittävät feministisen vastarinnan uusia muotoja ja sen kietoutumista yhteen akateemisen asiantuntijuuden kanssa uusliberaalia hallintaa soveltavassa strategisessa valtiossa, aineistonaan vuoden 2015 hallitusohjelmalta vaadittu sukupuolivaikutusten arviointi ja sen liikkeelle laittamat prosessit.

Anna-Kaisa Kuusisto-Arposen artikkeli myötätunnon politiikasta taas käsittelee yksintulleiden maahanmuuttajanuorten arjen poliittisuutta sekä näiden nuorten tutkimiseen liittyviä metodologisia kysymyksiä. Kuusisto-Arponen kartoittaa myötätunnon politiikan potentiaalia luottamuksellisen, kunnioittavan tutkimussuhteen rakentamisessa sekä sen käyttömahdollisuuksia yhteiskunnallisiin epäkohtiin puututtaessa.

Lehden numerosta tuli siten miltei puolivahingossa ja suunnittelematta eräänlainen poliittisen sosiologian teemanumero. Uskomme, että numero myös puolustaa tiedelehtien paikkaa yhteiskunnallisen keskustelun ja osallistumisen kanavina.

Tieto miesten seksuaalisuudesta muuttuu ja moninaistuu

marika

Kirjoitus perustuu Sosiologia-lehden numerossa 3/2016 julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Sadassa vuodessa ymmärryksemme naisten seksuaalisuudesta on muuttunut radikaalilla tavalla. Vain kourallinen ihmisiä lähti puolustamaan 1900-luvun alun Suomessa naisten seksuaalisia oikeuksia, myös naisten oikeutta seksuaaliseen nautintoon. Näiden tärkeiden avausten merkitys on helppo ymmärtää jälkikäteen. Aikalaisilta kyseisiin teemoihin tarttuminen vaati kuitenkin rohkeutta, sillä vastustus oli aikanaan kova.

Naisten seksuaalisuutta ja seksuaalista nautintoa koskevia käsityksiä voimakkaasti ravistelleet muutokset ovat osoitus siitä, miten ymmärryksemme seksuaalisuudesta muuttuu ajasta ja paikasta toiseen siirryttäessä. Käsitykset seksuaalisuudesta ovat kulttuurisidonnaisia; jokaisella aikakaudella tuotetaan omat totuudet seksuaalisuudesta, ja toisaalta jokaisella aikakaudella myös ravistellaan vanhoja totuuksia.

Heteromiesten seksuaalisuudesta tuotetulle tiedolle leimallista on ollut sen kietoutuminen penis- ja yhdyntäkeskeisiin näkökulmiin. Seurauksena tästä yksipuolisesta ja normatiivisesta käsityksestä eri-ikäisten miesten seksuaalielämää varjostavat nimenomaan peniksen kokoon ja seksuaaliseen suorituskykyyn liittyvät huolet ja paineet. Penis- ja yhdyntäkeskeisen ymmärryksen haastaminen ja miesten seksuaalisuuden moninaisuuden tunnustaminen koetaan paikoin edelleen uhkaavana ja vaikeana, vaikka esimerkiksi Alfred Kinsey kyseenalaisti tätä käsitystä jo 1940-luvulla.

Tarkastelemissani vuosina 2000–2013 Suomessa julkaistuissa heteromiesten seksuaalisuutta käsittelevissä teksteissä kriittisen pohdinnan alaiseksi asetetaan yksipuolinen ja rajoittunut ymmärrys siitä, mitä miesten seksuaalisuus ja mieheys ovat. Nämä lääketieteen ja seksologian asiantuntijoiden kirjoittamat tekstit avaavat keskustelua myös siitä, miten seksuaalisen suorituskyvyn vaatimus kietoutuu olennaisella tavalla miehisyyteen ja maskuliinisuuteen.

Biologisen determinismin sijaan miesten seksuaalisuutta ja mieheyttä lähdetään pohtimaan moninaisemmista, myös kulttuurisidonnaiset merkitykset huomioon ottavista näkökulmista. Näin romutetaan yhtenäinen ja yksipuolinen ymmärrys viettien ohjaamasta miesjoukosta ja raivataan tilaa monenlaisille tavoille olla mies, myös seksuaalisesti.

Filosofi Michel Foucault tulkitsee aikaa ja ajanjaksoja ”moninaisten eripuraisuuksien” tiloina (Tiedon arkeologia 2005, 203). Painotettaessa kiistan elementtiä tulee mahdolliseksi tarkastella myös sitä, kuinka vallitsevien normien ylläpitämisen ohella ihmiset kaiken aikaa myös kyseenalaistavat heidän elämäänsä määritteleviä normeja ja normatiivisia oletuksia. Artikkelissaan Lääketieteen lupaus ja elämän politiikka Ilpo Helén (Sosiologia 2002, 111) esittää tärkeän kysymyksen siitä, minkälaisia kamppailuja ja uusia poliittisia kysymyksiä elämän lääketieteellistyminen tuo mukanaan.

Seksuaalisuuden lääketieteellistymisen seurauksena seksuaalisuutta koskevat käsitykset tulevat uudella tavalla neuvoteltaviksi. Erektiolääkkeiden myötä normalisoivan hallinnan ote miesten seksuaalisuudesta on tiukentunut. Lääketeollisuus myy nimenomaan seksuaalista suorituskyvykkyyttä, vahvistaen miesten norminmukaista roolia erityisesti heteroseksikäytännöissä. Samalla lääketeollisuuden määrittelyvallan rooli voimistuu määriteltäessä sitä, mikä on tavoiteltavan arvoista seksuaalisuutta.

Erektiolääkkeet ovat varmasti tuoneet monille yksilöille apua. Seksuaalisuuden lääketieteellistymisen yhteydessä on kuitenkin tärkeää esittää kysymyksiä myös siitä, mitä miesten seksuaalisuuden ymmärretään olevan ja millainen seksuaalinen nautinto määritellään tavoittelemisen arvoiseksi. Entistä tiukempi normalisoivan vallan ote, joka on vahvistunut erektiolääkkeiden myötä, kutsuukin tarkastelemissani teksteissä myös voimistuvaa vastarintaa. Usein nimenomaan erektiolääkkeiden yhteydessä lähdetään pohtimaan, mitä miesten seksuaalisuus ja mieheys oikeastaan ovat. Samalla puolustetaan miesten seksuaalisuuden moninaisuutta.

Keskustelu miehistä, mieheydestä ja maskuliinisuudesta on moninaistunut 2000-luvun aikana. Tämä näkyy vähäisissä määrin myös tarkastelemissani lääketieteen ja seksologian asiantuntijoiden kirjoittamissa miesten seksuaalisuutta tarkastelevissa tekstiaineistoissa. Huolimatta siitä, että miesten seksuaalisuuden määritelmissä tukeudutaan edelleen ensisijaisesti yksipuoliseen penis- ja yhdyntäkeskeiseen näkökulmaan, paikoin teksteissä kuitenkin tunnustetaan myös erot miesten välillä. Tällöin ymmärrys miesten seksuaalisuuden lajityypillisyydestä saa väistyä ja miehet tulevat haluissaan ja nautinnoissaan yksilöllisiksi. Miesten seksuaalisuuden moninaisuutta korostavien näkökulmien vähäisyys osoittaa kuitenkin sen, että keskustelu siitä, mitä miesten seksuaalisuus on ja mitä se voisi olla, on vasta alkamassa.

Ihmiskauppanarratiivit ja seksityön todellisuus

niinav

Julkaistu Sosiologia-lehden numerossa 3/2016.

1990-luvulta lisääntynyt huoli ihmiskaupasta globaalina sosiaalisena ongelmana on johtanut ihmiskauppakuvaston tulvaan journalismissa, dokumentaarisessa ja fiktiivisessä kerronnassa sekä tiedontuotannossa (Bernstein 2012; Haynes 2014; Vance 2012). Ennen 1990-luvun puoliväliä seksityöläisten oikeuksia ajavat liikkeet ajoivat seksityön dekriminalisointia, pyrkivät poistamaan seksityöhön liittyvää stigmaa sekä uudelleenmäärittämään seksityötä ihmisoikeuksien ja työoikeuksien kehyksessä. Viime vuosikymmenenä radikaalifeministisen liikkeen aktivoituminen ihmiskauppakysymyksessä sekä kovien rangaistuksien vaatiminen ihmiskauppiaille, parittajille ja seksin ostajille on kuitenkin siirtänyt huomiota seksuaalisen hyväksikäyttöön (Bernstein 2012, 242). Nykyään seksityöstä keskustellaan yhä enenevässä määrin ihmiskaupan kontekstissa.

Koska harvalla on kokemusta seksityöntekijöiden tai siirtolaisten arjesta, hallitsevat mediarepresentaatiot pitkälti käsityksiä aihepiiristä. Mediarepresentaatioilla on myös keskeinen rooli prostituutio- ja ihmiskauppapolitiikan muotoutumisessa. Median ja poliittisten kampanjoiden tarjoamat seksityön ja ihmiskaupan kuvaukset ovat kuitenkin usein kärjistyneitä, ja empiirisen tutkimuksen valossa ne tuottavat yksipuolista kuvaa kaupallisesta seksistä ja ihmiskaupasta. Käsittelen tässä puheenvuorossa ihmiskauppaan liittyviä kuvastoa ja narratiiveja. Keskityn erityisesti ihmiskauppaan kytkeytyvään moraaliseen paniikkiin ja avaan stereotyyppistä ihmiskauppanarratiivia. Tarkastelen, millaisia yhteiskunnallisia ja poliittisia seurauksia tietynlaisella aiheen käsittely- ja kerrontatavalla on, ja pohdin ihmiskauppanarratiivissa suositun klassisen melodraaman rakenteen sopivuutta monitahoisen yhteiskunnallisen ilmiön käsittelyyn.

Mitä on ihmiskauppa?

Juridisesti ihmiskauppa tarkoittaa ihmisen hyväksikäyttötarkoituksessa tapahtuvaa värväystä, kuljettamista, kätkemistä ja/tai vastaanottamista, johon liittyy uhkaamista, pakottamista tai harhaanjohtamista. Jotta ihmiskaupan juridinen määritelmä täyttyy, seuraavan kolmen elementin tulee olla läsnä: 1. Toiminta eli värväys, kuljettaminen, kätkeminen ja vastaanottaminen, 2. Keinot eli uhkaaminen, pakottaminen tai harhaanjohtaminen, 3. Tarkoitus eli hyväksikäyttö prostituutiossa, pakkotyössä, orjuudessa tai muussa hyväksikäytön muodossa. (UNOCD 2004.)

Seksityötä ja ihmiskauppaa ei tule samaistaa toisiinsa. Valtaosa alan tutkijoista jakaa näkemyksen siitä, että suurin osa seksin myyjistä ei ole ihmiskaupan kohteita tai muuten pakotettuja seksityöhön. Esimeriksi Lontoossa tehdyssä, sadan siirtolaistaustaisen seksityöntekijän haastatteluun perustuvassa tutkimuksessa 6 % haastatelluista koki, että heidät oli pakotettu seksin myyntiin (Mai 2009). Vapaaehtoinen kaupallinen seksi ja hyväksikäyttöä, uhkaamista sekä pakottamista sisältävä ihmiskauppa tulee erottaa toisistaan. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei vapaaehtoisessa seksityössä tapahtuisi hyväksikäyttöä.

Ihmiskauppa on monitahoinen ilmiö, joka liittyy suurelta osin ihmisten liikkumiseen ja globaaliin eriarvoisuuteen. Laillisten liikkumisväylien puute lisää riippuvuutta salakuljettajista. Tämän lisäksi siirtolaisten heikot perusoikeudet verrattuna kansalaisiin tekevät heistä helposti hyväksikäytettävää työvoimaa sekä kaupallisen seksin piirissä että sen ulkopuolella (ks. esim. Anderson 2010; Könönen 2014).

Ihmiskauppaa esiintyy sekä Suomessa että muualla maailmassa monella siirtolaisvaltaisella alalla, kuten kausittaisessa maataloustyössä, hoiva- ja kauneusalalla ja rakennustyömailla. Kuten kaikki ihmiskauppaa koskevat tunnusluvut, arviot eri alojen osuudesta kansainvälisessä ihmiskaupassa ovat epätarkkoja ja riippuvat niitä tuottaneen tahon poliittisista tavoitteista ja ihmiskaupan määritelmästä. Esimerkiksi YK:n huumeiden ja rikosten torjunnasta vastaavan järjestön UNODC:n (2014) mukaan 53% maailman ihmiskauppatapauksista liittyy seksuaaliseen hyväksikäyttöön, kun taas Kansainvälinen työjärjestö ILO:n vuoden 2012 arvion mukaan maailman pakkotyöstä 24 % liittyy hyväksikäyttöön kaupallisen seksin piirissä. Ihmiskauppa koskee sekä miehiä että naisia. Naisten osuuden ihmiskaupan uhreista arvioidaan olevan lähteestä riippuen 50–80% (UNOCD 2014; Ihmiskaupparaportoija 2014).

Poliittinen kysymys ihmiskaupasta määrittyy eri tavalla riippuen siitä, puhutaanko siitä seksuaalisen hyväksikäytön muotona vai laajemmin siirtolaisten oikeuksia koskevana kysymyksenä. Seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvä ihmiskauppa luo helposti erotisoidun uutisaiheen, jonka rinnalla rakennustyömailla ja hoivatyössä tapahtuva siirtolaisten hyväksikäyttö näyttäytyy vähemmän kiinnostavana (Haynes 2014, 29). Tässä puheenvuorossa syyllistyn itsekin näiden kahden samastamiseen puhuessani ensisijaisesti kaupalliseen seksiin liittyvästä ihmiskaupasta.

Ihmiskaupan kulttuuriset kuvat ja stereotyyppinen ihmiskauppanarratiivi

Nykyinen ihmiskauppakeskustelu sekä siihen liittyvät narratiivit ja kuvastot muistuttavat hätkähdyttävän paljon 1800-luvulla ”valkoiseen orjakauppaan” liittynyttä moraalista paniikkia. Valkoisella orjakaupalla viitataan viktoriaanisella ajalla puhjenneeseen huoleen valkoisten brittinaisten ja -lasten viettelystä suurkaupungeissa sekä Yhdysvalloissa tapahtuneeseen prostituutioon. Laaja tutkimuskirjallisuus on osoittanut, että valkoista orjakauppaa koskevat luvut olivat pieniä ja keskustelut heijastelivat sen ajan naisten seksuaalisuuteen, kaupungistumiseen ja kansainvälistymiseen liittyviä pelkoja (Walkowitz 1992). Sekä viktoriaanisen ajan valkoinen orjakauppa että nykyinen ihmiskauppakuvasto käyttävät shokkikeinoina viattomiin naisiin kohdistettua seksuaalista vaaraa sekä erotisoitua väkivaltaa. Ihmiskauppakuvastolla viittaan tässä laajemmin ihmiskaupan vastaisessa kampanjoinnissa ja uutisoinnissa käytettyihin kuviin sekä niihin liitettyihin narratiiveihin ihmiskaupasta. Yksikertainen Google-kuvahaku havainnollistaa vallitsevia mielikuvia ihmiskaupasta:

Kuva 1. Google-kuvahaun tulokset termillä ”human trafficking

ihmiskauppa1

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuva 2. Google-kuvahaun tulokset termillä ”sex trafficking

ihmiskauppa2

 

Kuvahaut ”human trafficking” (ihmiskauppa) ja ”sex trafficking” (kaupalliseen seksiin liittyvä ihmiskauppa) tuottavat lähes identtiset kuvastot. Nykyisessä ihmiskauppakuvastossa ihmiskauppa yhdistyy lähes puhtaasti kaupalliseen seksiin liittyvään ihmiskauppaan (Ks. esim. CATW http://www.catwinternational.org) Kuvissa esiintyy nuoria naisia ja tyttöjä. Usein naiset esitetään joko vähäpukeisina tai alastomina, tai sängyn läheisyydessä. Taustalla kuvattu kasvoton hyväksikäyttäjä on lähes aina mies.

Google-haun tuottamiin sekä ihmiskaupan vastaisissa lehtikirjoituksissa ja kampanjoinnissa käytettyihin kuviin yhdistyy usein klassisen melodraaman muotoon rakennettu yksinkertaistettu ja stereotyyppinen tarina ihmiskaupasta, jossa nuori, naiivi ja viaton nainen tai tyttö joko kidnapataan tai huijataan vieraaseen maahan lupaamalla töitä (ks. Vance 2012; Walkowitz 1992). Rajanylityksen jälkeen parittaja tai ihmiskauppias pakottaa hänet prostituutioon. Kuvauksissa nainen elää orjamaisissa olosuhteissa, vangittuna ilman kontaktia ulkomaailmaan[2].

Kuvissa on viitteitä fyysisestä ja seksuaalisesta väkivallasta. Stereotyyppiset ihmiskauppanarratiivit sisältävät usein raakoja ja jopa voyeristisia kuvauksia seksuaalisesta ja muusta väkivallasta, kuten raiskauksista niin kutsuttuna initiaationa seksin myymiseen. Samoin niissä on usein kuvauksia siitä, miten naisen tai alaikäisen tytön tulee palvella useita kymmeniä miehiä päivässä ilman minkäänlaista kontrollia ruumiiseensa. (ks. Frederick 2005; Haynes 2012; Vance 2012.)

Ihmiskaupan kohteeksi joutuneet kuvataan usein täysin ilman toimijuutta. Tämä näkyy kuvissa kahleiden ja sitomisen symboliikan kautta, ja usein kuvissa myös naisten suut on peitetty tai ruumiinosiin on kirjoitettu ”apua”. Kuvat edustavat viatonta, puhdasta uhria, joka on lapsenomainen, infantilisoitu: Hän ei pysty puhumaan tai toimimaan omasta puolestaan, joten jonkun muun on kerrottava hänen tarinansa ja pelastettava hänet.

[2] Myös suomalainen vähemmistövaltuutetun ja IOM:n kampanja ”Ihmiskauppa ei ole satua” käyttää tätä narratiivimuotoa ja kuvaa ihmiskaupan kohteen täysin pahojen ihmiskauppiaiden ja hyväksikäyttävien asiakkaiden uhrina, ks. http://ihmiskauppaeiolesatua.fi.

Todellisuuden ja ihmiskauppakuvaston välinen kuilu

Edellä esitellyt ihmiskauppakuvastot eivät kuitenkaan anna kovin realistista kuvaa ihmiskaupasta, vaan päinvastoin ne voidaan nähdä propagandan muotona. Tarkoitan tällä sitä, että kuvastojen tarkoitus on shokeerata sekä herättää vastenmielisiä tunteita – saada ihmiset toimimaan. Nämä kuvastot, kuten suurin osa ihmiskaupan vastaisesta kampanjoinnista, keskittyvät äärimmäisen kauhistuttaviin ja joskus todellisiin esimerkkeihin hyväksikäytöstä, ikään kuin ne kuvaisivat realistisesti ihmiskaupan moninaisia ja monimutkaisia tilanteita. Ne siis kärjistävät ja yksinkertaistavat ilmiötä saadakseen aikaan mahdollisimman voimakkaan reaktion katsojassa.

Stereotyyppinen ihmiskauppakuvasto ja siihen liittyvät narratiivit kuvaavat usein täysin orjamaisia tilanteita, joissa ihmisellä ei ole mitään valtaa omaan elämäänsä ja hänet pakotetaan seksin myyntiin väkivalloin. Tämä ilmaistaan kuvissa sitomisen ja kahleiden sekä väkivallan merkkien avulla. Tällainen orjamainen ihmiskauppa on kuitenkin ääritapaus, eikä se vastaa valtaosaa ihmiskaupasta. Useimmat kansainväliset tutkijat näkevät, että lehdissä usein esiintyvä skandaalinomainen käsitys on enemminkin poikkeus kuin sääntö. Suurimmassa osassa tapauksia ihmiset ovat lähteneet tietoisesti siirtolaisiksi ja myymään seksiä, usein jopa pitkällisen suunnittelun jälkeen (ks. esim. Andrijasevic 2010). Monilla on myös aikaisempaa kokemusta siirtolaisuudesta. Useimmiten seksityössä tapahtuva riisto ei ole orjamaista, vaan tarkoittaa sitä, etteivät työolosuhteet vastaa sovittua. Esimerkiksi työtuntien määrä, siirtolaisuudesta aiheutuneen velan määrä sekä se, miten ansiot jaetaan ja kuinka paljon vapausasteita ihmisellä on, saattavat poiketa sovitusta. (emt.)

Pahoinpitely ei myöskään ole keskeisin ihmiskaupassa käytetty hallinnan muoto. Ihmiskaupassa hyväksikäyttö tapahtuu usein henkisesti painostamalla, velkoja karhuamalla, sukulaisia uhkaamalla, passin takavarikoinnilla tai oleskeluluvan puutteen takia, mutta se voi myös sisältää väkivaltaa. Usein ihmiskaupan kohteena olevan henkilön liikkumista tai kontaktia ulkopuolisiin voidaan rajoittaa, mutta harvoin hän elää lukittuna tai kahlittuna minnekään, kuten kuvat antavat olettaa. Oleskeluluvan puute, käännytyksen pelko ja mahdollinen osallisuus rikollisiin toimiin ovat usein riittävä painostuksen muoto. (Andrijasevic 2010; Roth 2010; Sex Workers Project 2009.)

Voidaan tietenkin kysyä, mitä pahaa tällaisten äärimmäisten tarinoiden kertomisessa on. Ihmiskauppa kuitenkin on todellinen ilmiö ja kaikki ovat varmasti sitä vastaan, joten eikö ole vain hyvä, että tällaisten kuvien ja tarinoiden kautta saadaan ilmiölle mahdollisimman paljon huomiota? Haluan painottaa, että tarkoitukseni ei ole kieltää ihmiskaupan olemassaoloa ja siihen liittyvää inhimillistä kärsimystä, vaan haluan tuoda esiin, millaisia haitallisia vaikutuksia tällaisilla stereotyyppisillä ja äärimmäisillä tarinoilla on juuri ihmiskaupan ehkäisemisen, tunnistamisen sekä ihmiskaupan kohteeksi joutuneiden oikeuksien toteutumisen kannalta. Stereotypioita luovat kuvastot vaikuttavat negatiivisesti myös yleisemmin siirtolaisten ja seksityöntekijöiden asemaan.

Äärimmäiset esimerkit ihmiskaupan julkisivuna estävät ihmiskaupan kohteeksi joutuneiden oikeuksien toteutumisen

Yksi ongelma orjamaisten ja raakaa väkivaltaa sisältävien tapausten esittämisessä ihmiskaupan tyypillisenä muotona on se, että ne voivat haitata henkisen painostuksen vuoksi ihmiskaupan kohteeksi joutuneiden oikeuksien toteutumista. Vaikka heidän tilanteensa täyttäisi ihmiskaupan juridisen määritelmän, eivät he välttämättä saa ihmiskaupan uhrin statusta, sillä myös tuomareiden, poliisien ja muiden oikeuskoneiston osien käsityksiä ihmiskaupasta voivat dominoida äärimmäiset ihmiskaupan muodot. Näin on käynyt esimerkiksi Suomessa. Kansallisen ihmiskaupparaportoijan (2014, 8) viime vuoden selonteko toteaa, että Suomessa on korkea kynnys saada uhristatus eikä henkisen painostamisen keinoja tunnisteta.

Uhristatus on merkittävä ihmiskaupan kohteeksi joutuneiden aseman kannalta, sillä se takaa suojelun lisäksi sosiaaliturvan tutkinnan ajaksi, korvauksia menetetyistä tuloista sekä ihmiskaupan kohteelle myönnettävän oleskeluluvan. Ihmiskaupparaportoijan (2014, 8) mukaan suurin osa seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvistä, ihmiskaupan piirteitä sisältävistä tapauksista on tuomittu parituksena eli sen kohteet eivät ole päässeet auttamisjärjestelmän piiriin, vaan heidät on käännytetty maasta. Suomen ulkomaalaislain mukaan epäily seksin myynnistä on käännytysperuste. Riippuen siitä, tunnistetaanko siirtolainen ihmiskaupan uhriksi vai seksin myyjäksi, käsitetään hänet joko suojeltavaksi ”uhriksi” tai käännytettäväksi ”rikolliseksi”.

Yksi ongelma ”orjanarratiivissa” on myös se, että tarinassa nainen kuvataan prostituutioon ja jopa siirtolaisuuteen pakotettuna. Suurin osa ihmiskaupan kohteeksi joutuneista on kuitenkin lähtenyt siirtolaisuuteen ja myös seksityöhön vapaaehtoisesti. Jako vapaaehtoisiin ja pakotettuihin prostituoituihin johtaakin helposti viaton-syyllinen jaotteluun sekä kotimaisen että kansainvälisen ihmiskauppalainsäädännön soveltamisessa (Doezema 1998). Kansallisen ihmiskaupparaportoijan (2014, 8) mukaan yhtenä keskeisenä ihmiskauppatuomion langettamisen kriteerinä nähdään yhä se, onko ihminen alun perin suostunut seksin myymiseen. Missään muussa ihmisoikeuskysymyksessä oikeudet eivät kuulu vain viattomalle. Esimerkiksi vankien oikeutta kärsiä rangaistuksensa ilman kidutusta tai väkivaltaa puolustetaan riippumatta heidän tekemästään rikoksesta. Ihmiskaupan kohdalla näin ei ole, vaan naisen seksuaalinen aktiivisuus ja ”moraalittomaan” toimeen eli seksin myymiseen suostuminen poistaa hänen oikeutensa suojeluun. Niin kutsuttu huonon naisen leima eli ”huorastigma” (Pheterson 1993) alkaa vaikuttaa lain soveltamisessa. Sen, että suostuu myymään seksiä, ei tulisi riistää ihmisen perusoikeuksia seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen ja koskemattomuuteen – ja lain suojeluun tilanteessa, jossa näitä oikeuksia rikotaan.

Ihmiskauppanarratiivissa toistuva kuvaus viattomasta ja puhtaasta uhrista, usein jopa esimurrosikäisestä eli esiseksuaalisesta lapsesta, joka on huijattu tai pakotettu seksin myymiseen, vahvistaa jakoa apua ansaitseviin, ”puhtaisiin” uhreihin ja käännytettäviin, ”turmeltuneisiin” naisiin. Tämän kahtiajaon vahvistaminen estää ihmiskaupan kohteeksi joutuneiden tunnistamista, suojelua ja oikeuksien toteutumista.

Melodraama peittää alleen rakenteelliset syyt

Viaton puhdas uhri – täysin paha ihmiskauppias/rikollinen – pelastava sankari -melodraamarakenne on myös ongelmallinen, sillä se yksilöllistää ihmiskaupan syyt sekä siihen tarjottavat ratkaisut. Yksilöllistämisellä tarkoitan sitä, että näissä narratiiveissa ihmiskaupan näytetään johtuvan pahoista ihmiskauppiaista ja tunteettomista seksin ostajista. Ihmiskaupan juuret eivät kuitenkaan ole yksittäisissä pahoissa ihmisissä.

Stereotyyppinen ihmiskauppanarratiivi peittää alleen rakenteelliset tekijät, kuten köyhyyden, globaalit elintasoerot tai riittämättömän sosiaaliturvan, jotka saavat ihmiset lähtemään siirtolaisiksi sekä myös myymään seksiä. Suurimmalle osalle seksin myynti on tapa ansaita rahaa – se on siis toimeentulon muoto. Monet tekevät sitä lisärahan tarpeesta, täydentääkseen esimerkiksi työttömyyskorvausta, opintotukea tai osa-aikatyötä. Ihmiset myyvät seksiä myös siksi, että se tarjoaa mahdollisuuden elintasoon, jota ei saa siivoamalla tai muilla vähän koulutusta vaativilla töillä. Toisille se taas mahdollistaa ansiot, jotka eivät ole kotimaassa mahdollisia. Suomen ja Venäjän välinen elintasokuilu on yksi maailman suurimmista ja venäjänkieliset yksi suurimmista Suomessa seksiä myyvistä ryhmistä. Kuten yleisemminkin Euroopassa, suurin osa seksin myyjistä on Suomessa lähialueen siirtolaisia, jotka käyvät myymässä seksiä keikkamaisesti.

Keskittyminen pahoihin ihmiskauppiaisiin tekee valtiosta liittolaisen ihmiskaupan torjunnassa ja kätkee alleen valtion tuottamat rakenteet, kuten työsuojelun puutteen, tiukan maahanmuuttopolitiikan tai moralistisen seksityöntekijöiden käännytysperiaatteen, jotka mahdollistavat siirtolaisten hyväksikäytön seksikaupassa ja muilla aloilla.

Tällainen ihmiskauppakäsitys tuottaa lyhytnäköisiä poliittisia ratkaisuja. Se suuntaa voimavaroja ja rahoitusta projekteihin, jotka eivät tartu rakenteellisiin syihin tai lähde liikkeelle ihmiskaupan kohteeksi joutuneiden ihmisten tarpeista. Usein stereotyyppiset ihmiskaupan vastaiset kampanjat johtavatkin kohderyhmien oikeuksien takaamisen kannalta ojasta allikkoon, eli rikospoliittisten keinojen ja poliisin valvonnan lisäämiseen. Parempi vaihtoehto olisi varojen suuntaaminen riskiryhmässä olevien ihmisten kanssa toimiville järjestöille tai näiden ihmisten aseman vahvistamiseen.

Ihmiskauppapolitiikka on erikoinen tapaus, sillä missään muussa ihmisoikeuskysymyksessä oikeuksia ei pyritä turvaamaan vasta sitten, kun niitä on rikottu. Yleensä painopiste on ihmisten oikeuksien vahvistamisessa ja turvaamisessa siten, että oikeusloukkauksia ei pääsisi tapahtumaan. Myös ihmiskaupassa siirtolaisten ja seksityöntekijöiden perusoikeuksien vahvistaminen ja turvaaminen sekä matalan kynnyksen kohdennettujen tukipalvelujen takaaminen ovat parhaita hyväksikäytön torjunnan välineitä.

Melodraamasta analyyttisempiin työkaluihin

On ymmärrettävää, että journalistit ja muut tarinankertojat ovat viehättyneitä narratiivista, jossa on esillä perinteisen 1800-luvun melodraaman viaton uhri, paha rikollinen ja pelastava sankari -rakenne. Rakenteellisia tekijöitä, kuten IMF:n sopeuttamisohjelmien negatiivisia vaikutuksia Afrikan maiden talouskasvulle, Neuvostoliiton romahtamisesta seurannutta naisten suurköyhyyttä Venäjällä, tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa tai hyvinvointivaltion heikkenemistä on vaikea tehdä toimijoiksi tai kuvata yksinkertaisessa muodossa. Kuitenkaan pahantekijän ja puhtaan viattoman uhrin klassinen melodraama ei pysty kuvaamaan ihmiskauppailmiön moniulotteisuutta, vaan vaaditaan analyyttisempiä työkaluja. Kuten olen tässä yrittänyt osoittaa, tällaiset shokeeraavat, äärimmäiset kuvaukset voivat olla poliittisesti voimakkaita, mutta ne voivat hyvistä päämääristään huolimatta itse asiassa tuottaa tai pahentaa niitä ongelmia, joita ne väittävät torjuvansa. Tärkeää ihmiskaupan vastaisessa työssä on miettiä käytettyjen keinojen vaikutuksia niiden ryhmien elämään, joita niiden väitetään parantavan. Tämä vaatii seksityöntyöntekijöiden ja siirtolaisten sekä heidän kanssaan ruohonjuuritasolla toimivien järjestöjen kuuntelemista ideologisten ristiretkien sijaan.

Kirjallisuus

Anderson, Bridget. 2010. “Migration, immigration controls and the fashioning of precarious workers.” Work Employment Society 24:2, 300–317.

Andrijasevic, Rutvica. 2010. Migration, Agency and Citizenship in Sex Trafficking. New York: Palgrave Macmillan.

Bernstein, Elizabeth. 2012. “Carceral politics as gender justice? The ‘traffic in women’ and neoliberal circuits of crime, sex, and rights.” Theory and Society 41:3, 33–259.

Doezema, Jo. 1998. “Forced to Choose: Beyond the Voluntary v. Forced Prostitution Dichotomy.” Teoksessa Global Sex Workers: Rights, Resistance, and Redefinition, toim. Kamala Kempadoo & Jo Doezema. New York: Routledge, 43–50.

Frederick, John. 2005. “The Myth of Nepal-to-India Sex Trafficking: Its Creation, its Maintenance, and its Influence on Anti-Trafficking Interventions.” Teoksessa Trafficking and Prostitution Considered: New Perspectives on Migration, Sex Work, and Human Rights, toim. Kamala Kempadoo. Boulder: Paradigm Publishers, 127–147.

Haynes, Dina Francesca. 2014. “The Celebritization of Human Trafficking.” The Annals of American Academy 653:1, 25–45.

International Labour Organization. 2012. ILO Global Estimate of Forced Labour 2012: Results and Methodology. http://www.ilo.org/washington/areas/elimination-of-forced-labor/WCMS_182004/lang–en/index.htm. (Luettu 5.8.2015.)

Kansallinen ihmiskaupparaportoija. 2014. Kertomus 2014. Helsinki: Vähemmistövaltuutettu.

Könönen, Jukka. 2014. Tilapäinen elämä, joustava työ. Rajat maahanmuuton ja työvoiman prekarisaation mekanismina. Itä-Suomen Yliopisto, väitöskirja.http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-1661-7/ (Luettu 03.08.2016).

Mai, Nick. 2009. Migrant Workers in the UK Sex Industry. Final Policy-Relevant Report. http://www.londonmet.ac.uk/research-units/iset/projects/esrc-migrant-workers.cfm (Luettu 12.5.2015).

Pheterson, Gail. 1993. “The Whore Stigma: Female Dishonor and Male Unworthiness.” Social Text 37, 39–65.

Roth, Venla 2010. Defining human trafficking, identifying its victims: a study on the impact and future challenges of the international, European and Finnish legal responses to prostitution-related trafficking in human beings. Turku: Turun yliopisto.

Sex Workers Project. 2009. The Use of Raids To Fight Trafficking of Persons. http://sexworkersproject.org/downloads/swp-2009-raids-and-trafficking-report.pdf. (Luettu 3.8.2016)

UNOCD. 2004. United Nations Convention Against Transnational Organized Crime and the Protocols Thereto. https://www.unodc.org/documents/treaties/UNTOC/Publications/TOC%20Convention/TOCebook-e.pdf (Luettu 3.8.2016.)

UNODC. 2014. Global Report on Trafficking in Persons 2014. http://www.unodc.org/documents/data-and-analysis/glotip/GLOTIP_2014_full_report.pdf (Luettu 5.8.2015.)

Vance, Carole. 2012. “Innocence and Experience: Melodramatic Narratives of Sex Trafficking and Their Consequences for Law and Policy.” History of the Present: A Journal of Critical History 2:2, 200–218.

Walkowitz, Judith. 1992. City of Dreadful Delight: Narratives of Sexual Danger in Late-Victorian London. Chicago: University of Chicago Press.

 

 

Jakaisimmeko elämämme jätteen kanssa? Eettisen materialismin hahmottelua

20160913-_mg_7862

Julkaistu Sosiologia-lehden numerossa 3/2016.

Johdanto

Länsimaisen ihmisen esinesuhdetta on pitkään määrittänyt ”valkoisen miehen taakka” – kuvitelma luomakunnan herruudesta, joka osaltaan alistaa luonnon ihmisen palvelukseen, mutta toisaalta myös velvoittaa ihmisen huolehtimaan siitä hyväntahtoisen hallitsijan lailla (ks. esim. Introna 2013). Teollistumisen ja massatuotannon aikakausi on ajanut tämän huolekkaan esinesuhteen kriisiin. Yhtäältä suuri osa esineistä on jo alkujaan valmistettu kertakäyttöisiksi, ja toisaalta tavaroiden korvattavuus ja yhä kasvava määrä on tehnyt mahdottomaksi säilyttää kaikki esineet ”elossa” ja käytössä. Osa esineistä väkisinkin luisuu elämästä sivuun ja muuttuu tarpeettomaksi ylimääräksi. (ks. esim. Lagerspetz 2008; Lehtonen 2008; 2015.) Tämän seurauksena elämäämme esineiden – ja etenkin niiden esineiden, joita emme enää halua – kanssa leimaa jatkuva syyllisyydentunne. Syyllisyys läpäisee jätehallinnan käytäntömme ja todellistuu monin tavoin, esimerkiksi sairaalloisena säilömisenä, jätteen hävittämisenä pois silmistä – dumppaamisena kaatopaikoille, valtameriin, jäteuuneihin – tai yrityksenä tavoitella ”epämaterialistista elämää”. Gay Hawkins esittää, että samaan syyllistävään moralismiin perustuu myös 1970-luvulla muotoutuneen ympäristöliikkeen retoriikka, joka vaikuttaa edelleen jätteeseen liittyvän kierrätysajattelun taustalla (Hawkins 2006).

Jätteet on länsimaisissa teollisuusmaissa pitkään hoidettu institutionaalisesti siten, että aineellinen ylimäärä on siirretty kotitalouksien piiristä yhteiskunnan organisoidusti hallitsemaksi tekniseksi ongelmaksi. Tämä käytäntö on abstrahoinut jätteen arkiymmärryksen ulottumattomiin. Jätteiden hävittäminen on kuitenkin ollut kollektiivisesti jaettu illuusio, sillä jäte ei häviä: se vain vaihtaa paikkaa ja muuttaa muotoaan. Viemäreiden jätökset on johdettu vesistöihin, yhteiskunnan reuna-alueille sijoitetut kaatopaikat ovat kasvaneet hallitsemattomiksi ja jätteen polttaminenkin tuottaa paitsi energiaa myös päästöjä. Näistä aineellisen ylimäärän hävittämisen käytännöistä seuranneita ongelmia on viime vuosina ratkottu Euroopan tasolla pyrkimällä materian kierrätykseen ja uusiokäyttöön. Tavoitteena on ”kiertotalous”, joka karkeasti ymmärrettynä tarkoittaa ”jätteen suunnittelemista pois”. Kiertotalouden äärimmäisenä tavoitteena on, ettei jätettä enää synny lainkaan ja uusiutumattomat raaka-aineet käytetään suljetussa systeemissä yhä uudelleen. Kiertotalouden ihanteita tavoitellaan säätämällä lakeja, jotka muun muassa kieltävät jätteen kaatopaikkaamisen ja asettavat tuottajalle velvollisuuden kerätä ja uusiokäyttää materiaalit. Kuluttajat puolestaan asetetaan vastuuseen jätteidensä entistä tarkemmasta lajittelusta jo kotitalouksissa. (Ks. esim. Valkonen ym. tulossa.) Viimeistään kiertotalouteen tähtäävän lainsäädännön seurauksena ”jäte” on lakannut olemasta yhtenäinen aineskategoria, joka poistuu näppärästi kodeistamme muovipusseissa takapihan jätesäiliön kautta ja josta meidän ei sen jälkeen tarvitse kantaa huolta. Arki aineellisen ylimäärän kanssa on muuttunut monimutkaiseksi ja hankalien sääntöjen määrittämäksi. Entiset poissulkemiseen perustuvat jäterutiinimme eivät enää kelpaa, mutta uusia ei ole vielä syntynyt. Jäte täyttää kotimme, ja me olemme sen edessä neuvottomia.

Väitänkin, ettei kiertotalous voi toteutua pelkästään lakeja säätämällä. Jotta kiertotalouden tavoitteet onnistuisivat, täytyy myös kotien arkisten jätekäytäntöjen muuttua tukemaan kiertotalouden tavoitteita. Kuten Sarah Pink (2012) on todennut, todelliset vallankumoukset syntyvät arjen käytännöistä käsin. Tässä avauspuheenvuorossa teesini on, että kiertotalous edellyttää toteutuakseen radikaalisti erilaista esinesuhdetta, joka suuntautuu välittävästi keskuudessamme elävään ja kiertävään aineeseen, ei esineisiin yhtenäisinä entiteetteinä. Emme voi elää ”epämaterialistisesti”, koska olemme väistämättä kietoutuneet osaksi materiaa, mutta voimme kyllä elää materian kanssa toisin. (ks. esim. Lehtonen 2008; 2015.) Kuten Turo-Kimmo Lehtonen (2015, 119) on huomauttanut, ympäristöongelmat ovat opettaneet ainakin sen, että välinpitämättömyys materiaalisuutta kohtaan on vastuutonta. Ihmistä ilman materiaa ja esineitä ei ole. Tässä avauksessa hahmottelen eettistä materialismia, joka ei perustu ylemmyydentuntoiseen syyllisyyteen, vaan joka tunnistaa vastavuoroisen sidoksellisuutemme ja kiinnittymisemme aineeseen (vrt. Hawkins 2006). Tästä seuraa, että sopimuksemme esineiden kanssa ei sanoudu irti siinä vaiheessa, kun esine lakkaa toimimasta tai tuottamasta iloa ja muuttuu ”jätteeksi”, vaan olemme vastuullisia myös aineelle, sille miten aine jatkaa kulkuaan maailmassa. Tämä arkisen jätesuhteen muutos edellyttää institutionaalisen jätehuollon synnyttämän jätteen abstraktiuden purkamista ja jätteen ottamista osaksi arkeamme.

Havainnollistan eettistä materialismia bokashilla, japanilaisella kompostointimenetelmällä, joka leviää sosiaalisen median kautta viraalina villityksenä. Bokashi on tässä esimerkki ”aktiivisen kokeilun” politiikasta (Patton 2002, 7), pienestä arkisesta käytännöstä, jossa itää suuren muutoksen siemen. Esitän, että bokashikompostointi käytäntönä synnyttää uudenlaista eettistä virettä suhteessa aineeseen ja jätteeseen. Bokashi on vasta rantautumassa Suomeen, ja siksi suomenkielinen terminologia vielä hakee muotoaan. Sitä harjoittaa kuitenkin alati kasvava, hyvin innostunut joukko ihmisiä, jotka jakavat tietoa ja kokemuksia sosiaalisessa mediassa[2]. Käytän aineistonani suomalaisten bokashista innostuneiden bloggareiden kirjoituksia aiheesta. Erityisesti viittaan seuraaviin suomenkielisiin, bokashia käsitteleviin teksteihin: Pia Palen ylläpitämään Takalaiska-blogiin (takalaiska.blogspot.com), bokashia Suomeen markkinoivan Bokashigardenin blogiin ja sivustoon (bokashigarden.fi) sekä bokashiharrastajien joukkokirjoittamalla tuottamaan Bokashi-aloittajan oppaaseen (2016, jatkossa BAO).

[2] Ensimmäinen ryhmä on toiminut vasta vuoden, joten kyse on todella uudesta ilmiöstä Suomessa.

Maailma muuttuu bokashiämpäri kerrallaan

Tämä voi tuntua kummalliselta ensin, mutta on aika yksinkertaista kuitenkin. Biojäte ämpäriin, rouhetta päälle, kansi kiinni. Täysi ämpäri muhii kaksi viikkoa ja on sitten valmis mullan tekoon. Mullaksi hapatettu jäte muuttuu toisessa kahdessa viikossa. Se on BOKASHI! (BAO, 3).

Bokashin historiaa esittelevän Bokashigarden-sivuston mukaan sana on alun perin japania ja tarkoittaa muun muassa ”käynyttä orgaanista ainetta”. Nimensä mukaisesti tämä japanilainen kompostointimenetelmä käyttää avukseen mikro-organismeja ja fermentoi biojätteen.  Bokashikompostoimisen kerrotaan olevan ”helppoa, hauskaa, halpaa, hajutonta ja hyödyllistä” (BAO, 6). Bokashia varten ei tarvita edes omaa pihaa, vaan sitä voi harjoittaa vaikka kerrostaloasunnon parvekkeella, keittiössä tai kylpyhuoneessa. Bokashikompostoinnissa päivittäin syntyvät ruoantähteet pilkotaan pieniksi ja painellaan bokashiastiaan. Pilkkeen päälle ripotellaan ”tehokkaita mikrobeja” sisältävää bokashi-rouhetta, joka aloittaa ilmatiiviissä astiassa ruoantähteiden fermentoitumisprosessin. Bokashiastian annetaan seistä pari viikkoa niin, että siitä syntyvää nestettä lirutetaan säännöllisesti pois. Tämän jälkeen käynyt massa sekoitetaan yhteen valmiin mullan kanssa, joko suoraan maahan tai vaihtoehtoisesti ämpäriin tehtyyn ”multatehtaaseen”, ja sen annetaan jälleen muhia pari viikkoa.  Lopulta hapan, fermentoitunut multa-aines on muuttunut neutraaliksi, ”tehokkaaksi, eläväksi mullaksi.” (Bokashigarden.)

Bokashi-blogeissa yksityiskohtainen biologinen ja kemiallinen tietämys yhdistyy perinnetietoon ja jopa jonkinlaiseen taianomaisuuteen: bokashia on leikillisesti kutsuttu ”kompostoinnin voodooksi” (Takalaiska). Bokashilla on kaksi toisiaan täydentävää syntytarinaa, joista ensimmäinen korostaa pitkää perinnettä ja toinen tieteellisyyttä. Ensimmäisen syntytarinan mukaan bokashia on harjoitettu Japanissa muinaisista ajoista asti. Hapattamisen alkuperäinen tarkoitus oli karkottaa tuhoeläimet ruoantähteiden kimpusta. Hapattamista varten viljeltiin itse kotoperäisiä mikrobikantoja (Indegenous Micro-organisms, IM) riisissä tai maidossa. Tieteellisessä syntytarinassa japanilainen professori Teruo Higan (s. 1941) on kehittänyt bokashiin vakaan ja optimaalisen EM-liuoksen (Effective Micro-organisms, EM). (Takalaiska.) Bokashikompostoiminen synnyttää monenlaisia eläviä organismeja, jotka kuvataan kokonaisena ”keskinäiseen tukeen perustuvana”, monenlaisista jäsenistä muodostuvana pienoisyhteiskuntana. Jätteessä ja toistensa jätteestä elävä orgaaninen, keskinäiseen tukeen perustuva mikrobiyhdyskunta muuttaa ruoanjätteet nopeasti ja helposti ravintorikkaaksi ja eläväksi mullaksi. Bokashaajille tai hapattajille ruoantähteet eivät enää olekaan turhaa ja kuollutta ylimäärää, josta pitää päästä eroon mahdollisimman tehokkaasti, vaan siinä on elämän mahdollisuus, jota halutaan vaalia.  Fermentoinnin seurauksena nahistuneet tomaatit ja homehtunut leipä muuntuvat orgaaniseksi, elämää kuhisevaksi mullaksi: ”Tuloksena sinulla on siis Bokashi; orgaanista ensiluokkaista kompostia, multa täynnä mikroelämää!” (Bokashigarden).

Takalaiska listaa syitä ryhtyä bokashaajaksi: ”Biojätteen fermentointi, keittiöjätteen saaminen hyötykäyttöön nopeasti, maaperän parantaminen, oman aktiivisuuden lisääntyminen suhteessa ympäristöön, elämän (ja jätteen) kiertokulun pikkuista parempi ymmärtäminen… siinä syytä jo kylliksi.” (Takalaiska.) Monelle bokashista innostuneille mullan tekeminen ei ole päätarkoitus, vaan ”kiinnostava osa kokonaisuutta”. Bokashissa on kyse paitsi jätteenkäsittelystä, myös tavasta paikantaa ihminen osaksi maailmankaikkeutta. Tehokkaan mikrobiliuoksen kehittäjän Teruo Higanin filosofiassa tavoitellaan yhteiskuntaa, jossa vallitsee rauhaisa rinnakkaiselo, anteliaisuuden kulttuuri ja yhteishyvä niin ihmisten kesken kuin luonnon välillä – ja luonnollisesti siinä sivussa syntyy myös taloudellista hyvinvointia (Takalaiska). Ylevistä arvopäämääristään huolimatta bokashi on käytännöllistä tekemistä: Ekologisuus, eettisyys ja ”parempi huominen” eivät ole pelkkiä teoreettisia tavoitteita vaan käytännöllisessä toiminnassa syntyviä tuotoksia. Varsinainen toiminta ja intohimo suuntautuvat itse tekemiseen, kokeiluun ja kokemukseen. ”Maailma pelastuu bokashiämpäri kerrallaan”, kuten Takalaiska blogissaan muotoilee.

Bokashi-kollektiivi

Hapattajille bokashiämpärissä elää mikroyhteisö, jonka hyvinvoinnista he huolehtivat ja ovat kiinnostuneita. Takalaiska kuvailee bokashiastiassa tapahtuvaa prosessia ”mikrobibileinä”, joiden osanottajien koostumuksesta bokashiastian hoitaja on vastuussa. Jos juhliin tulee liikaa ”kuokkavieraita” eli prosessin kannalta vääränlaisia mikrobeja, pitää ”omaa porukkaa” kutsua paikalle ”vähän niinkuin järjestysmiehiksi”, mikä takaa sen, että homma sujuu niin kuin on suunniteltu. (Takalaiska.) Onnistuneet mikrobibileet eivät tuota hajuhaittoja naapurustoon.

Mikrobiyhdyskunnan ja siitä huolehtivan ihmisen välinen suhde ei kuitenkaan ole yhdensuuntainen. Bokashin onnistuminen edellyttää kaikkien osapuolten yhteistoimintaa ja herkistymistä mikrobiyhdyskunnan hienovaraiselle kommunikaatiolle. Hyvinvoiva bokashiyhdyskunta lahjoittaa lisää elämää: ensin elävänä multana, jossa puolestaan voidaan kasvattaa uutta elämää. Bokashi perustuukin monessa kohden erilaisten toimijoiden vastavuoroiseen anteliaisuuteen: Ensinnäkin Bokashaajat muodostavat yhteisöjä, jotka jakavat auliisti neuvoja ja kokemuksia toisilleen. Toiseksi onnistunut bokashi edellyttää ihmisten ja mikrobien välistä anteliaisuutta ja yhteistyötä. Viimeiseksi bokashisekoituksen maitohappobakteerit, hiivat ja fotosynteesibakteerit ”työskentelevät yhdessä ryhmänä, luoden systeemin joka perustuu keskinäiseen tukeen. Seoksen ’jäsenet’ syövät toistensa toiminnan tuottamaa jätettä ja samanaikaisesti yhdistävät hyvää tekeviä oheistuotteita, kuten entsyymejä, antioksidantteja ja vitamiineja – joita muut mikrobit voivat käyttää.” (Takalaiska.) Laboratorio-olosuhteissa kehitetty EM1 (tuttavallisesti Emmi) voi Takalaiskan kuvauksen mukaan dominoida muita luonnossa eläviä mikrobeja, ja sillä on kyky kouluttaa uudelleen tai hävittää haitallisia bakteereita ja siten vähentää hajuja ja tauteja. (Takalaiska.) Takalaiska hahmottaa tätä mikrobien välistä yhteistyötä piirroksella, jossa erivärisinä ystävällisesti hymyilevinä, pallomaisina hahmoina kuvatut toimijat ojentavat piirissä toisilleen lahjapaketteja (kuva 1). Kuvatekstissä tehokkaan mikrobiyhdisteen salaisuuden kerrotaan perustuvan yhteistyöhön: ”Secret of EM-formula is co-operation”. (http://takalaiska.blogspot.fi/search/label/Bokashi.) Yhteistyö ei kuitenkaan tarkoita varauksetonta avoimuutta kaikille toimijoille, vaan kollektiivi syntyy ja pitää itseään yllä sulkemalla jotain ulos (Latour 2005; Pyyhtinen 2014; Serres 2011; ks. myös Lehtonen 2008). Bokashi-yhteisöön eivät ole tervetulleita esimerkiksi ”patogeeniset, sairauksia aiheuttavat, haitalliset organismit” eivätkä tuhoeläimet. Bokashin syntytarinan mukaanhan hapattaminen sai alkunsa aikanaan juuri tuhoeläinten torjumiseksi. Samalla tämän päivän keskusteluissa ja esimerkiksi kuntien päivittämissä jäteohjeissa bokashimultatehtaan pelätään houkuttelevan rottia ja muita ei-toivottuja vieraita kotipihoille.

avauksia1-kinnunen-kuvitus

Kuva 1. Tehokkaan mikrobiliuoksen salaisuus on yhteistyö. (Pia Pale 2016)

 

Jäte asuinkumppanina

Bokashi-astioita tarvitaan bokashin valmistukseen vähintään kaksi, usein enemmänkin. Lisäksi päivän ruoantähteet kerätään ensiksi tiskipöydälle sijoitettavaan kippoon odottamaan käsittelyä. Bokashi-ohjeissa kehotetaan hankkimaan tiskipöydälle omaa silmää miellyttävä kippo, joka on mukava huuhtaista päivän päätteeksi puhtaaksi. Bokashiastiat vievät fyysisesti paljon tilaa, ja jotta jätteiden kerääminen ja käsittely olisi mahdollisimman kätevää, niitä ei piiloteta komeroihin, vaan ne pidetään reilusti näkyvillä. Bokashitalouksissa arjen tila jaetaan siis hyvin konkreettisesti bokashiastioiden kanssa. Usein toistetun tarinan mukaan joku innokas hapattaja on sijoittanut bokashiastian jopa sänkynsä alle, vaikka useimmat kuitenkin säilyttävät niitä keittiössä tai kylpyhuoneessa. Takalaiska kirjoittaa bokashin ”Feng Shuista”, ettei haittaa, vaikka joulukuvissakin ovat mukana bokashiämpärit, kertovathan ne tarkoituksenmukaisesta estetiikasta. Blogitekstin kuvituksena on jouluinen kuva, jossa lapset piirtelevät tonttuja ikkunaan, vieressään kaksi iloisen väristä bokashiämpäriä kuin toimintaan osallistuen. Myös jätteiden pilkkomiseen ja käsittelemiseen liittyvät tuntoaistimelliset ällötyksen tunteet ovat osa bokashin valmistamista, mutta ällötyksestä huolimatta ne kääntyvät positiiviseksi kokemukseksi:

Mikähän siinä on, että heti kun luokittelee jonkin naatin tai unohtuneen avokadon jätteeksi – se muuttuu samalla hetkellä ällöttäväksi??? Niin ällöttäväksi, ettei siihen halua enää koskea – vaan päästä siitä mahdollisimman nopeasti eroon. Ts. saada se pois silmistä. Mahdollisimman nopeasti. Ilman vaivaa.

Heti… tai melkein heti…

Tähän yhtälöön on ollut hiukan haastavaa liittää innostus pilkkomiseen. Lääkkeeksi olen siis keksinyt, että pilkon heti. Tai sitten melkein heti… tai huomenna, kun on parempi hetki…(http://takalaiska.blogspot.fi/2016/02/bokashipaivakirjani-osa-6-pilkkomisen.html)

Tekstiin liitetyssä videossa Takalaiska pilkkoo edellisen päivän smoothienteosta jääneet hedelmänkuoret veitsellä pienen pieneksi silpuksi ja kippaa sen bokashiastiaan, pyöräyttäen silppua lopuksi veitsellä. Uteliaisuus voittaa ällötyksen myös valmistuvan bokashimassan tutkimisessa: Takalaiska kuvaa, kuinka ei malta olla menemättä ”fiilistelemään” ja tunnustelemaan ”multatehtaan” valmistumisprosessia:

Tai ehkä menen sittenkin kurkkimaan jo ylihuomenna. Vähän niinkuin fiilistelemään vaan. Jos vanhat merkit pitävät paikkaansa, niin lämpötila multatehdas -saaveissa on siihen mennessä noussut reilusti kädenlämpöiseksi. (Joo, työnnän käteni rohkeasti vaan sinne saaviin lämpömittariksi… vaikka ällöttääkin ;)) Se taitaa tarkoittaa sitä, että jotakin tapahtuu. Miksi sitä voisi kutsua? Onko se pienimuotoista palamista? Tätä sietäisi taas tutkia lähemmin, jotta ymmärtäisi… (http://takalaiska.blogspot.fi/2016/02/bokashipaivakirjani-osa-6-pilkkomisen.html.)

Jätteiksi määriteltyihin, epämääräisiin ruoantähteisiin on ällöttävää koskea, oli se bokashia tai ei. Silti kiinnostus ja uteliaisuus prosessia kohtaan ovat niin suuria, että Takalaiska voittaa vastenmielisyytensä ja työntää paljaan kätensä kompostoituvaan massaan tunnustellakseen sen lämpötilaa. Lämpö kertoo Takalaiskalle, että astiassa on parhaillaan tapahtumassa ”jotakin”. Lämpötilan tunnustelun lisäksi ruoantähdemassaa täytyy työstää survomalla ja painelemalla sitä silloin tällöin pienempään tilaan. Tämä tehdään nuijimalla tai hansikkain suojatuin käsin, vaikka innokkaimmat saattavat tehdä sen paljaallakin kädellä. (BAO, 10.)

Bokashia kehutaan tuoksuttomaksi, mutta juuri tuoksullaan bokashi kommunikoi ympäristönsä kanssa. Tuoksu kertoo, millä tavoin fermentoituminen onnistuu, ja kun bokashi alkaa tuoksua voimakkaasti (perheen herkkänenäisimmät huomauttavat tästä ennen kuin muut vielä haistavat mitään), siitä pitää valuttaa ylimääräiset nesteet pois. Haju saattaa myös kertoa, ettei bokashiastia ole riittävän tiivis:

Bokashineste on herkkä kaveri. Se ei tykkää ilmasta. Joutuessaan ilman kanssa kosketuksiin se kertoo nopeasti haisevan vastalauseensa. Eli se pilaantuu. Siksi on tärkeää, että bokashiämpäri on tiivis kauttaaltaan. (Takalaiska.)

Bokashista syntyvä tuoksuva nestekään ei ole turhaa ylimäärää, vaan hartaasti odotettua, suorastaan taianomaista, vahvaa orgaanista ainetta: bokashiteetä tai -mehua. Mehun syntyminen kertoo, että hapattaminen on onnistunut:

Kun uusi bokashiharrastaja pääsee vauhtiin, ensimmäiset innostuksen kiljahdukset nousevat viimeistään silloin kun hapattiämpäristä saa tiristettyä ensimmäiset mehut! Kippis ja skål! Se on juhlava hetki bokashaajalle, näkyvä merkki siitä, että jotakin tapahtuu. (Takalaiska, http://takalaiska.blogspot.fi/2016/02/bokashin-mehut-ja-hajut.html.)

Jokaisen bokashiannoksen mehu on omanlaistaan, ja sen ”tuoksu, väri ja viskositeetti” vaihtelevat bokashimassan koostumuksen sekä sen mukaan, miten fermentointi on onnistunut. Tuoksua ja koostumusta tutkitaan, ja siitä vaihdetaan vertaisryhmissä innokkaasti kokemuksia:

Facebookin bokashi-ryhmässä on raportoitu monenlaisia erilaisia bokashinesteen tuoksuja. Toiset avaavat kuulemma happamuudessaan tukkoisemmankin nenän, joillakin on ollut ‘aivan ihana tuoksu’, jota on pitänyt oikein tuoksutella. Kalan, kahvin ja sitruksen tuoksuja on havaittu. Haju voi olla voimakas tai kevyt – mutta se on havaittavissa vain silloin kun tyhjentää nestettä bokashiämpäristä (jos siis ämpärisi on tiivis). Ja sitten on tietenkin aivan järkyttävän pahaa hajua. Se on merkki siitä, ettei prosessi ole onnistunut. Mutta älähän hättäile. Mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut. (Takalaiska).

Onnistuneen käymisprosessin voimallista bokashimehua säilötään arvokkaana eliksiirinä, jota voidaan käyttää esimerkiksi viemärinpuhdistamiseen (mikrobit syövät eloperäisen aineksen viemäristä) tai laimennettuna kasvilannoitteena. Bokashimehu säilyy jääkaapissa muutaman päivän, ja sitä voidaan myös pakastaa. Jotkut koettavat pitää sitä pidempäänkin elossa, esimerkiksi ”syöttämällä” sille sokeria. (Takalaiska.)

Eettisen materialismin siemenet

Bokashi-opas lupaa bokashaamisen vievän pikkusormen lisäksi koko käden, mutta vastineeksi se avaa oven aivan uuteen maailmaan (BAO, 21). Bokashin erityinen viehätys on loputtomissa mahdollisuuksissa kokeilemiseen, itse tekemiseen ja uudenlaisten ratkaisujen kehittelemiseen – sekä tietysti onnistumisen tuomassa riemussa. Usein bokashaajat nikkaroivat itse hapatusastiat kahdesta ämpäristä ja esimerkiksi vanhan hanaviinipakkauksen hanasta. Nikkarointikokeilut raportoidaan tarkasti, ja niiden onnistumista vertaillaan verkon vertaisryhmissä. Moni bokashiharrastaja alkaa kasvattaa jopa hapattamiseen tarvittavia kotoperäisiä mikrobikantoja itse, ”ja se, jos mikä, on suuri seikkailu… josta ei aina voi tietää miten se päättyy” (BAO, 16).

Ei ole kovin olennainen kysymys, onko bokashimulta todella niin ihmeellistä ja elävää kuin bokashin harjoittavat uskovat. Tärkeää on se, että bokashaamisen käytäntö muuttaa merkittävästi suhdetta jätteeseen. Antautuminen affektiiviseen ja kokeilulliseen vuorovaikutukseen jätteen kanssa synnyttää ruumiillista anteliaisuutta ja vieraanvaraisuutta (corporeal generosity, ks. Diprose 2002). Vuorovaikutus jätteen kanssa muuttaa eettisen suhteen jätteeseen muuksi kuin velvollisuudentuntoiseksi eettisten periaatteiden seuraamiseksi tai ”oikein tekemiseksi” (Hawkins 2006, 115). Hahmotan edellä kuvaamassani aineksia uudenlaiseen eettiseen materialismiin, joka perustuu vastavuoroiseen anteliaisuuteen, kokeilullisuuteen ja esteettisyyteen, ymmärrettynä alkuperäisessä merkityksessään aistimellisuutena.

Bokashi tuo ihmiset yhteen jätteen kanssa hyvin konkreettisella tavalla: se saa käsittelemään ja kohtaamaan jätteen ruumiillisesti, kaikessa aistimellisuudessaan. Myös Gay Hawkins (2006) hakee Rosalyn Diprosen (2002) kehittelemästä ruumiillisen anteliaisuuden ajatuksesta avainta kestävään jäte-etiikkaan. Ruumiillisen anteliaisuuden käytännöt ovat avoinna jätteiden moninaisuudelle, ei-inhimillisen maailman runsaudelle ja huomioivat riippuvaisuutemme toisten lahjoista. (emt., 115.) Bokashikompostointi tekee jätteestä hyväksytyn elävän olennon, jonka kanssa jaetaan arki ja joka kykenee jopa monenlaiseen kommunikaatioon meidän kanssamme. Syömättä jääneitä tähteitä ei hävitetä syyllisyydentuntoisesti vetämällä niitä vessanpöntöstä alas tai kiikuttamalla biojätepusseissa pihanperälle, vaan ne pilkotaan pieniksi, asetetaan bokashiämpäriin ja jäädään uteliaina odottamaan mitä tapahtuu.

Jane Bennett (2010) tunnistaakin tärkeäksi eettisen kohtaamisen hetkeksi juuri tämän uteliaisuuden aineen muuntumista kohtaan. Hän puhuu ”materian lumouksesta”, joka herää materian aineellisen ja merkityksellisen muuntumisen hetkellä. Nämä materian lumouksen kokemukset laajentavat eettistä ymmärrystämme – eivät saarnaamalla jätetaakasta, vaan paljastamalla mahdollisuuksia jätteen kehystämiseen uudella tavalla. (Hawkins 2006, 90.) Bokashin äärellä materian lumousta kuvataan ”ihmeenä” tai ”seikkailuna”: jokainen bokashiämpärillinen on omanlaisensa kokeilun ja sattuman tulos. Samalla kokeileminen, itse tekeminen (DIY) ja ruumiillinen sekaantuminen jätteen kanssa kietoo bokashaajat konkreettisesti yhteen jätteen kanssa. Kun jäte kietoutuu osaksi toimiamme, se ei ”lankea sivuun elämästä” ja muutu Julia Kristevaa seuraten poissuljettavaksi abjektiksi (Kristeva 1982), vaan jätteisyydestään huolimatta se säilyy elämän virrassa (Lagerspetz 2008, 269). Bokashaajalle jäte lakkaa olemasta jotain, joka pitää sulkea pois arjesta ja kaikista aisteista. Bokashijäte tuntuu, tuoksuu, näkyy, vie tilaa ja ennen pitkää jopa maistuu bokashimullassa kasvavan uuden sadon myötä. Bokashi kutittelee aisteja kokonaisvaltaisesti, eikä aina pelkästään positiivisessa mielessä. Uteliaisuus, vastuullisuus ja huolenpidon ilo kuitenkin ylittävät ällötyksen tunteen. Kun jätteestä tulee tällä tavalla omaa ja läheistä, sen ällöttävyys ei ole epämieluisaa. Samaan tapaan kuin oman vauvan kakkapyllyn haju tai rakkaan vanhuksen varpaiden jalkasilsa ei vastenmielisyydestään huolimatta määrittele olennaisesti sitä, mitä tunnemme tai miten käyttäydymme näitä ihmisiä kohtaan, hajoavien jätteiden aiheuttama ällötyksen tuntemuskaan ei määrittele sitä, miten bokashia kohtaan käyttäydytään. Läheisyys neutraloi vastenmielisyyden (Lagerstpetz 2008, 284). Kun jätteen kanssa jaetaan elämä, vastenmielisyydestä ei enää seuraa ulossulkemista, vaan rakkautta on juuri ällötyksen tuntemuksen sietäminen.

Bokashi-ilmiössä jätekäytännöt eivät enää millään tapaa kumpua syyllisyydestä, vaan uteliaasta, vastavuoroisesta ja rakkaudellisesta elämän jakamisesta aineen kanssa. Bokashaajalle aine ei ole pysyvää ja kiinteää vaan muuntuvaa ja täynnä potentiaa. Näin antaumuksellisesti voimme tuskin edellyttää kaikkien ihmisten jakavan elämäänsä jätteen kanssa, mutta ainakin siitä voi oppia kohtelemaan jätettä muunakin kuin ulossuljettuna toisena. Ja, kuten Takalaiska huomauttaa, ”ihmetouhusta tulee jollain aikavälillä ihan tavallista” (Takalaiska).

Kirjallisuus

Bennett, Jane. 2010. Vibrant Matter: a political ecology of things. Durham & Lontoo: Duke University Press.

Bokashi. Aloittajan opas. 2016.  https://docs.google.com/document/d/11BdbW7oiFCsi82RiNsnus-9jBoukicNOM82OHwP7sfs/edit?pref=2&pli=1. (Luettu 3.5.2016.)

Bokashigarden. http://www.bokashigarden.fi/ . (Luettu 29.4.2016.)

Diprose, Rosalyn. 2002. Corporeal Generosity: On Giving with Nietzsche, Merleau-Ponty, and Levinas. Albany: SUNY-press.

Hawkins, Gay. 2006. The Ethics of Waste. Lanham, Maryland: Rowman & Littlefield Publishers.

Introna, Lucas. 2013. “Otherness and the Letting-be of Becoming: Or, Ethics Beyond Bifurcation.” Teoksessa How Matter Matters. Objects, Artifacts, and Materiality in Organization Studies, toim. Paul R. Carlile, Davide Nicolini, Ann Langley & Hardimos Tsoukas. Oxford: Oxford University Press.

Kristeva, Julia. 1982. Powers of Horror: An Essay on Abjection. New York: Columbia University Press.

Lagerspetz, Olli. 2008. Lika. Helsinki: Multikustannus.

Latour, Bruno. 2005. Reassembling the Social.

Lehtonen, Turo-Kimmo. 2008. Aineellinen yhteisö. Helsinki: Tutkijaliitto.

Lehtonen, Turo-Kimmo. 2015. ”Tavarat ja vapaus”. Tiede ja Edistys 40:2, 103–122.

Moore, Sarah A. 2012. “Garbage Matters: Concepts in New Geographies of Waste”. Progress in Human Geography 36:6, 780–799.

Pink, Sarah. 2012. Situating Everyday Life. LA, Lontoo, New Delhi, Singapore & Washington DC: Sage.

Patton, Paul.  2002. Deleuze and the Political: Thinking the Political. Lontoo & New York: Routledge.

Pyyhtinen, Olli. 2014. The Gift and its Paradoxes. Beyond Mauss. Surrey & Burlington: Ashgate.

Strasser, Susan. 2014.  Waste and Want: A Social History of Trash. New York: Holt Paperbacks.

Takalaiska (Pia Pale) http://takalaiska.blogspot.fi/. (Luettu 29.4.2016.)

Serres, Michel. 2011. Malfeasance. Appropriation Through Pollution? Stanford, CA: Stanford University Press.

Valkonen, Jarno, Veera Kinnunen, Heikki Huilaja, Johanna Saariniemi, Reetta Näsi, Riitta Uusisalmi & Janne Honkasilta. (Tulossa). ”Jätehallinta, ontologinen politiikka ja ympäristönsuojelu.”

Tiedejulkaisemisen etiikka ja tiedeyhteisön vastuu

olli_pääkuva blogi_outi

 

 

 

 

Sosiologia-lehden 3/2016 pääkirjoitus.

Sosiologian päätoimittaja osallistui kesäkuussa Strasbourgissa järjestettyyn The European Association of Science Editors -järjestön konferenssiin, jonka yleisteemana oli tiedejulkaisemisen etiikka ja loukkaamattomuus. Konferenssissa teemaa käsiteltiin ennen kaikkea (bio)lääketieteen näkökulmasta, mikä ei ole ihme, kun otetaan huomioon eettisten rikkomusten seuraamuksellisuus näillä aloilla. Vaikka esimerkiksi aineistojen sepittäminen tai tulosten vääristeleminen on ehdottoman väärin myös yhteiskuntatieteissä, useimmiten ja ensisijaisesti tästä on seurauksena korkeintaan tutkijan itsensä, hänen kollegoidensa, yksikkönsä, yliopistonsa ja tulokset julkaisseen aikakauslehden tai kustannustalon julkinen häpeä. Yksittäinen tutkija menettää kunniansa, kasvonsa, arvovaltansa ja usein myös työpaikkansa, ja hänet suljetaan tieteellisen yhteisön ulkopuolelle. Sitä vastoin esimerkiksi lääketutkimuksessa tutkimustulosten manipulointi voi johtaa vakavimmillaan jopa potilaiden kuolemaan.

Tutkimuksen loukkaamattomuuden rikkeet vaihtelevat tietoisesta ja tahallisesta tiedevilpistä inhimillisiin virheisiin ja silkkaan huolimattomuuteen. Yksi tunnetuimmista huijaustapauksista lienee niin sanottu Schön-skandaali, joka syntyi, kun paljastui että niin arvostetuissa Nature- kuin Science-lehdissä julkaissut saksalainen fyysikko Jan Hendrik Schön oli useissa tapauksissa sepittänyt tutkimustuloksensa. Sosiologiaa lähemmin liippaava tapaus on Tilburgin yliopistossa Alankomaissa dekaanina ja sosiaalipsykologian professorina toimineen Diederik Stapelin petos. Stapel irtisanottiin työstään, kun kävi ilmi, että hän oli manipuloinut ja sepittänyt tutkimusaineistojaan. Erityisen valitettavaa Stapelin vilpissä on se, että se vei pohjan myös monen hänen ohjattavansa ja kollegansa väitöskirjalta tai artikkelilta, sillä nämä olivat käyttäneet aineistoja omissa tutkimuksissaan tietämättä niiden ongelmallisuudesta. Stapelin vilppi paljastui, kun valppaat jatko-opiskelijat alkoivat epäillä, että aineistoissa oli jotakin mätää.

Vääristelyn ja sepittämisen lisäksi tiedevilppiä on myös toisten tekstin tai ajatusten plagiointi. Sosiologian toimitusprosessissa ei ole toistaiseksi käynyt ilmi viitteitä plagioinnista. Samaa raportoi Tuukka Tammi Yhteiskuntapolitiikka-lehden numeron 6/2014 pääkirjoituksessaan. Kansainvälisen tiedejulkaisemisen kentällä toisten ajatusten ja tekstin luvaton kopiointi on kuitenkin jo merkittävä ongelma. Naturen tieteellisille kustantajille teettämässä kyselyssä yksi aikakauslehti ilmoitti joutuneensa hylkäämään peräti 23 % jo hyväksytyistä artikkelikäsikirjoituksista sen jälkeen, kun lehdessä otettiin käyttöön elektroninen plagiaatintunnistusohjelma.

Mainitussa Euroopan tiedetoimittajien liiton konferenssissa Elsevierin edustaja kertoi henkilökohtaisessa keskustelussa, että hän joutuu hoitamaan lähes viikoittain kaikille osapuolille kiusallisia tapauksia, joissa lehtien käyttämä plagiaatintunnistusohjelma on paljastanut ongelmia tarjottujen artikkelikäsikirjoitusten alkuperäisyydessä. Toisinaan kirjoittajat ovat saattaneet anastaa toisten tekstiä sivutolkulla vaihtaen esimerkiksi vain tutkimuskohteen – kuten tarkastellun oireyhtymän nimen – toiseksi. Seula ei ole kuitenkaan aukoton. Aina plagiointia ei havaita vielä käsikirjoitusvaiheessa, vaan hieman kuten urheilijoita on dopingtutkimuksen menetelmien kehityttyä kärynnyt takautuvasti jopa vuosia myöhemmin, myös plagioinnista voi jäädä kiinni pitkänkin ajan päästä. The Indian Express uutisoi vastikään tämän vuoden heinäkuussa, että Springer oli vetänyt pois kolmen tunnetun intialaisen tutkijan artikkelin 14 vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun oli käynyt ilmi, että teksti sisälsi osia toisten tutkijoiden julkaisuista vailla asianmukaisia lähdeviitteitä.

Muutama vuosi sitten myös sosiologia sai oman plagiaattiskandaalinsa, kun Times Higher Education raportoi tunnetuimpiin elossa oleviin sosiologeihin lukeutuvan emeritusprofessori Zygmunt Bauman jääneen kiinni plagioinnista. Cambridgen yliopiston jatko-opiskelija Peter Walsh oli ihmetellyt Baumanin vuonna 2013 julkaistua kirjaa Does the Richness of the Few Benefit Us All lukiessaan, miksi Bauman viittaa eriarvoisuuden kasvamisesta argumentoidessaan vuonna 1998 julkaistuun Inhimillisen kehityksen raporttiin, vaikka raportista julkaistaan uusi versio vuosittain. Google-haun jälkeen Walsh huomasi, että Bauman oli plagioinut kirjaansa Asia Times Onlinessa vuonna 2012 ilmestynyttä haastattelua (jopa sen virheet toistaen), jossa niin ikään oli tukeuduttu kyseiseen raporttiin. Niinpä Walsh päätti kaivaa syvemmälle. Tulos oli pysäyttävä: kirjasta paljastui muun muassa useita sanatarkkoja tai vain kosmeettisesti muokattuja lainauksia Wikipediasta ja muista internetlähteistä.

Bauman vastasi syytöksiin ilmeisellä välinpitämättömyydellä. Hän puolustautui vakuuttamalla, ettei ole 60-vuotisen uransa aikana koskaan jättänyt tunnustamatta käyttämiensä käsitteiden tai ajatusten omistusoikeutta. Lisäksi hän sortui professorsplainingiin kertoessaan säälivänsä Walshia, koska tämä hänen itsensä tavoin ”tiedon palveluksessa” oleva nuorempi kollega ei nähtävästi osaa tehdä eroa ”teknistä menettelytapaa koskevien sääntöjen” ja varsinaisen ”oppineisuuden” välillä.

Tietoinen huijaaminen on toki ehdottoman tuomittavaa, mutta se on tavallaan vain ääri-ilmiö tutkimuksen integriteetin vaarantumisesta. Hollantilainen Lex Bouter Amsterdamin yliopistosta esitti Strasbourgin konferenssin yleisesitelmässään, että tutkimusetiikan loukkaamattomuuden kannalta huolimattomasti toteutetut tutkimukset, niin sanottu sloppy science, voivat olla jopa varsinaista tahallista tiedevilppiä suurempi ongelma (ks. esim. tämä artikkeli). Bouterin mukaan piittaamattomuus hyvästä tieteellisestä käytännöstä on tieteentekijöiden keskuudessa itse asiassa yllättävän yleistä: useamman tieteentekijöille tehdyn kyselytutkimuksen mukaan jopa yli 30 % prosenttia tutkijoista myönsi ainakin osan tutkimuskäytännöistään jossain määrin kyseenalaisiksi (questionable research practice, QRP). Tällaisia ovat niin tulosten pilkkominen useaksi artikkeliksi, jotta yhdestä ja samasta tutkimuksesta saadaan aikaiseksi mahdollisimman monta julkaisua (ns. salami slicing ja least publishable unit -ilmiö), ei-toivottujen tulosten julkaisematta jättäminen kuin tutkimukseen osallistumattomien sisällyttäminen yhteisjulkaisun kirjoittajajoukkoon. Jonkinlaisen harmaan alueen muodostavat Bouterin mukaan muun muassa haluttomuus jakaa tutkimusaineistoja muiden tutkijoiden kanssa, aineistojen riittämätön tai huolimaton käsittely ja säilytys, puutteellinen ohjaus sekä rahoitushakemusten ja käsikirjoitusten epäreilu arviointi. Mitä viimeksi mainittuun tulee, tutkijoiden on toisinaan havaittu pelaavan strategista peliä: jos heidän oma käsikirjoituksensa on hylätty, he ovat taipuvaisia hylkäämään heille tutkimusaiheestaan arvioitavaksi tarjotun käsikirjoituksen.

Strasbourgissa järjestetyssä konferenssissa vähemmälle huomiolle jäivät tieteellisten aikakauslehtien ja julkaisijoiden itsensä kyseenalaiset käytännöt. Niihin kuuluu esimerkiksi impact factoreiden eli vaikuttavuuskertoimien keinotekoinen nostaminen. On lehtiä, joissa kirjoittajia velvoitetaan viittaamaan kyseisessä lehdessä aiemmin julkaistuihin artikkeleihin. Tiedetään myös tapauksia, joissa journaali on julkaissut ongelmallisen ja heikon artikkelin lähinnä vain saadakseen aikaan keskustelua sivuillaan. Eräs lehti julkaisi jopa teemanumeron, joka keskittyi tällaisen edellisessä numerossa ilmestyneen artikkelin teilaamiseen. Myöskään kaikkien tieteellisten aikakauslehtien tai kirjakustantajien arviointikäytännöt eivät ole aina täysin tasapuolisia kaikille. Osa journaaleista pelaa ikään kuin kaksilla korteilla: koska nimekkäät kirjoittajat tuovat lehdelle mainetta, arvostusta ja kenties myös lisää lukijoita, heidän artikkeleitaan saatetaan julkaista kriittisistä tai jopa hylkäävistä referee-palautteista huolimatta. Tai sitten nämä tekstit pääsevät lehteen ohituskaistaa edes käymättä koskaan referee-prosessia läpi.

On aiheellista pohtia syitä vilpillisten keinojen käytölle ja piittaamattomuudelle hyvästä tieteellisestä käytännöstä. Yksilötekijöillä on varmasti vaikutusta, mutta ne eivät millään muotoa selitä ilmiötä mitenkään tyhjentävästi. Tutkijat tuskin ovat yleisesti ottaen sen moraalittomampia (jos kohta moraalisempiakaan) kuin muutkaan ihmiset, eikä liene myöskään perusteita olettaa heidän olevan työssään erityisen huolimattomia tai älyllisesti laiskoja. Lisäksi on syytä pitää mielessä, että valtaosa tieteentekijöistä edelleen tekee tutkimustyötään vastuullisesti ja eettisiä ohjenuoria noudattaen.

Tiedevilppi ja tutkimusetiikan laiminlyönnit selittynevätkin ennemmin tiedekulttuurin ja –järjestelmän piirteillä. Koventuneet julkaisupaineet, kiire, pisteiden metsästäminen ja kiihtynyt kilpailu eivät välttämättä suinkaan ole paremman tutkimuksen tae, vaan ne saattavat olla omiaan kasvattamaan houkutusta julkaisujen tehtailuun samalla moraalista joustaen, etenkin niin kauan kuin kiinnijäämisen riski on verraten pieni ja vilpistä saatava hyöty suuri. Saatetaan plagioida muita tai itseä tai jopa käyttää haamukirjoittajia. Olisi myös hyväuskoisuutta ja etnosentristä oman rinnan röyhistämistä uskoa, että tiedevilppi olisi vain kansainvälisen tiedeyhteisön ongelma, joka ei koskisi meitä “rehellisiä” ja “ahkeria” suomalaisia. Ei ole niin, että laiminlyönteihin sorrutaan vain sellaisissa maissa, joissa tutkimuksen eettiset periaatteet eivät ole vielä täysin vakiintuneet, kun taas Suomessa oltaisiin sitouduttu noudattamaan hyvää tieteellistä käytäntöä. Helsingin Sanomat julkaisi tämän vuoden helmikuussa artikkelin, jonka mukaan valtion suurin tutkimuslaitos Teknologian tutkimuskeskus VTT pimitti vuosien ajan tietoisesti vakavia tiedevilppiepäilyjä. Helsingin Sanomien mukaan huippututkimusryhmän jäsenet ilmoittivat johdolle epäilyistään, mutta se ei tehnyt asialle mitään, ja asiasta tehty selvitys salattiin. Tiedevilppi onkin myös järjestelmätason ongelma. Kynnys puuttua ongelmiin nousee, kun pelissä on miljoonien eurojen rahoitus. Myös yliopistojen välinen kilpailu esimerkiksi rankingeissa saattaa johtaa vilppitapausten hyssyttelyyn. Vilppiin syyllistynyt saa kenties varoituksen, mutta tapauksien ei haluta vuotavan julkisuuteen, sillä yliopistot koettavat varjella mainettaan.

On myös syytä keskustella siitä, ohjeistetaanko tutkijanalkuja riittävästi eettiseen ja vastuuntuntoiseen tutkimuksentekoon. Jotkin kustantajat ovat tehneet aloitteita tähän suuntaan. Esimerkiksi Elsevier käynnisti vuonna 2012 ohjelman, joka opastaa nuoria tutkijoita tieteen loukkaamattomuuden tärkeydestä. Kustantajan Publishing & Reasearch Ethics –sivustolla on online-luentoja, materiaaleja ja kursseja esimerkiksi tekijyydestä, tekstien omistajuudesta, plagioinnista ja tiedehuijauksista.

Tieteellisen julkaisemisen ja tutkimuksen etiikan opetusta ei tietysti kuitenkaan sovi jättää pelkästään kustantajille, vaan korkeakouluilla ja yliopistoinstituutiolla on oltava koulutuksessa ensisijainen vastuu. Useassa kotimaisessa yliopistossa on jo käytössä plagiaatintunnistusjärjestelmä opinnäytteiden alkuperäisyyden tarkastamiseksi. Parhaimmillaan järjestelmä myös opettaa opiskelijalle lähdekriittisyyttä ja oikeita viittaamiskäytäntöjä. Kuitenkin niin kauan kuin järjestelmän suomenkielinen tietokanta on suppea ja kyky tunnistaa erikielisten tekstien välisiä yhtäläisyyksiä heikko, järjestelmä tunnistaa plagiaattitapauksia kehnosti ja toimii ainakin toistaiseksi valitettavan huonosti opetuksenkaan tukena. On ymmärrettävää, että järjestelmän oikeudet omistavalla yhtiöllä on huomattavasti suuremmat taloudelliset intressit kehittää esimerkiksi mandariinikiinan ja englannin kuin suomen ja englannin välistä käännettävyyttä.

Keskeisin vastuu on silti lopulta tiedeyhteisöllä ja sen avaintoimijoilla: opettajilla, ohjaajilla ja toki kirjoittajilla itsellään. On vahvistettava vastuullisen tutkimustoiminnan kulttuuria niin ohjaus- ja opetustyöllä kuin myös näyttämällä nuoremmille sukupolville esimerkkiä. Vain siten tuo kulttuuri voi välittyä annettuna myös uusille opiskelija- ja tutkijasukupolville.

* * *

Tässä numerossa esittelemme Kirjat-palstan alla uutena kokeiluna alaosion nimeltä Kirja-symposium. Idea siihen on saatu – vaan ei varastettu – kansainvälisen tiedejulkaisemisen kentältä. Vastaavanlainen osio on ollut käytössä ainakin muutamissa englanninkielisissä tieteellisissä aikakauslehdissä jo vuosia. Latinan symposium tulee tunnetusti alun perin yhteisjuominkeja tai oppineiden hilpeää tai juhlallista yhteen kokoontumista jonkin tietyn aiheen ympärille tarkoittaneesta kreikan sanasta symposion. Tässä tapauksessa tuo oppineiden yhteen kerääntyminen on luonteeltaan tekstivälitteistä: osio sisältää aina kaksi tai useampaa arviota jostakin ajankohtaisesta ja tärkeästä teoksesta. Tämä toivottavasti tarjoaa lukijalle rikkaamman ja monipuolisemman lukukokemuksen ja myös havainnollistaa sitä, miten kirjan lukeminen eri näkökulmasta tekee siitä aina hieman erilaisen. Kohteena on tällä kertaa viime vuonna julkaistu brittisosiologi Mike Savagen ja hänen työryhmänsä teos Social Class in the 21st Century, joka perustuu suurimpaan Britanniassa koskaan tehtyyn luokkatutkimukseen. Yli 320 000 vastaajaa kattanut kysely kerättiin vuonna 2011 BBC:n verkkosivuilla, ja tutkimus on synnyttänyt Britanniassa runsaasti keskustelua.

Towards a Sociology of Marginality in Helsinki

hyotylainenThis writing is based on the research article published in the English edition of Sosiologia, 2/2016.

According to a recent research article, the poor and the wealthy in Helsinki have differentiated geographically to such an extent that “the age of segregation” is upon us. The article defines segregation as a process of unwanted differentiation that has continued despite attempts to prevent it by offering various housing tenures throughout the city – a so-called social mixing policy. In an interview published shortly before the article, one of its authors was asked for their opinion on social mixing policy. The author questioned the policy and made the following peculiar remark: “I think it is good that a city has roughness and luxury. I think it is the strength of cities.”

An ambiguous distinction was thus made between two differentiations: an unwanted one, labeled as “segregation”, and another, wanted, of “roughness” and “luxury”. How can we explain this?

The explanation can be found by examining some popular assumptions about the causes and outcomes of differentiation. I have critically examined such assumptions in my article published in the issue 2/2016 of Sosiologia. In my article I criticize scholars for too often resorting to a kind of circular reasoning when describing differentiation, thus failing to actually explain it. In the article I suggest that this circular reasoning leads to the ambiguous distinction portrayed above. What I want to do in the present text is recapitulate two of these popular assumptions about differentiation as well as my criticism of circular reasoning.

By circular reasoning I mean that differentiation is often explained with differentiation. The first popular assumption is that the presence of marginalized people such as poor families and ethnic minorities make a neighborhood unattractive for middle class “natives” who pack up and move out. The presence of marginalized populations in an unattractive neighborhood supposedly drives down property values, and lower rents draw in more marginalized people, leading to their increasing presence and differentiation.

One problem with circular reasoning is that it does not actually ask or explain how the process of differentiation begins. Another problem is that by neglecting this question, it consequently insinuates that marginalized people are to be blamed for a neighborhood’s unattractiveness and low property values.

To explain the process, I suggest that we pay critical attention to urbanization under capitalism and what geographer Neil Smith (2008) has named the uneven development of the built environment. Smith explains how uneven development ensues when capital is continuously invested in some built environments to produce surplus value, and meanwhile withdrawn from other built environments to be invested in more profitable locations. So, capital jumps from one location that becomes “rough” to another location that becomes “luxurious”.

Uneven development explains urban inequality. It shows how marginalized people end up living in “rough” peripheral neighborhoods. It explains that wealthier groups begin their move away simultaneously with escaping investments followed by the settling in of those who cannot but live in the disinvested location. Simply describing a cycle of events that blames marginalized people for driving down property values and driving out wealthy “natives” is misleading and derogatory.

Because of their neglect of a critical examination of capitalist urbanization, the author quoted in the beginning of this text fails to see that the uneven development leading to“roughness” and “luxury”, which they celebrate as the strength of a city, is the very structural cause of the segregation they criticize. But what then, if not its structural cause, is unwanted about segregation for the quoted author?

The second popular assumption is that segregation is unwanted because low income neighborhoods thwart people’s chances to improve their own situation. Scholars are concerned that a “culture of poverty” will form in Helsinki’s low income neighborhoods. Idleness, unemployment, crime, drinking, smoking and unhealthy and unsavory lifestyles are feared to spread as the wealthy are not present to provide a good example. This is what urban geographer Tom Slater (2013) calls a class antagonistic way of blaming poor people and their neighborhoods for their own poverty.

Such class antagonism can be expected from the Finnish conservative government, which uses moralizing rhetoric of a “work-shy” population of “welfare-dependents” to justify their aggressive austerity measures and welfare-to-workfare programs. Social scientific urban research, however, should not succumb to similar populist “culture of poverty” speech.

Instead, we should explore the reasons for income inequalities and poverty. For example, analysis of income statistics explains how and why any economic growth in Finland in recent decades has clearly favored the highest income groups. We need robust analysis of both reorganization of work and the retrenchment of the welfare state. They are the key dynamics behind what sociologist Loïc Wacquant (2008) calls advanced marginality.

Because ultimately, Helsinki’s predicament is not that poor people or ethnic minorities or other marginalized populations live together. The predicament is that they are marginalized. Marginalized by racism. Marginalized by moralizing views of poverty that blame the individual. Marginalized by a lack of jobs and by cutbacks in welfare services. Marginalized by the kind of urban development where the primary role of the built environment is capital accumulation. Marginalized by commodified housing where the role of dwellings as homes is superseded by the role of dwellings as producers of returns on investment.

Ambiguous assumptions about unwanted segregation and peculiar celebrations of “roughness and luxury” provide little explanation. We have to study the actual dynamics of socio-economic inequalities and uneven development that cause and aggravate the social and geographic marginalization of those most vulnerable in our city.

 

References

Hyötyläinen, Mika. 2016. “Poverty of Theory in Finnish Segregation Research.” Sosiologia 53:2, 105–121.

Kortteinen, Matti & Mari Vaattovaara. 2015. ”Segregaation aika.” Yhteiskuntapolitiikka 80:6, 562–574.

Merimaa, Juha. 2015. ”Kaupunkitarinoita Helsingistä.” Yliopisto-lehti. (https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/kaupunkitarinoita-helsingista)

Riihelä, Marja, Risto Sullström & Matti Tuomala. ”Keille talouskasvun hedelmät ovat menneet Suomessa viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana?” T&Y-blogi. (https://www.labour.fi/ty/tyblogi/2016/08/31/keille-talouskasvun-hedelmat-ovat-menneet-suomessa-viimeisen-viidenkymmenen-vuoden-aikana/)

Slater, Tom. 2013. “Your life chances affect where you live: A critique of the ‘cottage industry’ of neighbourhood effects research.” International Journal of Urban and Regional Research 37:2, 367–387.

Smith, Neil. 2008. Uneven Development. Nature, Capital and the Production of Space. Athens, Georgia: University of Georgia Press.

Wacquant, Loïc. 2008. Urban Outcasts. Cambridge: Polity Press.